Mikkeller Spontancassis 2014

Mikkeller Spontancassis 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Sour ale, erikoisuus
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,375
• Hinta arviointihetkellä: 8,39e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: hopsunited

Lainaten itseäni Spontanbeetroot-oluen arviosta: "Spontan-oluet ovat Tanskan pienpanimoskenen oman Pelle Pelottoman, Mikkellerinä paremmin tunnetun Mikkel Borg Bjergsøn omia näkemyksiä Belgian perinteisistä maustetuista lambiceista. Hapankirsikoilla maustettu kriek on ollut se tunnetuin ja suosituin maustetun lambicin tyyli, mutta oluita on voitu maustaa melkein millä tahansa marjoilla tai hedelmillä. Mikkeller on vienyt tämän astetta pidemmälle ja tuntuu maustavan hapanoluensa ihan oikeasti millä tahansa."

Nyt arvioitava Spontancassis on siis lambicien henkeen villihiivoilla spontaanisti käytetty ja tynnyreissä kypsytetty olut, johon on lisätty mausteeksi mustaherukoita.

Olut on väriltään samean purppuranpunainen. Lasiinkaadon yhteydessä sen ylle kohoaa runsas ja isokuplainen, mutta melko lyhytkestoinen, väriltään vaaleanpunaisen roosa vaahto.

Kevyesti happamankirpeä tuoksu on hyvin voimakkaan makean herukkainen ja muhkea, minkä lisäksi sen seasta löytyy hentoa vihertävyyttä. Tietyllä tapaa tuoksu muistuttaa herukkaisessa rustiikkisuudessaan hyvin överiä, mutta perverssillä tavalla mukavasti funkahtavaa Cabernet Sauvignon -punaviiniä.

Suussa olut on happamankirpeä, kuiva ja kevyt, mutta maultaan erittäin voimakkaan nahkainen, tuntuvan brettaisen sontainen, vaniljaisen mausteinen (tämäkin tuntuu tulevan enemmän brettasta kuin tammesta), makean herukkainen ja jopa rehevän ja kevyesti herukkahilloisen makea sekä sitruunaisen kirpakka. Oluen makumaailma on hieno ja harmoninen yhdistelmä makeutta ja kirpeyttä. Hiilihappo on kohtalaista, mutta melko nopeasti suussa laantuvaa.

Suuhun jäävä kirpeä mutta runsas jälkimaku on todella voimakkaan brettaisen nahkainen, kevyen herukkainen, sitruunaisen hapan, hennon huussinen ja ujon mausteinen. Oluesta jää todella pitkä, suutasupistavan hapan ja erittäin nahkainen jälkivaikutelma, jossa tuntuu aavistus viheromenaista tuoretta hedelmää.

Koska Spontan-sarjan oluet ovat mitä tahansa kehnoista kuriositeeteista ja mitäänsanomattomista perushapanoluista todella hienoihin ja jännittäviin esityksiin, jotka parhaimmillaan laastavat laadukkaat aidot lambicit, on niistä mahdotonta sanoa mitään järkevää maistamatta – selkeää tyyliä tai tasoa ei ole. Ennakko-odotuksia tästä oluesta ei ollut, joskaan mitään kovinkaan ihmeellistä en odottanut. Olut kuitenkin pääsi toden teolla yllättämään: Spontancassis on helposti nahkaisimpia maistamiani höpöoluita – ellei peräti nahkaisin – ja samalla se taitaa olla paras Spontan-sarjalainen!

Vaikken ole mitenkään erityisen suuri mustaherukan aromien fani, toimivat ne yhdessä oluen happamankirpeiden, nahkaisten ja jopa hennon sontaisten piirteiden kanssa upeasti yhteen ja olut haastaa luonteikkuudessaan monta aitoa hedelmälambicia! Tällä hetkellä olut taitaa olla loppuunmyyty, joten jos sitä jossain vielä tulee vastaan, suosittelen poistamaan pullon hetimmiten talteen. Muussa tapauksessa pitää vain pitää sormet ristissä, että Mikkeller palaa joskus tulevaisuudessa uudestaan tämän mainion tekeleen pariin.

Lyhyesti: Tasokas belgiantanskalainen muka-lambic, jossa makeaa herukkaisuutta tukee erittäin voimakas nahkaisuus, sontaisuus ja tasapainoisen kirpeä happamuus.

Arvio: Erinomainen – todella fantastista tavaraa, joka osoittaa, että laadukasta lambic-maista olutta voidaan tehdä myös muuallakin kuin satavuotiaassa lambic-panimossa. Aivan aidosta tuotteesta tämä ei mene, sillä oluen sontais-nahkainen brettaisuus tuntuu peräti jotenkin överiltä verrattuna autenttiseen lambiciin. Tästä huolimatta tämä olut on kyllä julmetun mainio esitys.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Gaja Gaia & Rey 2000

Gaja Gaia & Rey 2000

• Valmistaja: Gaja
• Tyyppi: Valkoviini, DOC Langhe
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Langhe, Barbaresco
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: ~230,00e (Huhtikuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: 173,30e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima; vk. 2013)

kuva: winestyle

Angelo Gajan ja hänen tyttäriensä Gaian ja Rossanan luotsaama viinitalo Gaja on Barbarescon kulttituottaja, jonka viinit lukeutuvat järjestelmällisesti alueen kalleimpiin ja tunnetaanpa Angelo Gaja "miehenä, joka nosti Barbarescon maailmankartalle".

Vuonna 1859 perustettu Gajan viinitalo oli alunperin pelkkä Barbarescon kylässä sijaitseva majatalo, joka kuitenkin ryhtyi keräämään mainetta korkeatasoisilla viineillä, joita Gajan perhe tuotti omilta viinitarhoiltaan. Kuitenkin Barbarescon viinit pysyivät tulko tuntemattomina aina 1980-luvulle, kun taas naapurissa sijaitsevan Barolon alueen viinit olivat maailmanlaajuisesti tunnustettuja. Angelo Gaja päätti korjata asian, mutta hän oli ymmärtänyt, ettei tämä onnistuisi pelkästään tekemällä maailmanluokan viinejä: oli tehtävä jotain, jolla saisi käännettyä viinimaailman huomion itseensä. Vuonna 1978 Angelo Gaja istutti yhdelle suvun parhaista Nebbiolo-tarhoista Cabernet Sauvignon -köynnöksiä ja vuonna 1979 toiselle tarhalle Chardonnayta, jota ei oltu viljelty Barbarescossa lainkaan. Ensimmäinen tarha sai nimekseen Darmagi ("mikä vahinko!") ja jälkimmäinen nimettiin Angelon vanhemman tyttären, Gaian, ja isoäidin, Clotilde Reyn, mukaan Gaia & Reyksi. Ensimmäinen Darmagi-viini julkaistiin jo 1980-luvun alussa, mutta ensimmäinen Gaia & Rey julkaistiin vasta vuonna 1994. Näiltä tarhoilta valmistetuilla viineillä Angelo Gaja sai kuitenkin vedettyä viinimaailman huomion itseensä ja näin ollen myös muihin viineihinsä, ennen kaikkea talon lippulaivaviininä pidettyyn Gaja Barbarescoon, jota pidetään nykyisin yhtenä Piemonten hienoimmista viineistä. Gajan viinitalo oli näin sinetöity Piemonten viinikarton kirkkaaksi kiintotähdeksi. (Jos kiinnostaa lukea Gajasta enemmänkin, lue ihmeessä raportti viimekeväisestä vierailustamme Gajalle!)

Gaia & Rey on siis yksi Piemonten kuuluisimmista ja hinnakkaimmista valkoviineistä, vaikka se onkin valmistettu alueelle hyvin epätyypillisestä lajikkeesta. Viini on yhden, Treison kylän alueella sijaitsevan 3,5 ha tarhan Chardonnay, joka käy alkoholisen käymisen luonnonhiivoilla 4 viikon ajan terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään malolaktista käymistä ja kypsymistä käymistä varten 6-8 kk ajaksi barrique-tynnyreihin. Tämä vuosikerran 2000 viini kypsyi tynnyreissä 6 kk ajan, minkä jälkeen se yksinkertaisesti kylmäsuodatettiin ennen pullotusta.

Tämä viini tuli maistettua vierailullamme Gajalle osana neljän viinin maistelua. Ilahduttavasti Gajalla ei esitelty talon koko tuotannon tuoreimpia vuosikertoja, vaan tarkka valikoima jo ikääntyneempiä viinejä – mieluummin vähän ja parempaa! Gaia & Rey oli maistelun ainoa valkoviini, mutta vajaan 15 vuotta vanhana vuosikertana – kuin osoittamassa, että Gaja kykenee tuottamaan kypsytyskestävien punaviinien lisäksi myös valkoviinejä, jotka kestävät pitkää kellarointia.

Väriltään viini on syvähkön kullankeltainen.

Tuoksultaan viini on selkeästi kehittynyt, mutta edelleen elinvoimainen ja moniulotteinen: kermaa, vahamaisuutta, ananasta, hunajaa, makeaa kukkaisuutta, kevyttä punaista omenaa, hentoa savua. Jos tuoksussa voisi erottaa umamia, olisi tässä kyllä myös sitä. Tuoksun yleisolemus on hyvin runsas ja kypsänmakea.

Viinin kuiva maku on runsas ja intensiivinen, mutta yllättäen makumaailmaa ei ensisijaisesti hallitsekaan kehittynyt hedelmä, vaan yllättävän napakka, kevyesti bitterinen ja märän kivinen mineraalisuus. Mineraalisuuden rinnalta löytyy voimakasta kermaisuutta, ananasta, voita, hentoa omenankuorisuutta, ujoa savuisuutta ja aavistus greippistä grippiä. Suutuntumaltaan viini on täyteläinen ja tekstuuriltaan samettisesti liukuva; onneksi viinille tuo ryhtiä tasapainoinen, kohtalaisesti tuntuva hapokkuus.

Todella pitkässä jälkimaussa tuntuu makeaa hunajaa, voita, vähän jo kuivahtanutta ananasta, persikkamarmeladia ja hennon kalkkista mineraalia. Viinistä jää viipyilevä, kompleksinen ja kevyesti vettä kielellenostava jälkivaikutelma.

15 vuoden iästään Gaia & Rey 2000 on edelleen varsin mallikkaassa ja eloisassa kunnossa, joskin tuntuu jo melko runsaasti alkaneen ilmentää kehittyneitä piirteitä. Todennäköisesti viini pystyy pitämään vielä hyvin kutinsa kellarissa, mutta vaikea kuvitella sen enää kehittyvän tästä parempaan suuntaan – siinä mielessä antaisin vahvan suosituksen juoda tämä viini mieluummin aiemmin kuin myöhemmin.

Tyylilajissaan Gaia & Rey on todella vaikuttavaa tavaraa ja hieno esimerkki siitä, miten tammikypsytetty Chardonnay kehittyy ikääntyessään: vaikka tammen piirteitä löytyy edelleen runsaasti, ei mitään selkeitä uuden tammen piirteitä tai puisevuutta löydy, vaan kaikki ovat integroituneet harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tietyllä tavalla viinissä on erityisesti tuoksun puolella jopa jälkiruokaviinimäistä makeutta ja vivahteikkuutta, mutta taas toisaalta viinin maku on yllättävän ryhdikäs ja napakka. Aivan oma juttuni tämmöinen runsas ja leveä tammitettu Chardonnay ei ole, mutta sellaiseksi tämä on kyllä valloittava esitys. Voin hyvin kuvitella, ettei viini olisi varmasti ollut lainkaan makuuni nuorena, mutta todennäköisesti +10 vuoden iässä viini rupeaa saavuttamaan sellaisen kehittyneisyyden tason, että siitä rupeaa olla vaikeampi tykkäämättä.

Mutta on viinin hinta sen laadusta huolimatta kyllä melko naurettava. Reilu 200 euroa 15-vuotiaasta viinistä on vielä joten kuten ymmärrettävissä, mutta vajaa 200 vuotta tuoreimmasta vuosikerrasta on kyllä turhan suolaista omaan makuuni.

Lyhyesti: Hienosti kehittynyt, runsaan kermainen ja voinen, mutta samalla kivisen mineraalinen ja tasapainoisen hapokas kultti-Chardonnay Piemontesta.

Arvio: Erinomainen – Angelo Gaja istutti Gaia & Rey -tarhan osoittaakseen, että myös he voivat tehdä maailmanluokan viinejä kansainvälisistä rypälelajikkeista. Tämän viinin perusteella asia on kyllä helppo uskoa.

