Viinimestarin päiväkirja 15: Piemonte, päivä 1

Viinimestarikoulutettavien vm. 2014-2015 Piemonten-reissu starttasi kuuden jälkeen aamulla Helsinki-Vantaan lentokentältä. Tunnin vartomisen jälkeen nousimme Finnairin koneeseen ja siitä kolmisen tuntia eteenpäin löysimme itsemme Lombardiasta, Milano Malpensan lentokentältä. Pienen harhailun jälkeen olimme onnistuneet hankkimaan itsellemme pienet lounasleivät ja kaksi massiivista tila-autoa kaikkiin mahdollisiin matkustelutarpeisiimme. Hyppäsimme autoihimme ja otimme suunnan kohti Piemontea ja Langhea!

Piemonte punaisella.
©Wikimedia Commons

Piemonte on siis Pohjois-Italian länsirajalla sijaitseva suuri hallinnollinen alue, jossa viljellään viiniä kautta koko alueen. Valtaosa alueen viinituotannosta on kuitenkin suomalaisille melko tuntematonta, sillä meillä päin tunnetaan lähinnä Cuneon maakunnasta tulevat jyhkeät Barolot ja Barbarescot sekä Astin maakunnan kuplivat, makeat Moscatot. Alueen viinituotanto on kuitenkin hyvin monipuolista, käsittäen punaviinejä järeän tanniinisista Baroloista aina hyvin kepeisiin ja huolettomiin Dolcettoihin, kuohuviinejä makeista Asteista lähes shamppanjamaisiin Alta Langoihin sekä valtavan liudan valkoviinejä vaatimattomasta Favoritasta tiukkarakenteisiin Timorassoihin. Viinintuotantoa löytyy siis kaikkialta, ei vain Cuneo-Asti-akselilta!

Piemonte. Kuva: public domain
Barolon ja Barbarescon viinialueen ja Alban kylän
summittaisen sijainnin merkitsin punaisella.

Cuneon (pinta-alaltaan hyvin suuri) maakunta on kuitenkin viinintuotannollisesti kenties merkittävin, sillä se käsittää valtaosan alueen tunnetuimmista viinialueista – mukaanlukien kuuluisan ja arvostetun Langhen, joka käsittää historiallisen alueen koillisessa Cuneossa, minkä lisäksi sen itäisin nurkka sijaitsee Astin puolella. Juuri tältä verrattain pieneltä alueelta löytyy valtava kirjo erilaisia viinityylejä, joista monet ovat ponnahtaneet maailmanmaineeseen viimeisten vuosikymmenien aikana. Juuri tästä syystä valtaosa matkastamme keskittyi juuri Cuneon ja erityisesti Langhen viinialuesiin.

Vajaan parin tunnin autoilun päätyttyä olimme saapuneet Langheen. Ensimmäinen tilavierailumme oli itäisessä Barolossa, Serralunga d'Alban kylän tuntumassa sijaitseva Paolo Manzone.

• Paolo Manzonen viinitalo on perustettu vuonna 1970, kun nykyisen omistajan, Gianpaolo Manzonen isä Armando alkoi tuottaa viiniä Sinion viinialueella, Barolon alueesta muutama kilometri itään. Viininviljelys on kuitenkin Manzoneille tuttua, sillä Gianpaolo Manzone on rypäleidenviljelijä jo 6. sukupolvessa. Lisäksi ymmärtääkseni herra Manzone on aikaisemmin toiminut viinintekijänä myös viinitalo Giordanolla.
• Viinitalon toiminta nykyisenkaltaisesti alkoi Gianpaolon ostettua vuonna 1999 tarhoja Barolosta. Nykyisin talon omistuksessa on 4,6 ha Barolon alueella Serralunga d'Albassa (mukaanlukien palstoja Meriame-tarhalta) ja 8,1 ha Siniossa. Tarhoja on alusta asti viljelty luonnonmukaisin menetelmin, mutta luomusertifikaattia Manzonella ei ole.
• Keskimäärin talon satomäärät ovat n. 6,000 t/ha, mutta esimerkiksi aivan viinitalon vieressä sijaitsevalla Meriame crulla satomäärät ovat vain n. 4,000 t/ha. Vertailun vuoksi maksimisatomäärä Barolossa on 8,000 t/ha.
• Talon tuotanto on nykyisin n. 80-90,000 pulloa vuodessa.
• Vaikka Manzonen viinien tyyli on enemmän nykyaikainen kuin perinteinen, talo ei tätä nykyä edusta aivan modernistien äärilaitaa, vaan sijoittuu hieman lähemmäs puolta väliä: viinien kypsytykseen ei käytetä 225 litran barrique-tynnyreitä, vaan suurempia, 350 litran ranskalaisia tonneauxtynnyreitä ja 3,000 litran botti-sammioita. Lisäksi tynnyreissä ollaan siirrytty käyttämään hyvin kevyttä paahtoa, mikä tuo viiniin huomattavasti vähemmän puun aromeja kuin perinteisesti melko reilulla kädellä paahdetut tynnyrit.
• Manzonen viinitalon ohella heidän rakennuksensa on myös majatalo "Cascina Meriame", jossa on 5 vierashuonetta ja 1 vierasasunto.
• Talon energiantuotannosta vastaavat aurinkopaneelit, joilla katetaan koko viinitalon sähköntarve ja josta Manzone voi vielä myydä ylimääräistä paikalliselle sähköyhtiölle.