Hinnan (~230,00e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Tilquin Oude Quetsche 2013-2014

Tilquin Oude Quetsche à l'Ancienne 2013-2014

• Valmistaja: Gueuzerie Tilquin
• Tyyppi: Olut, Lambic, Prunier
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Rebecq, Nierghes
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 6,99e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beer & brewing

Vuorossa blogin 200. olutpostaus, hurraa!

Tällä kertaa vuorossa on pitkästä aikaa Vanhaa Kunnon Lambicia, eli tuota hapanoluista hienointa. Olut ei kuitenkaan ole sekoittamatonta lambicia, vaan ns. prunier eli luumuilla maustettu, sekoitettu lambic. Sen on tuottanut Gueuzerie Tilquin, eli ainoa Vallonian (siis Belgian ranskankielisellä) puolella sijaitseva lambic-tuottaja. Tämä Pierre Tilquinin perustama talo aloitti toimintansa niinkin hiljattain kuin vuonna 2009 keräämällä ja kypsyttämällä lambic-oluita kellareihinsa – Tilquin ei siis ole itse oluita tuottava panimo, vaan niitä ostava ja oman tyylinsä mukaisesti sekoittava gueuzerie. Oluita omalla etiketillään Tilquin ryhtyi tuottamaan pari vuotta perustamisensa jälkeen, toukokuussa 2011. Talo hankkii lambicinsa Boonilta, Cantillonilta, Girardinilta ja Lindemansilta – lisäksi vuonna 2015 myös Timmermans ryhtyi toimittamaan olutta Tilquinille.

Talvella 2011-2012 lanseerattu Oude Quetsche on Tilquinin ensimmäinen hedelmäolut, joka valmistettiin kypsyttämällä hapahkoja belgialaisia Namurin luumuja 6 kk oluessa. Myöhemmät versiot on kahta poikkeavaa erää lukuun ottamatta valmistettu käyttämällä alsacelaisia kriikunoita (quetsches véritables d'Alsace). Olut valmistetaan kypsyttämällä aluksi suuria määriä hedelmiä Tilquinin omissa tynnyreissä vuoden ajan kypsyneessä lambicissa halutun ajan, minkä jälkeen oluen sekaan lisätään 2- ja 3-vuotiasta lambicia, se pullotetaan ja jätetään kypsymään ja kehittämään hiilihappoa vähintään 3 kuukaudeksi ennen markkinoillelaskua.

Oma kappaleeni tuli hankittua Firmabier-nettimyymälästä. Olut on pullotettu 6.2.2014 (päätellen oluen parasta ennen 6.2.2024 -merkinnästä), eli se on "vuosikertaa" 2013-2014 (lambiceja valmistetaan vain vuoden kylmimpinä kuukausina ja joidenkin pullojen kaulasta löytyvä kahta vuotta osoittava merkintä osoittaa siis tätä kautta).

Tilquinin Quetsche on sameahko, melkeinpä lähes täysin läpinäkymätön, ja väriltään hennon rusehtavan oranssi.

Tuoksu on rehellisesti sanottuna hyvin tuhma: se on siis todella maanläheinen, kevyen lantainen, kohtalaisen pistävän virtsainen ja siinä tuntuu kevyesti muhevaa, jo mädäksi mennyttä makeaa sitrushedelmää – silti tai juuri siksi oluen tuoksu on äärimmäisen houkutteleva ja mukavalla tavalla haastava. Itse olen erittäin innoissani oluesta pelkästään sen tuoksun perusteella, mutta en syyttäisi, jos joku toinen jättäisi oluen jo tässä vaiheessa sikseen.

Oluella on rehevä, mutta ennen kaikkea todella hapan ja tuntuvan kirpeä, maamainen maku. Rustiikkisesta makumaailmasta löytyy lantaisia ja brettaisia piirteitä, sitruunaista kirpeyttä, kevyttä kuivakkaa valkoista persikkaa, hentoa hiivaisuutta ja maltillista  makeutta kielen kärjessä. Olut tuntuu olevan iso ja runsas lambiciksi, vaikkei siinä olekaan silti tuhdisti alkoholia (6,4%). Kokonaisuus on melko täyteläinen, mutta napakan happamuutensa vuoksi tiukahko ja suutasupistava.

Poskipäitä viiltävän kirpeä jälkimaku on maamainen, rehevä, sitruunainen ja kevyen laastarisen brettainen. Oluesta jää suuhun pitkä, tuntuvan hapokas ja napakka jälkivaikutelma.

Voisi kuvitella, että luumut lambicissa maistuisivat selvästi, mutta tätä ei sokkona kyllä arvaisi hedelmälambiciksi: luumuisuus on oluessa lähes olematonta, siinä ei ole monien hedelmälambicien pyöreyttä, niille tyypillinen kevyt makeus jää tuntuvalle happamuudelle selväksi kakkoseksi ja kokonaisuus yleisesti tuntuu lähinnä poikkeuksellisen robustilta gueuzelta! Yleisesti olut on tosi mainio tapaus: iso, rujo ja luonteikas.

Tilquin itse sanoo oluen olevan "miedosti hapan" ja luumujen tuovan makuun sellaista lempeää hedelmäisyyttä, joka tekee oluesta myös ei-harrastajille helpostilähestyttävän. Itse en kyllä mitenkään voi allekirjoittaa tätä näkemystä, sillä olut on happamuudeltaan sitä luokkaa, että melkein joka hörpyllä tahtoo naama mennä samanlaiseen irvistykseen kuin sitruunaa puraistessa. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä huono asia, sillä oluessa on enemmän särmää ja asennetta kuin toivoa saattaa! Tilquinin Quetsche on helposti parhaita maistamiani maustettuja lambiceja ja olisi kyllä mielenkiintoista päästä näkemään, minkälaiseksi olut kehittyy saadessaan sen vuosikymmenen lisää ikää.

Lyhyesti: Upean robusti, suurikokoinen, tuntuvan happamankirpeä ja rustiikkinen luumu-lambic, josta hedelmiä ei kyllä tahdo löytää lainkaan.

Arvio: Täydellinen – todella vaikuttava ja vastaansanomaton esitys! Yleensä tykkään enemmän maustamattomista gueuzeista ja lambiceista, mutta tämä kyllä oli parempaa tavaraa kuin valtaosa maistamistani gueuzeista.

Hinnan (6,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Dom Pérignon 2002

Champagne Dom Pérignon Vintage 2002

• Valmistaja: Moët & Chandon
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne
• Rypäleet: Pinot Noir (55%), Chardonnay (45%)
• Koko:
• Hinta arviointihetkellä: 146,90e (Syyskuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 156,00e (Tammikuu 2016, Alko; vk. 2006)

Huippushamppiksista (prestige cuvée virallisemmalta nimeltään) on melko mahdotonta keskustella ottamatta puheeksi Domppaa eli Dom Pérignonia, Moët & Chandonin lippulaivalinjaston tunnetuinta edustajaa.

Vuonna 1936 vuosikerralla 1921 julkaistu Dom Pérignon on maailman ensimmäinen kaupallinen prestige cuvée, joskin jo vuodesta 1876 Venäjän hoville tuotettu Louis Roedererin Cristal on todellisuudessa merkittävästi vanhempi tapaus, vaikka tulikin markkinoille vasta vuonna 1945. Alun perin Dom Pérignon oli yksinkertaisesti normaalin Moët & Chandon Vintage -shamppanjan versio, jota oltiin kypsytetty tavallista pidempään ja joka oli pullotettu perinteikkyyttä henkiviin, 1700-luvun kuohuviinipulloihin. Vasta vuosikerrasta 1947 eteenpäin Dom Pérignon on tehty alusta loppuun täysin omana viininään. Alkuaikoina Dom Pérignonia valmistettiin vain parhaimpina vuosina, mutta Moët & Chandonin jatkuvan kasvun myötä niin huonot vuosikerrat, joina Dom Pérignonia ei tehdä lainkaan, ovat huvenneet lukumäärältään jatkuvasti. Tällä hetkellä Dom Pérignonia on tuotettu jokaisena vuotena sitten vuoden 1998, poislukien katastrofaalinen vuosikerta 2001. Vuodesta 1921 alkaen on tuotettu yhteensä 41 Dom Pérignonia, joista uusin on tällä hetkellä markkinoilla oleva vuosikerta 2006.

Nimensä viini saa benediktiiniläismunkki Dom Pierre Pérignonilta, joka asui 1600-1700-lukujen taitteessa Champagnessa. Hänet usein mainitaan kuohuviinin keksijänä tai Champagnen kuohuviinien pioneerina, mutta todellisuudessa hän pyrki parantamaan alueen valkoviinien laatua; viinin kupliminen nähtiin ensisijaisesti ongelmallisena vikana ja pullojen räjähteleminen kellareissa oli todellinen riski, minkä vuoksi Dom Pérignon pyrki parhaansa mukaan estämään viinien kuplimista. Hän esimerkiksi pyrki kehittämään menetelmiä, millä punaisista Pinot Noireista saatiin mahdollisimman kirkasta valkoviiniä (blanc de noirs), sillä hänen mukaansa Pinot Noir ei ollut niin altis kuplimaan kuin valkoiset rypäleet.

Monelle kuluttajalle Dom Pérignon -viini edustaa kuohuviinien korkeinta huippua ja suoranaista graalin maljaa, mutta tässä on todennäköisemmin kyse ennemmin siitä, että Moët & Chandon sattuu olemaan maailman suurin kuohuviinitalo, jolla on valtava markkinointibudjetti – tunnettua nimeä on helppo pitää maailman parhaana kuplivana, jos ei osaa nimetä ainuttakaan muuta huippushamppista. Vanha Dom Pérignon on kyllä tunnustettu korkealaatuiseksi kuohuviiniksi, mutta kun nykyisin kyseistä viiniä valmistetaan aivan käsittämättömiä määriä (yli 2 miljoonaa pulloa joka vuosi – siis enemmän kuin lähes millään shamppanjatalolla on edes yhteenlaskettua vuosituotantoa!) ja vieläpä jokaisena vuosikertana, on suuri riski, että tietämätön kuluttaja ostaa kehnon vuosikerran tavaraa ja saa yksinkertaisesti ylihinnoiteltua brändiviiniä, eikä sitä laatua, mistä parhaiden vuosikertojen Dom Pérignonit ovat tulleet tunnetuiksi.

2002 on onneksi tällainen huippuvuosikerta: vuotta 2002 pidetään Champagnessa tämän vuosituhannen parhaana vuosikertana (joskin vuosikerrasta 2008 lupaillaan sille kovaa haastajaa) ja tällä hetkellä vuosikertaa 2002 pidetään parhaana sitten vuoden 1996, joka taas tuntuu olevan yleisen mielipiteen mukaan paras vuosikerta Champagnessa vuosikymmeniin. Vuonna 2002 ei ollut keväällä ongelmia hallan kanssa ja kesä oli lämmin muttei kuuma, minkä vuoksi rypäleet kypsyivät erinomaisesti ja melko hitaasti, säilyttäen yleisesti varsin korkean hapokkuuden. Vaikka monet vuosikerran 2002 kuohuviinit ovat runsaan ja kypsän hedelmäisiä, ovat monet edelleen vielä aivan liian nuoria ja tiukkoja happojensa osalta – ehdotonta kellaritavaraa, siis!

Dom Pérignon on tunnettu erityisesti nuorena "savuisena" shamppanjana, mikä johtuu viinin äärimmäisen reduktiivisesta viininvalmistusmenetelmästä: puristettu rypälemehu käytetään suljetuissa terästankeissa, hapelta suojattuna. Viini pullotetaan kypsymään hiivasakan kanssa edelleen täysin hapettomissa olosuhteissa. Kun näin täydellisesti hapelta suojattu viini kypsyy hermeettisissä olosuhteissa, kehittää se usein savuisia, ns. reduktiivisia piirteitä – Moët & Chandon siis pyrkii siihen, että viini on mahdollisimman kepeä ja puhdaspiirteinen, eikä saa runsautta ja raskaampia piirteitä esimerkiksi hapettumisen tuomista oksidatiivisista piirteistä tai tammesta. Ainoastaan käymätöntä rypälemehua ei suojata täysin hapelta, sillä sen uskotaan ehkäisevän viinin ennenaikaista hapettumista myöhemmin Tyypillisesti Dom Pérignon on n. 50-50-blend Chardonnayta ja Pinot Noiria, eli "kolmatta lajiketta", Pinot Meunieria, ei käytetä viinissä lainkaan. Tyypillisesti viiniin käytetyt rypäleet tulevat Champagnen 8 parhaan Grand Cru -tasoisen kylän (Avize, Aÿ, Bouzy, Chouilly, Cramant, Le Mesnil-sur-Oger, Mailly, Verzenay) tarhoilta sekä Dom Pérignonin luostarin omilta tarhoilta Hautvilliersista. Viini käy aluksi viljellyillä hiivoilla alkoholikäymisen ja sen jälkeen malolaktisen käymisen. Tämän jälkeen viini pullotetaan hiivan kanssa, minkä jälkeen se kypsyy pulloissa hiivasakan kanssa vähintään 7 vuotta ennen korkinvaihtoa, lyhyttä (6kk) lisäkellarointia ja markkinoillelaskua. Osa pulloista jätetään kypsymään kellareihin pidempään hiivasakan kanssa 12-15 vuodeksi tai peräti 25-40 vuodeksi erityisiä Œnothèque-erikoisjulkaisuja varten.

Väriltään viini on hennon vihertävä – ikäänsä nähden suorastaan hämmentävän neutraali.

Viinille tyypillisesti melko runsas tuoksu on ensisijaisesti ruutimaisen savuinen – muistuttaen etäisesti ilotulitusrakettien jälkeen ilmassa leijuvaa savuista aromia. Runsaudestaan huolimatta tuoksu on tietyllä tavalla tiukahko, eli siinä ei tunnu mitään lempeää tai anteliasta. Viheromenaa, kevyttä sitruksisuutta, hillitysti kypsiä keltaisia hedelmiä ja hentoa salmiakkijauhetta.

Viinillä on teräksinen ja kevyesti reduktiivisen savuinen ensivaikutelma, mutta pian alkaa erottua myös kypsää sitrushedelmää, kevyttä briossisen makeaa paahteisuutta ja hentoa Granny Smith -omenaa. Selväpiirteisiä makuja ei tunnu olevan erityisen runsaasti, mutta makumaailmalla on silti suht vivahteikas ja elegantti olemus. Suutuntuma on melko täyteläinen ja vaikka happoja tuntuu olevan runsaasti, on kokonaisuus (yllättävästi, vuosikerta huomioon ottaen) melko lempeä ja tasapainoinen. Mousse on hyvin pehmeä, maltillisen pienikokoinen ja kermaisen hienostunut. Yleisilme ei ole monelle shamppikselle tyypillisen napakka, vaan ennemmin silkkinen ja helpostilähestyttävä.

Suhteellisen runsas jälkimaku jättää kielelle häilymään kypsää keltaista hedelmää, kevyttä kivistä mineraalia ja hennon mantelista pähkinäisyyttä. Jälkivaikutelma on elegantti, miellyttävän vivahteikas ja pitkäkestoinen.

Kyllä Dom Pérignon tekee suhteellisen selväksi, minkä takia sitä arvostetaan: viini on melkeinpä korostetun elegantti, vivahteikas, kermaisen lempeä ja tasapainoinen. Viini on niin salonkikelpoinen, että siitä tuntuu puuttuvan kaikki sellaiset särmät, jotka tekevät viinistä mielenkiintoisen – sen eleganssia kyllä ihastelee mielellään, mutta se ei onnistu kuitenkaan pitämään mielenkiintoa yllä samalla lailla kuin joku vähemmän hienostunut, mutta rouheampi tapaus. Tässä on toki otettava huomioon viinin ikä – normaalisti Dom Pérignon tarvitsisi n. vuosikymmenen lisää ikää markkinoillelaskun jälkeen, mutta tällainen huippuvuoden esitys varmasti paljon enemmän. Nyt viini on vielä niin nuori, ettei siltä voi odottaakaan kovinkaan ihmeellistä vivahteikkuutta vielä, korkeintaan potentiaalia siitä, mitä odottaa saattaa.

Viiniä ei siis kannata missään nimessä korkata vielä: tällä hetkellä näin nuoren Dompan korkkaaminen on täyttä rahanhukkaa, sillä mielenkiintoisempia ja kehittyneempiä shamppiksia voi löytää hyvin pienellä vaivalla jopa 3-4 kertaa edullisempaan hintaan. Viinin pariin kannattaa siis palata aikaisintaan kun viinillä on vähintään 20 vuotta ikää, mieluummin enemmänkin.

Lyhyesti: Erittäin siistiksi siloiteltu, elegantti, kermaisen pehmeä ja helpostilähestyttävän lempeä huippuvuoden Domppa.

Arvio: Tyylikäs – viini on kyllä hienostunut ja tasapainoinen esitys, mutta tämän ikäisenä se ei kyllä pärjää nuorempana juotavaksi tarkoitetuille, vaikuttavammille shamppanjoille. Näiden huippuvuosikertojen parhaat viinit kykenevät osoittamaan vaikuttavuutensa vasta sitten, kun ne rupeavat saamaan riittävästi ikää ja niiden kilpakumppanit rupeavat kuolemaan vanhuuteen.

Hinnan (146,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Mikkeller Beer Geek Dessert

Mikkeller Beer Geek Dessert

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Imperial Oatmeal Stout
• Maa: Tanska (Norja)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Stavanger)
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 9,99e (Marraskuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mikkeller

Mikkellerin Beer Geek -sarjan ensimmäiset oluet olivat niitä, jotka alun perin sinkosivat tämän panimottoman panimon suureen suosioon. Alkuperäinen Beer Geek Breakfast oli kahvilla tuunattu imperial oatmeal stout, mutta sittemmin siitä on tullut vaikka minkälaisia erikoisversioita. Tämä Arkadian Alkosta löytynyt Beer Geek Dessert on vaniljalla ja kaakaolla tuunattu jälkiruokaversio alkuperäisestä versiosta – eli pohjalla on edelleen järeä (11% holia), kahvilla maustettu oatmeal stout.

Mikkellerin totutusta linjasta poiketen tämä olut ei ole valmistettu belgialaisella de Proef -vuokrapanimolla, vaan Lervigin panimolla Stavangerissa, Norjassa. Oluen parasta ennen -päiväys on heitetty turvallisesti useamman vuoden päähän, eli päivämäärälle 15.11.2019.

Pullosta kaatuu (tai valuu) öljyistä, pikimustaa ja läpinäkymätöntä, tervamaista olutta. Kaadon myötä nousee melko oluen päälle melko runsaastikin kermaista, hyvin pienikuplaista ja maitokahvinväristä vaahtoa.

Oluella on äärimmäisen intensiivinen ja aromaattinen tuoksu, jossa tuntuu julmetusti kaikenlaista tummanpuhuvaa: makeaa suklaisuutta, tervaleijonaa, vaniljaa, karamellisuuteen taittuvaa paahteista mallasta, Pantteri-lakritsikarkkia, makeaa savua, tupakanpurua, pehmeää lakritsia, kermatoffeeta, hentoa kanelikorppua... Näitä piirteitä tuntuu löytyvän loputtomasti, sillä tuoksu tuntuu muuttuvan ja kehittyvän pelkästään joka nuuhkaisun välillä.

Suussa oluella on täyteläinen, runsas ja kermaisen pehmeä yleisvaikutelma. Hyvin intensiivisessä maussa on pinnassa eniten Pantteri-lakritsikarkkia, espressoa, tummaa suklaata ja karamellimallasta. Niiden alta löytyy salmiakkia, lakritsipiippua, vaniljaa, raakakaakaota, kevyttä piparisuutta ja hentoa pippurisuutta. Yleisilme on hieman makeahko, mutta paljon vähemmän mitä oluen nimestä voisi odottaa. Hiilihappo on erittäin pehmeää, kermaista ja lempeää, mutta yllättävän kestävää ja alkoholi (11%) pysyy mainiosti piilossa.

Jälkimaussa tuntuu jo jonkin verran alkoholin tuomaa lämpöä, lakritsia, makeaa paahteisuutta, tummaa suklaata, kevyttä pippuria, hentoa yrttisyyttä ja aavistus vaniljaa. Oluella on äärimmäisen pitkä, monisyinen ja hennon tahmea jälkivaikutelma, joka seilaa makean ja hennon siirappisen maltaan sekä kuivan, pippurisen mausteisuuden ja hennon yrttisyyden väliä ees taas. Lopuksi suuhun jää melko intensiivinen, kompleksinen, voimakkaasti Pantterikarkkeihin ja tummaan suklaaseen nojaava jälkivaikutelma.

Beer Geek Dessert on todella hieno, lempeä, erittäin monisyinen, helpostijuotava ja herkullinen superstout, jota tekisi mieli kuvailla termillä "makea tuhkakuppi", joskin tämä tuskin herättää niitä positiivisia mielikuvia, mitä sillä tavoittelen. Joka tapauksessa, tämä olut on upea, kompleksinen jälkiruoka itsessään. Se tarjoaa paljon kaikkea, mutta se ei siltikään tunnu mitenkään liioitellulta – edes makeudeltaan, eli olut ei ole mitenkään imelä, vaan tasapainoinen ja kaikin puolin herkullinen esitys.

Volttiensa ja tuhdin makunsa puolesta olut ei ole mitään nopeasti hörpittävää tavaraa, joten tämä on joko pitkän kaavan mukaan nautittava, fiilistelykelpoinen meditaatio-olut tai sitten kaverin kanssa jaettava, hieman makeampi herkku. Alkon erikoisvalikoiman hinta on oluen laatu mukaanluettunakin turhan kova, mutta vielä sen verran järkevä, että sen voi maksaa mukisematta kerran.

Lyhyesti: Todella vaikuttavan suurikokoinen, monisyinen, tasapainoinen ja normaalia piirun verran makeampi versio klassikko-superstout Beer Geek Breakfastista.

Arvio: Erinomainen – olen hieman kyllästynyt moniin Mikkellerin IPA-viritelmiin (en kaikkiin) ja muihin panimon superhumalaisiin oluisiin, koska ne tuntuvat liian usein olevan samasta puusta veistettyjä –kiitos hyperaromaattisten uuden maailman humalajikkeiden, joita Mikkeller tuntuu rakastavan. Sen sijaan panimo kyllä osaa tehdä uskomattoman tasapainoisia imperial stoutteja, joista tämä on jälleen kerran mainio esimerkki. 5/5-kamaa.

Hinnan (9,99e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Penfolds Grange 2007

Penfolds Bin 95 Grange 2007

• Valmistaja: Penfolds
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Australia
• Alue: South Australia
• Rypäleet: Syrah (97%), Cabernet Sauvignon (3%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~449,00e (Lokakuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: 559,00e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima; vk. 2009)
• Hinta nyt: 628,10e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima; vk. 2010)

kuva: winestyle

Penfolds Grange on kiistämättä Australian viinimaailman suurin nimi. Tämä ei ole siis mikään mielipide, josta voisi keskustella tai tapella ja vängätä – tämä on yksinkertaisesti fakta.

Penfolds Grange sai alkunsa vuonna 1951, kun Penfoldsin viinintekijä Max Schubert oli kierrellyt Eurooppaa ja vakuuttunut sikäläisistä viininvalmistusmenetelmistä ja viineistä, joita niillä tuotettiin. Hän halusi päästä samaan lopputulokseen, mutta selkeästi australialaisella ilmeellä: näin ollen oli loogista valmistaa viini Syrah'sta – olihan kyseinen rypäle (joka paikallisesti tunnetaan nimellä Shiraz) saanut valmiiksi jo paljon hyvää nimeä ja mainetta. Ensimmäinen kokeellinen Grange valmistettiin vuoden 1951 vuosikerrasta ja ensimmäinen kaupallinen julkaisu vuosikerrasta 1952. Julkaisunsa yhteydessä Grange sai melkoista murskakritiikkiä osakseen (tuolloin makeat väkevöidyt viinit hallitsivat Australian viinituotantoa) ja viinin huonon vastaanoton myötä Penfolds kielsi Schubertia valmistamasta Grangea – Schubert kuitenkin jatkoi viinin tuotantoa yhtiön johdolta salassa. Kun alkuperäiset Granget rupesivat saamaan arvostusta viinien ikääntyessä, sai Schubert käskyn palata valmistamaan Grangea, vaikka hän ei todellisuudessa ollut missään vaiheessa lopettanut viinin tuotantoa ja Grangea on näin ollen tuotettu jokaisena vuosikertana vuodesta 1951.