Manzonen tynnyrikellari. Oikealla olevan, tiiliskivisen akkunan
takaa löytyy vanha kaivo.

Paikalle saavuttuamme käsillään innokkaasti puhuva, energinen herra Manzone aloitti kierroksen talon tynnyrikellareista, joiden varrelta löytyi myös muinainen pihakaivo, joka on remonttien myötä päätynyt viinitalon seinien sisälle. Tämän kaivon vesi ei ole ollut pitiin aikoihin enää juomakelpoista, mutta sen avulla kellarissa vallitsee sopiva, tasainen ilmankosteus.

Maestro itse, herra Paolo Manzone.
Taustalla 3,000 litran botteja.

Seuraavaksi siirryimme tarkastamaan talon ruostumattomasta teräksestä valmistetut käymis- ja kypsyttelyastiat. Manzone selitti, kuinka heillä on oltava näiden astioiden puolesta vähintään kahden vuoden tuotannon edestä kapasiteettia: kun tynnyreissä kypsyneet viinit sekoitetaan ja pullotetaan vuoden tynnyrikypsytyksen jälkeen, on viinit saatava näihin teräsastioihin pullotusta varten – ongelmana on vain se, että normaalisti niissä odottaa seuraava vuosikerta tynnyreihinpääsyä! Kun kapasiteettia on tuplaten, voidaan tankit rauhassa täyttää tynnyreiden edellisvuosikerran viinillä ja sitten täyttää tynnyrit uuden vuosikerran viineillä ilman, että tarvitsee jännittää sadonkorjuun ajankohdasta tai tynnyreiden seisottamista tyhjillään. Manzone nimittäin mainitsi, että hän pyrkii pitämään tynnyrinsä aina täysinä: kun edellisvuosikerta on saatu tynnyristä pois, tynnyrin kunto tarkistetaan ja se pestään, minkä jälkeen se täytetään heti uudella vuosikerralla. Näin toimimalla tynnyrit eivät pääse kuivumaan, jolloin he pyrkivät ehkäisemään tynnyreiden kunnon heikkenemistä tai haitallisten kasvustojen muodostumista niihin.

Viini- / majatalo Cascina Meriame ja toinen ajoneuvoistamme
kuvattuna varaston ovelta.

Sitten siirryimme talon pihalla sijaitsevaan varastoon, josta löytyi sekä pullotettujen viinien kypsyttelyvarasto että Manzonen "viinikirjasto". Manzone kertoi hänen vasta hiljattain alkaneen kerätä omia viinejään talteen, sillä nykyisin hänen viininsä myyvät normaalisti varsin helposti loppuun. Häntä kuitenkin oli alkanut kiinnostaa, miten hänen viininsä kehittyvät, minkä vuoksi kaikkia viinejä otetaan pieni määrä syrjään "kirjastoon". Nämä viinit eivät kuitenkaan ole myyntiin, vaan ensisijaisesti maistelutilaisuuksiin, journalistisiin tapahtumiin ja henkilökohtaiseen käyttöön.