Alun perin Grange tunnettiin nimellä Penfolds Grange Hermitage, mutta vuonna 1989 Ranskan Hermitage-viinialueeseen viittaava nimi poistettiin Euroopan Unionin painostuksesta. Viinillä oli myös aluksi oma, vuosittain vaihtuva Bin-numeronsa, mutta vuodesta 1964 eteenpäin Grange on tunnettu numerolla Bin 95. Tyypillisesti Grange ei ole 100% Shiraz, vaan usein seassa on myös n. 5% Cabernet Sauvignonia. Erikoiseksi viinin tekee se, että siinä missä Euroopassa kaikki huippuviinit valmistetaan yhden tietyn alueen – monessa tapauksessa jopa vain yhden, huippulaatuisen tarhan – rypäleistä, valmistetaan Grange sekoittamalla todella valtavalta, suuren osan eteläistä Australiaa kattavan alueen rypäleistä sekoittamalla eri alueiden parhaiden tarhojen parhaita rypäleitä. Siinä mielessä Grangea voidaan pitää todellisena uuden maailman anti-terroir-viininä: punaviininä, jossa massiivisuus, vaikuttavuus ja kypsytyskestävyys ovat kaikki kaikessa, ei niinkään alueelle tyypillisyys.

Vuoden 2007 Grange koostuu lähinnä Shirazista, mutta seassa on 3% Cabernet Sauvignonia. Rypäleet ovat kerätty Barossa Valleyn, Mc Laren Valen ja Adelaidessa sijaitsevan Penfoldsin alkuperäisen viinitalon Magill Estaten viinitarhoista. Viini on aluksi kypsynyt 21 kuukautta uusissa amerikkalaisissa hogshead-tynnyreissä (n. 240 litraa) ja tämän jälkeen vielä 3 vuotta pulloissa. Vuosi 2007 oli haastava monilla Etelä-Australian alueilla, sillä hallat kasvukauden alussa tuhosivat merkittävän osan satoa, minkä vuoksi sato jäi keskimääräistä pienemmäksi ja jäljelle jääneet rypäleet kypsyivät melko nopeasti, minkä vuoksi monilla alueilla rypäleet korjattiin totuttua aikaisemmin.

Väriltään Grange on erittäin tumman ja hyvin konsentroituneen mustanpunainen, reunoiltaan korkeintaan hennosti valoa lävitseen päästävä.

Varsin nuorekas tuoksu on todella tömäkkä. Kaikilla mahdollisilla tasoilla. Robustista tuoksusta löytyy ensisijaisesti hyvin tuhtia tammisuutta erilaisissa paahteisen puun, suklaan, kaakaon, espresson ja vaniljan muodoissaan. Tammea siis löytyy. Runsaasti. Tammea. Seasta löytyy kyllä paljon muutakin, kuten tummaa marjaa, muhevaa luumuisuutta, kirsikkahilloa ja hentoa minttua. Tuoksussa on siis todella paljon kaikkea, mutta valtaosaa siitä edustaa tammisuus.

Suussa viini on tiivis, paksu ja erittäin konsentroitunut. Kuivasta mutta rehevästä makumaailmasta löytyy tuoretta mustaherukkaa, kypsää karhunvatukkaa, pippurivetoista mausteisuutta, voimakasta bitteristä puuta, kaakaota, kevyttä vaniljaa ja hentoa luumuhilloa. Tanniineja on melko paljon, mutta ilahduttavasti niin on myös happoja (7,1 g/l), joten viinissä on varsin runsaasti ryhtiä ja rakennetta – lontooksi osuva termi olisi crunchy. Suutuntuma on täyteläinen, jopa erittäin täyteläinen, ja viinillä on suorastaan pureksittava tekstuuri. 14,5% alkoholia peittyy täysin massiivisen rungon alle.

Kielelle jää tammisen mausteisuuden, bitterisyyden ja kevyen suklaisuuden hallitsema jälkimaku, jossa tuntuu myös tuoretta karhunvatukkaa, kevyttä pippuria ja hentoa ylikypsää luumua. Jälkivaikutelma on kohtalaisesti tanniinisen suutakuivattava, viipeylevän tamminen ja pitkäkestoinen.

Kun on tottunut siihen, että monet australialaiset superviinit ovat lähinnä kypsiä hillopommeja ilman sen kummempaa rakennetta, on ilahduttavaa havaita, että Grangessa sentään ryhtiä ja rakennetta löytyy aivan riittämiin – samalla sitä myös ymmärtää paremmin, mistä viinin suosio ja arvostus tulee. Näin nuorena viini on kuitenkin äärimmäisen supertammista tavaraa – viinissä on kyllä erittäin paljon kaikkea, mutta valtaosa siitä tuntuu olevan vain uutta tammea – ja näin ollen ei kyllä niin tippaakaan meikäläisen makuun sopivaa. On kuitenkin muistettava, että näin nuorena korkattu Grange menee täysin hukkaan, sillä viini on tarkoituksella tehty ikää kestäväksi ja voin kyllä kuvitella viinin paranevan merkittävästi kun se saa vuosikymmenen tai pari lisää ikää.

Mutta vaikka viinissä on runsaasti hedelmää, jolla on varaa kehittyä, ja rakennetta, jonka avulla viini pysyy kunnossa vaikka vuosikymmenien ajan, tuntuu mahdottomalta, että noin valtava määrä uutta jenkkitammea hukkuisi jonnekin ajan kanssa. Mutta kai se lienee mahdollista – kenties sitä vaikka pääsisi joskus itsekin testaamaan asian! Grange on kuitenkin tätä nykyä semmoisissa hinnoissa, että itse sijoitan omat rahani mieluummin joihinkin edullisempiin ja vähemmän tammisiin viineihin.

Lyhyesti: Penfoldsin edelleen äärimmäisen nuori ja runsaan tamminen, mutta vaikuttavan rakenteikas ja suurikokoinen kultti-Shiraz.

Arvio: Erittäin hyvä – olisi tehnyt mieli pistää viinille parempikin arvosana, mutta tässä kunnossa viini on vain niin geneerisen tammipommin tuoksuinen ja makuinen, että ei yksinkertaisesti pysty. Jos tammi kuitenkin integroituu vuosien myötä viinin makumaailmaan, noussee viinin pisteet helposti useamman pykälän ylöspäin. Viini kuitenkin huokuu runsaasti potentiaalia.

Hinnan (~449,00e) ja laadun suhde: Surkea – edullisemmallakin voi saada yhtä korkeaa laatua.

Brewdog Electric India

Brewdog Electric India

• Valmistaja: Brewdog
• Tyyppi: Olut, IPA/Saison
• Maa: Skotlanti
• Alue: Aberdeenshire, Ellon
• Koko: 0,33
• Humala: Amarillo, Nelson Sauvin
• Hinta ostohetkellä: 4,79e (Lokakuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: biergeschenk

Arvioitavana Arkadian Alkosta bongattua Panokoira-kamaa taas.

Ymmärtääkseni Electric India on Mashtag-henkistä meininkiä, eli Brewdogin osakkeenomistajien demokraattisesti äänestämällä kehitelty saisonin ja IPA:n yhdistelmä. Oluesta on tehty kolme versiota: alkuperäinen, pienen tuotannon 7,2% vahvuinen olut; isompana julkaisuna valmistettu 6,5% vahvuinen versio; ja tämä Alkosta löytynyt, uudistetulla etiketillä varustettu 5,2% vahvuinen malli. Sen pohjalla on appelsiininkuorella, rouhitulla mustapippurilla ja kanervahunajalla maustettu saison, joka on humaloitu järeästi IPA-henkeen (40 EBU) uuden maailman humalalajikkeilla.

Väriltään olut on samean ja hennosti vihertävän vaaleankeltainen. Vaahtokukka on runsas, kuohkea, kestävä ja väriltään valkoinen.

Tuoksusta löytyy tyylipuhdasta saisonin hapahkoa maalaisuutta, raikasta ja melko epäaromaattista belgihiivaista sitruksisuutta ja keltaista hedelmää, ruohoa ja hillittyä maamaisuutta.

Maultaan olut on kuiva, kepeä ja hieman hapahko – sekä jotenkin ihmeen mauttoman tuntuinen, joskaan onneksi ei sentään vetinen. Makumaailmasta erottuu kevyttä ruohoisuutta, hillittyä pippurista mausteisuutta ja hentoa vehnäisyyttä. Koska myöskään niitä IPA-tasoisia katkerohumalia ei tunnu oikein löytyvän, jää yleisilme melko lailla vaisuksi. Hiilihappo on kohtalaisen runsasta ja pistelevää.

Kuiva ja hapahko jälkimaku on mausteinen ja maamainen, minkä lisäksi siitä erottuu mukavaa, tyyliin sopivaa saison-henkistä farmhouse alen meininkiä. Korkeintaan keskikatkeroiseksi jäävässä jälkivaikutelmassa häilyy viljaista mallasta, hillittyä pippurisuutta, kevyttä ruohoa ja hentoa olkisuutta, minkä lisäksi kielen kärjessä erottuu häivähdys makeaa appelsiinia.

Olipas tämä iso pettymys. Tuoksu lupaili ihan hyvää, mutta maku oli täysin hukassa ja oluen suupuoli jäi jotenkin täysin hukkaan. Suorastaan hämmentävän suuri kontrasti tuoksun ja maun välillä – ei niinkään aromi- ja makumaailmassa, vaan niiden välisessä intensiteetissä. On todella kummallista, että yleensä melko räyhäköistä ja räjähtävän aromaattisista oluistaan tunnettu Brewdog on onnistunut tekemään näin pliisun ja mitäänsanomattoman oluen – etenkin, kun reseptin puolesta olut vaikutti varsin lupaavalta!

Lyhyesti: Tuoksultaan miellyttävä, mutta maultaan todella vaisu ja mitäänsanomaton, suorastaan aneeminen "IPA-saison".

Arvio: Keskinkertainen – ei tämä vielä mitenkään huono olut ollut, mutta tuoksua lukuunottamatta kuitenkin niin tylsä, että olut ei ainakaan kannustanut juomaan lasia loppuun. Oluen aikaisemmat, vahvemmat versiot näyttävät saaneen netissä parempia arvioita; kenties ne ovat olleet tätä uusinta versiota tolkullisempia, koska tästä on vähän vaikea saada mitään ihmeempää irti.

Hinnan (4,79e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Château d'Yquem 1991

Château d'Yquem 1991

• Valmistaja: Château d'Yquem
• Tyyppi: Jälkiruokaviini, AOC Sauternes, Bordeaux 1er Cru Supérieur
• Maa: Ranska
• Alue: Bordeaux, Graves, Sauternes
• Rypäleet: Sémillon (80%), Sauvignon Blanc (20%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~235,00e (Syyskuu 2014, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: 671,30e (Tammikuu 2015, Alko; vk. 2007)

kuva: cdiscount

Kun vuonna 1855 Bordeaux'n viinejä pistettiin (edelleen hyvin elinvoimaiseen) paremmuusjärjestykseen, kannatti olla Château d'Yquem (lausutaan ikem). Siinä missä 4 parasta punaviiniä todettiin kaikki yhtä hyviksi (Premier Cru), oli valkoisten puolella Château d'Yquem muita vielä niin merkittävästi parempi, että sille piti luoda täysin oma luokkansa (Premier Cru Supérieur)! Jopa 1700-luvun kenties kuuluisin oenofiili, Thomas Jefferson, oli maininnut Château d'Yquemin olevan Ranskan paras valkoviini ja tilasi niitä sekä itselleen että kuomalleen George Washingtonille.

Viinitalona toimivan Yquemin linnan alkuhämäristä ei ole tarkkaa tietoa, mutta vielä keskiajalla talon tilukset kuuluivat Englannin kuninkaalle. Talon kirjoitettu historia alkaa vuodelta 1477, kun Raymon Felipe Eyquem osti tilukset omistukseensa. Reilu sata vuotta myöhemmin talon omistajasuku vaihtui, kun Jacques de Sauvage osti "Yquemin kartanona" tunnetun rakennuksen. Kun myös taloa ympäröivät tilukset siirtyivät tämän suvun omistukseen vuonna 1711, muutti Léon de Sauvage d'Yquem rakennuksen viinitaloksi ja istutti talon ympärille viinitarhoja. Talon omistava suku muuttui vielä kolmannen kerran vuonna 1785, kun Françoise-Joséphine de Sauvage d'Yquem meni naimisiin Ludvig XV:n kummipojan, kreivi Louis-Amédée de Lur-Salucesin, kanssa.

Läpi 1800-luvun Château d'Yquem pysyi korkeatasoisia, jalohomeisia valkoviinejä tuottavana viinitalona; viinien poikkeuksellisen korkeasta laadusta on mm. osoituksena tuo yllämainittu, vuonna 1855 ansaittu Premier Cru Supérieur -luokitus. Viinitalo pysyi Lur-Salucesin suvun omistuksessa aina vuoteen 1996, jolloin Eugene de Lur-Saluces myi valtaosan viinitalon omistuksesta luksusbrändijätti Louis Vuitton Moët Hennessylle. Taloa vuodesta 1968 johtanut, viinintuotantoa modernisoinut ja laatua merkittävästi kasvattanut kreivi Alexandre de Lur-Saluces jäi kuitenkin talon johtoon aina eläköitymiseensä asti, vuoteen 2004. Nykyisin taloa johtaa Château Cheval Blancin nokkamies, Pierre Lurton.

Château d'Yquem on tullut jo 160 vuoden ajan tunnetuksi yhtenä maailman arvostetuimmista (ja siten myös hinnakkaimmista) jälkiruokaviineistä. Nykyisin talo omistaa reilu 120 hehtaaria viinitarhoja, mutta näistä vain 100 hehtaaria tuottaa viiniä. Joka vuosi 2-3 hehtaaria vanhimpia köynnöksiä revitään maasta ja tarha jätetään kesannolle vuodeksi. Tämän jälkeen istutetaan nuoria köynnöksiä, mutta niistä valmistetaan viiniä vasta, kun köynns on vähintään 5 vuoden ikäinen – tästä syystä Yquemilla on n. 20 hehtaaria tarhoja, joista viiniä ei tuoteta.

Jälkiruokaviinien tuottaminen Sauternes'ssa on riskialtista työtä: jotta laadukasta jälkeä saataisiin aikaan, on sääolosuhteiden oltava täysin optimaaliset: yöllä ja aamulla tarhoilla on oltava riittävästi sumun tuomaa kosteutta, jotta botrytis cinerea -homesieni pääsee leviämään rypäleisiin, mutta päivisin on oltava kuivaa ja riittävän lämmintä, jotta homesieni ei pääse valloilleen ja homesienen runtelemat (ns. jalohomeiset) rypäleet pääsevät kuivumaan, kun rypäleen sisältämä neste haihtuu homesienen rikkoman kuoren kautta. Liian kuivina vuosina homesieni ei pääse leviämään kunnolla rypäleisiin, kun taas liian kosteina ja viileinä vuosina homesieni leviää hallitsemattomana harmaahomeena rypäleisiin, tuhoten nopeasti koko sadon. Koska rypäleet menettävät merkittävän osan mehustaan, on tarhojen tuotto äärimmäisen pientä Sauternes'ssa: vain n. 12-20 hl/ha (muualla Bordeaux'ssa n. 30-50 hl/ha). Château d'Yquem menee laaduntavoittelussaan vielä pidemmälle: koska rypäleet kerätään hyvin monessa erässä (keskimäärin kuudessa), joista jokaisessa kerätään vain parhaat rypäleet ja loput rypäleet jätetään köynnökseen kuivumaan edelleen, on keskimääräinen satomäärä Yquemilla vain n. 9 hl/ha (yhdestä köynnöksestä saadaan siis n. lasillisen verran viiniä). Lisäksi Château d'Yquem on tullut tunnetuksi talona, joka ei heikkoina vuosina tee lainkaan viiniä, vaan viinit myydään joko geneerisenä Sauternes-viininä (ns. declassified Yquem) tai huonoimpina vuosina rypäleet tai mehu yksinkertaisesti myydään bulkkina pois.

Château d'Yquem on laatunsa lisäksi tullut tunnetuksi yhtenä maailman pitkäikäisimmistä viineistä: ei ole mitenkään poikkeuksellista, että parhaiden vuosikertojen viinit pysyvät juotavina toista vuosisataa ja voipa markkinoilta edelleen löytää Yquem-pulloja 1700-luvulta (toinen asia on toki se, kuinka aitoja nämä viinit ovat...)! Viinit valmistetaan kuivuneista ja äärimmäisen konsentroituneista Sémillon- ja Sauvignon Blanc -rypäleistä, joista puristettua viiniä kypsytetään uusissa barrique-tynnyreissä n. 26-28 kuukautta ennen pullotusta. Yleisesti Yquemilla tähdätään 13,5% vahvuiseen viiniin, jossa on jäännössokeria 120-150 g/l, mutta nämä piirteet voivat vaihdella merkittävästi vuodesta riippuen. Vuosikerta 1991 oli Bordeaux'ssa kolmen upean vuosikerran ('88, '89, '90) jälkeen surkea, ja Sauternes'ssa moni tuottaja jätti kokonaan pullottamatta kun sadot jäivät niin määriltään kuin laadultaan vaatimattomaksi.

Viini on väriltään jo hieman kehittyneen meripihkaisen keltainen.

Tuoksussa tuntuu paahdettuja pähkinöitä, makeaa hunajaa, aromaattista kukkaisuutta, maltillista tammitynnyreiden tuomaa vaniljakreemiä ja kevyesti kehittyneitä piirteitä piirteitä, jotka vihjaavat mm. tuoreeseen nahkaan.

Intensiiviseltä maultaan viini on ensisijaisesti makean sitrusmarmeladinen ja lemoncurdinen, joskin seasta löytyy myös mausteista, makeaa tammisuutta, poltettua sokeria, jalohomeen tuomaa mehiläisvahaista paahteisuutta, hentoa nahkaisuutta ja aavistus makeaa persikkajääteetä. Hapot ovat viinin makeanrunsaaseen suutuntumaan nähden hyvät ja kokonaisuudessa on raikkautta. Viinistä kuitenkin puuttuu hienojen Sauternes'n viinien runsautta ja puhtia ja vaikka kokonaisuudessa on syvyyttä ja kerroksellisuutta, ei viini vaikuta erityisen ihmeelliseltä – joskin erittäin maukkaalta ja tasapainoiselta.

Runsaassa jälkimaussa tuntuu hunajaista jalohomeisuutta, paahdettuja pähkinöitä, nahkaa, ruutisavua, hillittyä vaniljaisuutta, kevyttä lemon curdia, hentoa sitrusmaista hapokkuutta ja kovaa toffeekaramellia. Makea jälkivaikutelma on viipyilevä, kielellä kehittyvä ja suorastaan loputtoman pitkä – mikä on positiivista, sillä monissa makeissa viineissä jälkimaussa jäännössokeri helposti valtaa suun, minkä takia jälkimaku voi jäädä usein melko lyhyeksi.

Tämä Château d'Yquem on vaikuttavan moniulotteinen, herkullinen ja harmoninen jälkiruokaviini, mutta se selvästikin on huonon vuosikerran edustaja: vaikka viini on äärimmäisen nautinnollinen ja suorastaan hedonistinen esitys, ei se ole missään nimessä parhaiden joukossa ja se jää kauas parhaista maistamistani Sauternes'n viineistä. Esimerkiksi rinnalla nautittu nuorempi, paremman vuoden Château Suduiraut 2006 veti Yquemia kuin pässiä narussa.

Viini on siis kyllä herkullinen ja tasapainoinen esitys, mutta kaukana siitä, mitä Yquem voi parhaimmillaan olla – mikä on melko huono asia, kun ottaa huomioon viinin hinnan. Vaikka pientä kehittyneisyyttä viinistä rupeaa jo löytymään, on se vielä kaukana huipustaan ja sille on helppo povata pitkää ikää. Mutta vaikka viini varmasti paranee iän myötä, se ei kuuluisasta nimestään huolimatta tule koskaan nousemaan Sauternes'n viinien parhaimmistoon. On helppo löytää paljon tasokkaampia jälkiruokaviinejä pienemmällä hinnalla siirtämällä katseen alempiin Sauternes'n Cru-luokkiin.

Lyhyesti: Moniulotteinen, tasapainoinen ja uskomattoman herkullinen Sauternes, joka kuitenkin huonon vuosikerran vuoksi jää kauas alueen parhaimmista viineistä.

Arvio: Tyylikäs – hurmaava ja elegantti jälkiruokaviini, joka huokuu niin syvyyttä ja tasapainoa – ei kuitenkaan riittävästi ollakseen oikeasti hintansa väärti ostos.

Hinnan (~235,00e) ja laadun suhde: Surkea – edullisemmallakin voi saada yhtä korkeaa laatua ja samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Põhjala Taara Avita!

Põhjala Cellar Series Taara Avita! Rum Barrel Aged Stout

• Valmistaja: Põhjala
• Tyyppi: Olut, Imperial Porter
• Maa: Viro
• Alue: Tallinna
• Maltaat: Cara 50, Cara 100, Cara 150, Cara 200, Cara 300, Cara pale-, Carafa T-2 Special, München-, musta-, suklaa-, turvesavustettu-; kaura
• Humala: Bramling Cross, Cascade, Goldings, Magnum, Northern Brewer
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,99e (Lokakuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 5,99e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Yksi kovimpia tilausvalikoiman uutuuksia viime syksynä oli ehdottomasti Põhjalan Cellar Series -linjaston Taara Avita! Olin juuri muutamaa kuukautta aikaisemmin saanut vihdoin kokemuspohjaa Põhjalan oluihin Tallinnassa ja sitten nämä virolaisoluet saapuivatkin täysin yllättäen myös monopolin valikoimiin – ja melkoisella rytinällä! Listauksessa ei nimittäin tyydytty pelkästään perustason Must Kuld -portteriin, vaan lisäksi listattiin myös tämä tynnyrikypsytetty superstout.

Taara Avita! pohjautuu siis osittain panimon vaikuttavaan Öö Imperial Stoutiin, mutta sen mallaspohjaa on tuunattu perus-Öötä järeämmäksi mm. turvesavustetuilla maltailla ja kauralla. Tämän jälkeen olut on siirretty vielä erikseen kypsymään martiniquelaisiin rommitynnyreihin peräti puoleksi vuodeksi ennen pullotusta. Ei kyllä voi väittää, ettei näin tuore panimo ainakaan pyrkisi alisuoriutumaan! Nimensä Taara Avita! olut on saanut muinaisesta virolaisesta sotahuudosta, jossa on pyydetty apua virolaisten Taara-jumalalta.

Pullosta kaatuu lasiin rehellisen läpinäkymättömän ruskeanmustaa, konsentroituneen paksua olutta. Vaalea punertavanruskea, kohtalaisen runsas ja erittäin tiivis vaahto kestää keskipitkään oluen päällä ja jää lopuksi espressomaiseksi cremaksi oluen pinnalle.

Lasista kohoilee hyvin runsas, intensiivinen, tummanpuhuva ja hillittyä makeutta vihjaava tuoksu. Yleisilmeeltään oluen tuoksu on voimakkaan paahteinen, tuhdin ja hennosti hapahkon reikäleipäinen ja kevyen vaahterasiirappinen, taustalta löytyy myös hillitysti konjakkista makeaa tammisuutta, kuivattua luumua ja hentoa marjalikööriä. Kokonaisuutena tuoksu on hyvin kompleksinen ja tömäkkä.

Uskomattoman tuhti tuoksu kyllä lupailee paljon, mutta äärimmäisen tuhti, täyteläinen ja voimakas maku lunastaa kaiken ja reilusti enemmän. Kokonaisuudessa on paljon muhkeaa, tahmean maltaista makeutta, mutta voimakas kärtsäisyys ja kevyt ruisleipäinen happamuus antavat yllättävän paljon makeudelle vastapalloon. Kielellä pyörii voimakasta paahteista mallasta, siirappikeksiä, mämmiä, piimälimppua, taatelia, kevyttä melassista rommimaisuutta, hennosti makeaa tammen mausteisuutta, ujoa muskottipähkinää ja aavistus maustepippurisuutta. Kokonaisuutta sävyttävät suklaasiirapilla makeutetun kahvin piirteet ja varsin lempeät katkerot (43 EBU), kun taas todella runsaat voltit (10,5%) pysyvät ihmeen hienosti piilossa. Ylipäänsä oluessa tuntuu olevan aivan perkeleesti kaikkea. Voi pojat. Todella pehmeä, lempeä ja kermainen hiilihappo sulautuu erittäin luontevasti osaksi massiivista kokonaisuutta.

Suuhun jää voimakas, kärtsäisen ja kevyesti kuivakan puisen karvas, makean siirappisen maltainen ja kuivatun taatelinen jälkimaku, joka kehittyy jatkuvasti kielellä, paljastaen altaan myös piirteitä kohtalaisesta luumuisuudesta, hillitystä karhunvatukkahilloisuudesta, kevyestä ruisleipäisestä happamuudesta, maltillisesta maitosuklaisuudesta ja hennosta kaakaoisesta tammisuudesta. Suuhun jää todella pitkä, ujosti tahmea ja hennon lämmin jälkivaikutelma, jota siivittävät oluen maltilliseksi jäävät katkerot.

Jumalauta helvetti.

Põhjala Öö oli jo valmiiksi täysin tajuton imperial stout, mutta Taara Avita! heittää vaivattomasti vielä siitä ohitse! Olut osoittaa mallikkainta stout-puolen tammitynnyrikypsytystä pitkään aikaan: olut ei ole hallitsevan tamminen tai ikävän tunkkainen ja puiseva, vaan selkeästi puhdaspiirteinen stout, johon melko maltillinen tammisuus taustalla tuo ainoastaan mielenkiintoa, syvyyttä ja kompleksisuutta peittämättä mitään.

Yleisesti tämä on järjettömän järeää tavaraa, eli yhdestä tällaisesta 0,33-kokoisesta pullosta riittää hyvin jaettavaa kahdelle – sekä oluen alkoholin että tuhdin, suuntäyttävän maun puolesta. Pelkästään tuoksua voi ihastella ikuisuuksia, kun taas massiivinen makupuoli suorastaan pakottaa nauttimaan oluen hitaasti, pienissä erissä, jokaista pisaraa ihastellen. Taara Avita! on helposti Alkon parhaimpia stouteja, eikä sitä ole ilahduttavasti hinnoiteltu täysin taivaisiin.

Lyhyesti: Äärimmäisen tuhti ja vaikuttava, rommitynnyrikypsytetty imperial stout Tallinnasta. Perkeleesti kaikkea potenssiin kolme.

Arvio: Täydellinen – kuin Öö imperial stout, mutta parempi. Kuulostaa mahdottomalta, mutta kyllä nuo Põhjalan pojat näköjään osaavat hommansa.

Hinnan (5,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Salon Le Mesnil Brut 1999

Salon Blanc de Blancs Le Mesnil Brut 1999

• Valmistaja: Champagne Salon
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Côte des Blancs, Le Mesnil-sur-Oger
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~329,00e (Marraskuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: 334,90e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima – vk. 2002)

kuva: vineyard brands

Blanc de Blancs -tuottaja Champagne Salon on yksi maailman arvostetuimmista shamppanjataloista, todennäköisesti johtuen yhdistelmästä äärimmäisen tinkimätöntä viininvalmistusta ja erittäin pientä vuosituotantoa – mikä tietenkin näkyy jokaisen Salon-pullon hintalapussa.

Siinä missä suuret shamppanjatalot ovat jo satoja vuosia pyrkineet suuriin volyymeihin ja tasalaatuisuuteen, mitä on tavoiteltu sekoittamalla sekä ympäri Champagnea viljellyistä rypäleistä tehtyjä viinejä keskenään että eri vuosikertoja keskenään, on 1900-luvun alussa Eugène Aimé Salonin perustama viinitalo Champagne Salon tehnyt asiat täysin päin vastoin. Hän uskoi, että Chardonnaystaan tunnetun Côte des Blancsin kenties kuuluisimman kylän, Le Mesnil-sur-Ogerin, tarhat kykenivät tuottamaan maailmanluokan shamppanjaa, joka ei tarvitsisi Pinot Noirin tuomaa runkoa tai Pinot Meunierin tuomaa mehevyyttä. Hän ryhtyi työstämään viinejä, joissa tasalaatuisuus ei olisi ensisijainen tavoite, vaan Le Mesnil-sur-Ogerin Chardonnayn välittämä terroir, ja joita hän jakoi lähipiirilleen. Viinit valmistettiin alun perin ainoastaan Salonin omistamalta, 1 hehtaarin Jardin du Salon -tarhalta, jonka rypäleistä valmistettuja eri vuosikertojen viinejä ei sekoitettu keskenään, vaan jokainen viini valmistettiin yhden vuosikerran shamppanjana. Vähitellen Salonin viinien suosio rupesi kasvamaan, minkä vuoksi hänen oli perustettava varsinainen viinitalo viinintuotantoa varten ja pikku hiljaa myös hankittava rypäleitä myös muilta Le Mesnil-sur-Ogerissa toimivilta sopimusviljelijöiltä.

Salonin viinien tyyli on alusta asti ollut sama: vain yhtä viiniä, Le Mesniliä, tuotetaan, ne tehdään vain yhden vuosikerran viineinä, ainoastaan parhaina vuosikertoina (tyypillisesti 4-5 vuosikymmenessä) ja niitä kypsytetään sakan päällä hyvin pitkään (tavallisesti yli 10 vuotta) ennen markkinoillelaskua. Aimé Salonin kuoltua vuonna 1943 hänen viinitalonsa periytyi hänen suvulleen, mutta viinitalo lopulta myytiin Champagne Laurent-Perrierille vuonna 1988. Salonin vuosituotantomäärät ovat pysyneet aina erittäin pieninä – tällä hetkellä korkeintaan n. 60,000 pulloa vuodessa – ja tämäkin luku voidaan tavoittaa vain niinä vuosina, kun vuosikerta on riittävän hyvä. Heikompina vuosikertoina Saloniin tarkoitetut rypäleet käytetään Champagne Delamotten viinitalolla ja kaikista heikoimpina vuosikertoina rypäleet myydään pois bulkkina. Lisäksi Salonin viinejä ei julkaista kaikkia kerralla, vaan osa jätetään kellareihin joko kypsymään sakan päällä pidempään tai uudelleenkorkitetaan ja siirretään Salonin viiniarkistoon, joka käsittää tällä hetkellä edelleen lähes kaikki julkaistut Salonin vuosikerrat. Ensimmäinen tuotettu Salon oli vuosikertaa 1905 ja ensimmäinen kaupallinen vuosikerta oli 1921. 1900-luvulla Salon tuotti yhteensä 37 vuosikertaa ja tällä hetkellä on markkinoilla viinin 38. vuosikerta, 2002. Lisäksi viinitalon kellarissa on tällä hetkellä kypsymässä vuosikerrat 2004, 2006, 2007 ja 2008.

Vuosi 1999 lupasi aluksi varsin hyvää hyvin lämpimillä, jopa paikoin kuumilla säillään, mutta sadonkorjuun aikaan ilmat kylmenivät merkittävästi ja Champagneen saapuneet sateet laskivat hyvin kypsyneiden rypäleiden laatua merkittävästi. Koska sekä lämpimien säiden tuoma kypsyys että sadeveden tuoma laimennus laski merkittävästi rypäleissä shamppanjalle elintärkeää runsasta hapokkuutta, ei vuosikertaa 1999 ole pidetty erityisen korkeatasoisena, erityisesti huippushamppisten osalta – parhaimmat shamppanjat kun tarvitsevat pitkää kellarikypsytystä saavuttaakseen huippunsa, mutta ilman riittävää hapokkuutta viini ei kykene kestämään kellarissa tarpeeksi pitkään!

Viini on väriltään intensiivisen vihertävä.

Melko runsaassa tuoksussa tuntuu lämpimän vuoden tuomaa, omenavetoista ja kevyen valkopersikkaista kypsää hedelmää, maltillista hiivaleipäisyyttä, hentoa kukkaista aromaattisuutta ja aavistus pitkän iän tuomaa kehittyneempää, kuivattua keltaista hedelmää.

Viinin ilmaisultaan maltillinen hedelmäisyys on jopa karua ja olemukseltaan jäntevämpää kuin viulun kielet ylävireessä. Erittäin nuorekkaassa, teräksisessä ja rutikuivassa maussa erottuu päällimmäisenä piirteenä lähinnä kirpeää viheromenaa. Sen alta erottuu kevyttä kermaisuutta, hentoa kivisen bitteristä mineraalisuutta, aavistus valkosuklaata ja ujoa hunajaa. Haastavasta vuodesta huolimatta happoja on varsin runsaasti ja niiden tuomaa rakennetta enemmän kuin riittämiin, kun taas mousse on todella pieni ja hillitty.

Erittäin nuoressa jälkimaussa tuntuu viheromenaa ja omenankuorta, freesiä sitruksisuutta ja teräksisyyttä. Suutasupistava, erittäin napakka jälkivaikutelma on hapokkaan kirpeä, puhdaspiirteinen ja kestoltaan keskipitkä tai pitkähkö.

Heikosta vuosikerrasta huolimatta Salon Le Mesnil 1999 on suorastaan hämmentävän intensiivinen, napakka ja nuorekas shamppanja, jota on hyvin vaikea pitää yli 15 vuoden ikään ehtineenä: viini tuntuu hädin tuskin vauvaa vanhemmalta! Nyt korkattuna viinistä erottuu lähinnä tiukka, rutikuiva ja teräksinen rakenne; hedelmä, joka kypsyydestäänkin huolimatta on lähinnä äärimmäisen kireää ja primääristä tuntuu ottavan viinin rakenne puolelta turpaan kuusi-nolla. Tästä syystä Salon 1999 on nyt korkattavaksi viiniksi äärimmäisen huono vaihtoehto – samanlaista primäärihedelmää ja kireän teräksistä rakennetta saa miltä tahansa nuorelta, laadukkaalta Blanc de Blancsilta, helposti 5-6 kertaa edullisemmalla hinnalla!

Jotta viinistä voisi kuvitella edes jollain järjellä saatavan hinnalle vastinetta, tarvitsee se vielä rutkasti aikaa – tosin mahdotonta sanoa, kuinka kauan, sillä jos viini vielä 15 vuoden iässä on näin nuori, on se tuskin ihan lähivuosina (tai vuosikymmeninä) valmista tavaraa. Toki voi myös olla, että viinin hedelmä luovuttaa nopeammin kuin sen rakenne ja viini ei missään vaiheessa saavuta teoreettista huippuaan, vaan lopulta hedelmä haipuu piiloon viinin yleisilmeen pysyessä loppuun saakka teräksisen hapokkaana ja kireänä. Oli tilanne mikä hyvänsä, suosittelen korkkaamaan viinin aikaisintaan kymmenen vuoden päästä – nykykunnossaan se ei kykene tarjoamaan kovinkaan kummoista elämystä.

Lyhyesti: 15 vuoden iästään huolimatta äärimmäisen nuorekas, kireä, teräksisen hapokas ja voimakasrakenteinen kultti-Blanc de Blancs.

Arvio: Tyylikäs – viini tarjoilee Blanc de Blancseille tyypillistä kepeyttä, teräksisyyttä ja hillityn eleganttia hedelmää äärimmäisen tiukkarakenteisessa paketissa. Vain aika näyttää, tuleeko viinistä jotain suurta ja ihmeellistä sen ryhtyessä määrittelemättömän ajan jälkeen ilmentämään kehittyneempiä piirteitä.

Hinnan (~329,00e ) ja laadun suhde: Surkea – edullisemmallakin voi saada yhtä korkeaa laatua.

Mallaskosken Black IPA

Mallaskosken Black IPA

• Valmistaja: Mallaskosken panimo
• Tyyppi: Olut, Black IPA
• Maa: Suomi
• Alue: Etelä-Pohjanmaa, Seinäjoki
• Maltaat: Carafa special-, musta-, pale-, suklaa-, tumma karamelli-
• Humala: Amarillo, Chinook, Simcoe
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,48e (Lokakuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 3,48e (Tammikuu 2016, Alko)

Viime syksynä Alkon valikoimat täydentyivät kahdella Mallaskosken panimon oluella: tällä perusvalikoimaan saapuneella Black IPA:lla ja tilausvalikoimaan ilmestyneellä Black Pilsillä – näistä jälkimmäinen olikin jo arvioitu aikaisemmin blogissa ja todettu varsin passeliksi tapaukseksi.

Black IPA on oluttyyli, joka jaksaa herättää tunteita. Toiset (lähinnä ne, jotka tykkäävät niin IPA:ista kuin tummista oluista) tykkäävät, toisten mielestä oluttyyli on melko turha ja nimeltäänkin ristiriitainen (black pale ale – mitä?). Myönnetään, että itseäni on aina rassannut tuo nimi – kutsuisivat nyt olutta India Black Aleksi tai India Dark Aleksi, vaikka kai se niin on, että "IPA" pullon etiketissä myy – mutta kyllä hyvä BIPA aina toimii (TJEU: Thornbridge Black Raven). Ongelmana tässä on nyt se, että monen panimon mielestä hyvä Black IPA on lähinnä jenkkihumaloitu portteri, kun taas itse miellän Black IPA:n rehellisesti IPA-maiseksi olueksi, joka nyt sattuu olemaan väriltään mustaa ja jonka paahteisuus on korkeintaan hädin tuskin erottuvaa. Noh, katsotaan onko tämä viime syksyn uutuus Black IPA oikeasti, vai vain nimeltään!

Väriltään Mallaskosken BIPA on todella tumma, lähes täysin läpinäkymättömän mustanruskea. Hennosti rusehtavan beige vaahtohattu on keskirunsas, kestoltaan korkeintaan keskipitkä ja laskeutuessaan se jättää hieman pitsiä.

Tuoksu on aitoon IPA-henkeen aromaattisen humalainen: siinä tuntuu pihkaa, greippistä hedelmää ja havunneulasia. Taustalla häilyy myös paahteista mallasta, kevyttä leipäisyyttä ja hentoa lakritsista makeutta.

Sekä maltaisuus että sitruksinen aromihumalointi ovat varsin makeaa ja kielen kärki pysyy karamellisen makeana alusta loppuun. Kokonaisuutena olut on varsin freesi, makupuolelta löytyy erityisesti aluksi greippiä, pihkaa ja vihertäviä ruohon ja männynneulasten piirteitä, kun taas varsinaisessa keskimaussa esiin nousee myös makeaa mallasleipää, paahteisuutta, lakritsia, hentoa herukkaista marjaisuutta ja kohtalaisesti, mutta samalla miellyttävän lempeästi saippuaista katkeroa. Todennäköisesti makeamman ja runsaamman maltaisuuden ansiosta katkerot ovat mukavan tasapainoiset oluen annettuihin EBU:ihin (50) nähden. Hiilihappoisuus on todella pientä, hentoa ja kermaisen pehmeää – puoliolematonta, suorastaan.

Kestoltaan keskipitkässä jälkimaussa runsaampi, mämminen ja kevyen jälkiuunileipäinen paahteisuus ja jopa aavistuksen kärähtäneen oloinen kärtsäisyys ottaa valtaa, mutta kokonaisuutta sävyttää edelleen IPA-henkisyys greipin, pihkan ja hennon saippuaisen aromihumaloinnin muodossa. Jälkivaikutelmaa sävyttää IPA-mainen, mutta miellyttävän tasapainoinen katkerohumalointi.

Tämä Mallaskosken tuore esitys on helppo, aloittelijaystävällinen ja hieman makeahko Black IPA, jossa on selkeästi IPA-henkistä aromihumalointia ja katkeroiden puraisua, mutta vastapainona myös melko runsaasti makeaa ja kevyen paahteista maltaisuutta. Sanottakoon, ettei tällainen portterihenkinen, makea paahtomaltaisuus kyllä missään nimessä sovi IPA-tyyliin, mutta yleisilmeeltään olut on kuitenkin ennemmin IPA-maisen kepeä ja raikas, joten siinä mielessä myös oluen IPA-nimi on ihan perusteltu. Vaikkei ihan meikäläisen Black IPA -ideaaleja tavoiteta, tuntuu olut kuitenkin enemmän tumman paahteiselta IPA:lta kuin poikkeuksellisen kepeältä ja liioittelevasti jenkkihumaloidulta portterilta.

Tyylillisesti tämä Black IPA liippaa melko läheltä panimon Black Pilsiä, mutta jälkimmäisen kuivakampi makumaailma ja ruohoisempi humalointi sekä paljon hillitympi aromaattisuus toimivat omaan makuuni piirun pari paremmin. Toisaalta tässä Black IPA:ssa ei ole havaittavissa sitä hentoa vetisyyttä ja ohkaisuutta, joka hieman vaivasi Black Pilsiä. Molemmilla oluilla on siis puolensa. Näistä kahdesta Black IPA on ehkä helpompi ja aloittelijaystävällisempi, mutta tyylikkyydessä ja tasapainossa Black Pils vetää pidemmän korren. Kumpainenkin näistä on mukava ja peruspasseli, tummanpuhuva arkiolut.

Lyhyesti: Tasapainoinen, sekä makeaa paahteista maltaisuutta että aromikasta humalointia ilmentävä helppo ja arkinen Black IPA Etelä-pohjanmaalta.

Arvio: Miellyttävä – turvallinen ja peruspasseli Black IPA, sopien makean maltaisuutensa ja tasapainoisen ystävällisen katkerointinsa puolesta mainiosti aloittelevaan makuun.

Hinnan (3,48e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Château Margaux 1985

Château Margaux 1985

• Valmistaja: Château Margaux
• Tyyppi: Punaviini, AOC Margaux, Bordeaux 1er Cru
• Maa: Ranska
• Alue: Bordeaux, Médoc, Margaux
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon (70-80%), Merlot, Cabernet Franc, Petit Verdot
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 491,00e (Marraskuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: k&l wines

Jos viinialan ammattilaisilta kysyttäisiin, mikä on viini tai viinitalo, jonka jokaisen viineistä vähääkään tietävän kuuluisi tietää, olen melko varma, että Château Margaux olisi yksi todennäköisimmistä vastauksista. Siksi tämä viini ei esittelyitä kaivanne.

Esittelen sen nyt kuitenkin, koska uskon olevan mahdollista, että blogiani lukevat välillä myös ihmiset, jotka eivät tiedä vähääkään viineistä.

Château Margaux on yksi maailman viidestä Bordeaux Premier Cru -luokan viidestä (vuoteen 1973 asti yksi maailman neljästä) viinitalosta ja näin ollen sen ykkösviini, grand vin, on samalla yksi maailman tunnetuimpia, arvostetuimpia ja hinnakkaimpia. Paikalla, jossa Château Margaux nykyisin sijaitsee, on ollut linnoitus jo 1100-luvulla ja merkintöjä viinistä nimeltä Margous on jo 1400-luvulta. Talon viinit rupesivat saamaan suuremmin mainetta 1570-luvulla kun Pierre de Lestonnac ryhtyi panostamaan talon viininviljelyyn. 1700-luvulla Château Margaux'n viinejä pidettiin yksinä Bordeaux'n parhaimmista, mutta 1700-luvun lopulla, Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa, talon omistaja Elie du Barry teloitettiin, ja linna viinitarhoineen otettiin valtion haltuun. Huonossa omistuksessa talo jäi hunningolle ja vasta 1800-luvun alkupuolella, Colonillan markiisin omistuksessa, talon viinit palasivat entiseen loistoonsa. Markiisi myös rakennutti Margaux'n linnan kokonaan uudelleen vuonna 1812 ja tämä linna on edelleen käytössä viinitalona. Vuonna 1855, kun Bordeaux'n parhaimmat viinit luokiteltiin kasvuluokkiin (cru-luokitus), oli Margaux yksi koko Ranskan hinnakkaimpia ja arvostetuimpia viinejä, jolloin se nimettiin ensimmäiseen kasvuluokkaan (Premier Cru) ja näin Château Margaux'n asema ranskalaisen viinikulttuurin huipulla hakattiin kiveen.

1970-luvulla Margaux'n talo ja viinit olivat päässeet jälleen heitteille, mutta kreikkalaisen André Mentzelopoulosin ostettua viinitalon alkoi talon viinien taso palata totutulle tasolle ja 1980-luvulle tultaessa Margaux'n viinien sanottiin olevan jälleen huipputasoa. Taloa on johtanut vuodesta 1980 André Mentzelopolosin tytär Corinne Mentzelopoulos, joka myös omistaa valtaosan tämän historiallisen viinitalon osakkeista.

Château Margaux omistaa maata yhteensä 262 hehtaaria, joista 87 ha sijaitsee AOC Margaux'n alueella. Näistä 80 ha on ollut istutettuna viiniköynnöksin läpi merkittävän osan viinitalon historiasta. Noin 75% istutuksista on Cabernet Sauvignonia, loput on lähinnä Merlot'ta (20%), joskin talo omistaa pieniä määriä Cabernet Francia (2%) ja Petit Verdot'ta (3%). Talo on pyrkinyt edelleen parantamaan viiniensä laatua pienentämällä köynnösten satomääriä, minkä lisäksi merkittävää osaa tarhoista on viljelty luonnonmukaisin menetelmin vuodesta 2012. Ykkösviini Château Margaux'n vuosituotantomäärä on nykyisin n. 150,000 pulloa ja kakkosviini Pavillion Rougen n. 200,000 pulloa. Tarhojen parhaat rypäleet käytetään ykkösviinin valmistukseen, valtaosa kakkosviinin valmistukseen ja huonokuntoisimmat rypäleet myydään pois bulkkiviininä. Château Margaux kypsyy 100% uusissa, ranskalaisissa barrique-tynnyreissä.

Vuonna 1985 Bordeaux'ssa ei ollut vielä innostuttu tekemään pehmeitä ja kypsänmakeita viinejä amerikkalaiseen makuun, vaan klassinen tyyli oli edelleen hienosti voimissaan. Vuosi 1985 Bordeaux'ssa oli aluksi viileä, mutta loppua kohti kuuma ja kuiva. Viiniin käytettyjen rypäleiden osuuksista, kypsytyksen pituudesta tai uusien tynnyreiden osuudesta ei tarkempaa tietoa löytynyt.

Viini on väriltään tumma ja selkeästi kehittyneen punaruskea, mutta edelleen läpinäkymättömän punaruskea. Värin seassa häilyy vivahteita hennon purppuraisista sävyistä.

Ensivaikutelmaltaan kehittynyt ja melko lihaisa tuoksu on jopa hieman tuhma, eli kivalla tavalla rustiikkinen ja stinky. Seasta löytyy nopeasti kuivahtanutta herukkaa, nahkaa ja navettaista eläintä, sitten myös tupakanpurua, kevyttä märkää metsämaata, hentoa makean kukkaista parfyymisyytta ja aavistus grafiittia. Syvä ja tummanpuhuva yleisvaikutelma on kompleksinen, vivahteikas ja viehkeä, mutta sopivan röyhkeällä rohkeudella.

Viinin maku on runsas ja selkeästi kehittynyt, mutta silti edelleen melko nuorekas. Moniulotteisesta, kerroksellisesta makumaailmasta erottuu hieman kuivahtanutta herukkaa ja tummaa luumua, kevyttä nahkaisuutta, hillitysti nahistuneita tummia hedelmiä, hentoa neilikkaista mausteisuutta ja vain aavistuksen verran vanhalle Bordeaux'lle tyypillistä seetripuuta. Vaikka tanniinit ovat edelleen melko napakat ja jopa hieman kovat, on viinin melko täyteläinen suutuntuma rauhalliseksi kehittynyt ja silkkisesti kielellä liukuva. Kohtalainen hapokkuus pitää paketin mallikkaasti ryhdikkäänä ja eloisana. Kielen kärjessä häilyy hentoa, tumman kirsikkaista makeutta.

Runsaassa ja kehittyneessä jälkimaussa hapot tulevat keskimakua paremmin esiin ja antavat viinille melko kuivan ja napakan jälkivaikutelman. Kielelle jää viipyileviä vivahteita tummista ja hieman nahistuneista marjoista, rusinoituneista sinisistä marjoista, viikunasta ja hennosta kukkaisesta aromaattisuudesta.

Kolmekymmentä vuotta lasiin saanut Château Margaux on upea elämys, joka tarjoaa mitä fantastisimman kokemuksen siitä, mihin laadukas Bordeaux voi päästä kehittyessään. Kokonaisuudessa on edelleen hienosti niin energiaa kuin rakennettakin ja niin aromien kuin makujen kirjo on pysäyttävä syvyydessään ja kyvyssään kehittyä jatkuvasti. Viini on kuitenkin melko kehittynyt ikäisekseen – olen maistanut lähes samanikäisiä Bordeaux'n viinejä, jotka ovat olleet merkittävästi nuorekkaammassa kunnossa, kun taas muutamat toistakymmentä vuotta vanhat Barolot ja Barbarescot ovat tuntuneet olevan kehitysasteeltaan samassa vaiheessa kuin tämä. Kuten maailman kenties kuuluisin viinikriitikko Robert M. Parker totesi samasta viinistä jo vuonna 2003: [Château Margaux 1985] has entered its plateau of maturity, where it should remain for at least another 10-15 years. Samalta itsestäni tuntui jatkuvasti viiniä maistellessani: Margaux 1985 oli jo hyvin kehittynyt ja todennäköisesti saavuttanut huippunsa jo jonkin aikaa sitten. Viini pystyy varmasti pitämään kutinsa vielä useita vuosia, mutta se tuskin enää kehittyy mihinkään, vaan kuolee lopulta vuosien jälkeen hiljaa pois jättäen jälkeensä vain tanniinien ja happojen kulmikkaan rangan.

Eli oliko tämä suitsutusta ja loputonta hehkutusta saanut viini upea elämys? Totta vie: viini oli upeasti kehittynyt, mutta siitä pystyi kehittyneiden piirteiden seasta erottamaan Bordeaux'n viineille tyypillisiä piirteitä minkä lisäksi viinillä oli edelleen upea rakenne. Entä onko tämä todella maailman parhaita viinejä? No jaa, eipä juuri. Viinissä on ehdottomasti omat charminsa, mutta loppupeleissä puoli tonnia on kyllä naurettava hinta, kun nettiä penkomalla voi löytää alle satasella vanhempia viinejä, jotka voivat myös olla nuorekkaammassa kunnossa. Tällaisen viinin ostamalla maksaa satasen tai pari viinin laadusta ja kellarointikustannuksista, lopun siitä tiedosta, että voi juoda yhtä maailman kuuluisimmista viineistä. Tosin tähän hintaan on järkevämpää toki metsästää käsiinsä tämän ikäistä Château Margaux'ta kuin tuoretta tavaraa (Château Margaux 2010:n keskihinta wine-searcherissa 952 euroa)!

Lyhyesti: Huippunsa saavuttanut ja siellä vakaasti majaileva, hienosti kehittynyt, rakenteikas ja vaikuttavan monisävyinen Premier Cru -tason Bordeaux.

Arvio: Täydellinen – vaikkei tämä aivan Maailman Paras Viini ollutkaan, olihan tämä nyt todella vaikuttava elämys. Punaviini, jonka suuntaan jokainen viinikellarin omistaja varmasti toivoo viiniensä vuosikymmenten jälkeen menevän.

Hinnan (491,00e) ja laadun suhde: Surkea – edullisemmallakin voi saada yhtä korkeaa laatua.

Väliaikatiedote #22: katsaus menneeseen vuoteen

No niin, nyt olisi taas uuden vuoden blogikatsauksen paikka. Vertaamalla edellisvuoden katsaukseen ja 1000 viiniarvion rajapyykkipostaukseen helmikuulta 2014 voidaan hieman ihmetellä mitä täällä blogin puolella on oikein tapahtunut.

Päivityksiä tuli sekä vuosina 2015 että 2014 aiempaa totuttua vähemmän, koska suoritin tuolloin viinimestarikoulutustani. Kyseessähän ei ollut mikään ympärivuorokautinen opiskelu-urakka, mutta kyllä koulutus silti söi keskimäärin joka toiselta viikolta pari kolme postauspäivää, mikä sitten näkyykin postausten määrässä. Tänä vuonna ei ole meikäläisellä tiedossa mitään vastaavalla lailla vapaa-aikaa syöviä suurempia kuvioita, joten katsotaan jos sitä ehtisi sitten vastaavasti raapustella tänne blogin puolelle taas enemmän!

Nykyisin blogista löytyy peräti 1503 arviota (1290 viiniä, 195 olutta, 9 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 1 sake ja 2 kirjaa). Tarkkaa määrää vuosi sitten en älynnyt kirjata ylös, mutta vuoden 2015 alkaessa viiniarvioita oli tallessa 1168, olutarvioita 108 ja siideriarvioita 2, joten n. 1280 arviota on tuskin hirveän kaukana arviostani. Blogissani leijonanosaa näyttelevät edelleen viinit (85,82%), mutta olutosio on mukavasti kasvattanut osuuttaan jo reippaaseen kymmenykseen (12,97%). Muista juomista kirjoittelen arvioita mielelläni, mutta niiden osuus on tästä huolimatta pysynyt aina erittäin marginaalissa (yht. 1,21%).

Vuoden 234 postauksesta 220 oli arvioita, jotka olivat siis 122 viiniarviota (55,45%), 87 olutarviota (39,54%), 7 siideriarviota (3,18%) ja 4 marjaviiniarviota (1,81%) vuonna 2015. Muuta lätinää oli 14 postauksen edestä.

Harmillisesti viime vuonna en katsonut tarpeelliseksi vertailla tagejani, joista kuitenkin saa mielenkiintoista tilastotietoa postausten sisällöstä. Koska tagit voivat joissain tapauksissa päällekkäisiä, ei niistä saa tarkinta mahdollista kuvaa, mutta kuitenkin melko osuvia yleistyksiä. 1000 viiniarvion postauksessani kuitenkin kävin jonkin verran tageja läpi, joten kaipa niitä voisi nyt vertailla hieman tässä.

• Blogin iältään vanhimpien viinien arviot ovat edelleen 1940-luvulta. 50- ja 60-lukujen viinien kohdalla on myös edelleen ammottava aukko. Vuosikerta 2011 on edelleen suosituin vuosikerta blogissani (262 arviota = 17,43%). Näiden osalta ei siis mitään muutoksia sitten alkuvuoden 2014.
• Suosituin maa arvioiden suhteen on ylivoimaisesti Ranska (354 arviota = 23,55%) ja sitä seuraavat Italia (246 arviota = 16,37%) ja Espanja (115 arviota = 7,65%). Merkittävimmät muutokset tässä on tapahtunut siinä, että Italian osuus kokonaisarvioista on pudonnut n. prosentilla ja Espanja on onnistunut ohittamaan Saksan (111 arviota = 7,39%). Papukaijamerkin ansaitsee myös Portugali, joka on onnistunut ylittämään neljäntenä maana 100 arvion rajapyykin (102 arviota = 6,79%)
• Maiden lukumäärästä en ole aiemmin kirjoittanut sanaakaan, mutta tällä hetkellä niitä on tullut lisää varsin kivasti, sillä olen pyrkinyt metsästämään niin viinejä kuin oluitakin (siidereitä unohtamatta) ns. klassisten maiden ulkopuolelta melko aktiivisesti. Tällä hetkellä on blogissa edustettuna eri maita peräti 41 kpl ja kuriositeettiarvon ulkopuolella (vähintään 5 arviota) niistä on mukavat 25.
• Viinialueiden tarkempi käsittely on melko hankalaa, koska siellä on niin paljon päällekkäisyyksiä ja limittäisyyksiä, että kivenkovaa statistiikkaa niistä on mahdotonta repiä. On kuitenkin mainittava, että Veneto pitää edelleen ykkössijaa, mutta sen osuus on kutistunut melkoisesti (ennen 8%, nyt 83 arviota = 5,52%). Niskassa hengittävät mm. sellaiset alueet kuten Champagne (76 arviota = 5,06%) ja Alsace (72 arviota = 4,79%).
• Rypäleiden suhteen (yht. 140 rypälelajiketta + 4 blendiä) pitää ykkössijaa edelleen Riesling (114 arviota = 8,83% – mikä on hieman pienempi kuin vuonna 2014, 10,8%). Muut rypäleet eivät pääse lähellekään näitä lukemia, mutta muut blogin puolella mainittavasti suositut lajikkeet ovat Pinot Noir (77 arviota = 5,97%) ja Chardonnay (61 arviota = 4,73%). Blogissa on yhteensä 68 kpl sellaisia lajikeviinejä, joiden rypäleestä on vain yksi ainoa arvio.
• Punaviinit ovat edelleen merkittävin juttu blogissani (576 = 44,65%) käytännössä hyvin muuttumattomalla suhteellisella osuudellaan. Valkoviinit tulevat jonkin matkaa perästä (413 = 32,01%), joskin ne ovat joutuneet antamaan tilaa kuohuviineille (135 = 10,46%). Muut, eli roséet, oranssit ja keltaiset viinit ovat edelleen hyvin mikroskooppisessa osassa (23 + 6 + 2 = 2,4%).
• Hauskasti en ole näköjään kahteen vuoteen arvioinut ainuttakaan Alsace Grand Cru- tai Amarone-viiniä, sillä niiden määrä "viinityylit"-kategoriassa ei ole kasvanut lainkaan (molempia 24 kpl). Sen sijaan ne ovat saaneet seurakseen Portviinit (nyt myös 24 kpl), mutta rytinällä on mennyt ohi yllättävästi roséekuohuviini (33 arviota = 2,56%)!
• Oluttyylien päällekkäisyyksien vuoksi suora vertailu on melko hankalaa, koska ei ole mitenkään tavatonta, että vastaan tulee olut, jolle pitää iskeä pari kolme tagia normaalin yhden sijaan "oluttyyli"-kohtaan. Karkeasti vertaillen IPA (45 = 23,07%) on kuitenkin menettänyt ykköspaikkansa porter/stout-kategorian edustajille (46 = 23,59%).
• Hintahaarukasta on enää paha mennä sanomaan mitään tolkullista, sillä oluiden ollessa keskimääräistä viinipulloa edullisempia, ne ovat kasvaneella osuudellaan saaneet edullisen pään hinta-tagit yliedustetuiksi. Keskimäärin arvokkaampia viinejä on kuitenkin tullut arvioitua sitten alkuvuoden 2014, sillä hintakategoria 22-50 euroa on vajaassa kahdessa vuodessa yli tuplaantunut 118 arviosta 296 arvioon!

Alkon viinien osuudesta en osaa sanoa enää yhtään mitään, sillä arvioiden määrän ollessa puolessatoista tuhannessa on mahdotonta pysyä enää perässä siitä, mitkä arvioidut tuotteet enää ovat monopolin valikoimissa, mitkä ovat pudonneet, mitkä palanneet ja mitkä tulleet uutuuksina. Olen jättänyt siis kokonaan näiden seuraamisen sikseen.

Sitten vielä se arvioarkistoni, joka paisuu entisestään. Vielä pari vuotta sitten pystyin ylläpitämään tahtia, jossa ehdin kirjoittaa havaintoni blogiini sitä mukaa, kun niitä tuli kirjoitettua talteen. Tätä nykyä maistan vuodessa niin naurettavia määriä, että on täysi mahdottomuus saada kirjoitettua arviota blogiini niistä kaikista; tästä syystä blogiin raapustellessa koetan kaivella arvioita lähinnä omista ostoksistani, heittäen sekaan muutamia muutamia muita vastaan tulleita kuriositeetteja. Silloin tällöin mukaan mahtuu myös joku arkiston perukoilta kaivettu, enemmän pölyä kerännyt arvio vuoden tai parin takaa. Ideaalitilanteessa ehtisin kirjoittaa arvioita nopeampaa tahtia, mitä niitä arkistooni kerääntyy, jolloin saisin massiiviseksi paisuneen arvioarkistonikin julkaistua joskus, mutta se edellyttäisi n. 7-8 arviota päivässä jokaisena vuoden päivänä, mikä ei yksinkertaisesti onnistu. Harmi.

Laskujeni mukaan olen viime vuonna kirjoittanut yhteensä 1820 arviota, joista on julkaistu blogin puolella 182 (91 viiniä, 80 olutta, 7 siideriä ja 4 marjaviiniä) ja arkistoa jäi paisuttamaan 1638 arviota (1421 viiniä, 169 olutta, 9 siideriä, 19 marjaviiniä, 14 sakea, 2 meadia ja 4 jotain muuta). Tällä hetkellä julkaisemattomien arvioiden arkistoni käsittää yhteensä 2845 arviota, joten niitä on lähes kaksi kertaa enemmän kuin nuo blogissa julkaistut 1503 arviota. Yhteensä olen siis arvioinut blogia varten 4348 viiniä, olutta ja muuta juomaa sen jälkeen kun aloitin kirjoittelemaan havaintoja niistä kaikista ylös noin viitisen vuotta sitten. On myös muistettava, että arkistoni käsittää vain ne arviot, jotka olen muistanut kirjata sinne ylös – uskon, että minulla on tallessa arkiston ulkopuolella vielä n. tuhatkunta pintapuolisempaa pika-arviota, joita en ole kirjoittanut blogia varten ja siksi jättänyt ne merkitsemättä. Sitten on vielä ne arviot, jotka odottavat julkaisua, mutta jotka olen vain hajamielisyyttäni unohtanut kirjata ylös.

On tämä yksi helvetin savotta.

Onneksi jaksan edelleen olla innoissani bloggaamisesta.

Hauskaa alkanutta vuotta kaikille blogin lukijoille, toivottavasti täältä löytyy edelleen jotain teitäkin kiinnostavaa luettavaa!