Lopuksi siirryimme maistelemaan talon tuotantoa läpi kahdeksan eri viinin voimin:

• Roero Arneis Reysù 2014: Terästankeissa kypsytetty, napakka, kirpeä, intensiivinen ja kompleksinen Arneis. Todella mainio esitys.
• Dolcetto d'Alba Magna 2014: Terästankeissa kypsytetty sekoitus korkealla sijaitsevien Sinion tarhojen kepeää Dolcettoa ja robustimpaa Serralungan Dolcettoa. Raikas, eloisa, napakka, hyvin happaman punamarjainen ja hennon Gamaymainen Dolcetto. Hyvää kamaa tämäkin.
• Langhe Rosso Ardì 2013: Terästankeissa ja vanhoissa 350 litran tynnyreissä 6 kk kypsytetty Dolcetto (60%) Barbera (40%) -sekoite. Kevyehkö, keskitäyteläinen, maamainen ja hennon bitterinen punaviini. Ihan ok tapaus, mutta nothing to write home about.
• Barbera d'Alba Superiore Fiorenza 2013: 350 l tonneaux-tynnyreissä (20% uusia, 40% kerran käytettyjä, 40% 2 kertaa käytettyjä) kypsytetty Barbera. Melko runsas, konsentroitunut ja hieman luumuinen Barbera, jossa makea tammisuus hennosti nostaa päätään. Hyvärakenteinen, mutta aromimaailmaltaan hyvin moderni tapaus.
• Langhe Rosso Luvì 2012: Nebbiolo (75%) Barbera (20%) Dolcetto (5%) -sekoiteviini, kypsynyt vähintään 12 kk tammessa (20-30% uutta). Hyvin kypsänmakea, tumman marjainen, kevyen suklainen ja hennon vaniljainen viini, jossa yhdistyy Barberan pehmeä hedelmä Nebbiolon tiukahkoon rakenteeseen. Napakkarakenteinen, moderni piemontelaispunaviini.
• Nebbiolo d'Alba Mirinè 2013: 12 kk tammessa kypsynyt, suodattamaton Nebbiolo. Tasapainoinen, kukkea, marjainen ja ujosti puisevan vaniljainen viini, jossa on hieman hillitympi hapokkuus mutta kohtalaisen tuntuva tanniinisuus. Miellyttävä, simppelihkö perus-Nebbiolo, joka voisi hyötyä vuoden parin kypsyttelystä.
• Barolo Serralunga d'Alba 2011: 26 kk tammessa (50% 350 l tonneaux, 50% 3,000 l botti) kypsynyt, suodattamaton Nebbiolo. 12 päivän maseraatio. Suht konsentroitunut ja tiivisrakenteinen, puruvoimainen, kevyesti makean puiseva ja tumman hedelmäinen Nebbiolo, joka vaikutti nyt ihan lupaavalta vielä mutta hieman sulkeutuneelta. Perushyvä, rakenteikas moderninpuoleinen Barolo, joka noin paikan päällä 23€ hinnallaan kyllä tarjoaa mainiosti rahalle vastinetta.
• Barolo Meriame 2011: 26 kk tammessa (350 l tonneaux; 20% uusia) kypsytetty Nebbiolo, jonka rypäleiden on annettu jäädä köynnöksiin ylikypsiksi ennen sadonkorjuuta. 14 päivän maseraatio. Rypäleet keskimäärin 60-vuotiaista köynnöksistä Meriame-tarhalta. Kuulemma ensisijaisesti Yhdysvaltain markkinoille tähdätty super-Barolo. Muhkea, kypsänmeakea, jopa melko tuntuvan hilloinen, erittäin täyteläinen, tiivisrakenteinen, melko lämmin ja konsentroitunut överitykitysviini.

Manzone-maistelu.

Keskimäärin Manzonen viinit antoivat meikäläiselle ihan positiivisen vaikutelman. Olin ennen reissua lukenut Manzonen edustavan hyvin modernistista päätä alueen tuottajista, joten odotin lähinnä uusia barrique-tynnyreitä ja mahdollisimman lyhyitä maseraatioaikoja, mutta 350 litran tonneaux-tynnyrit, kohtalaisen maltilliseksi jätetty uuden tammen käyttö ja kohtalaisen mittaiset maseraatioajat tulivatkin ihan mukavana yllätyksenä – viineissä oltiin loppepeleissä jätetty varsin kivasti tilaa hedelmälle ja rakenteelle. Eniten mieleeni kuitenkin olivat talon perustason viinit, kuten Reysù Arneis ja Magna Dolcetto, sillä viinien modernimpi ilmaisu tuntui korostuvan viinien näennäisen tason noustessa. Paikan päällä Manzonen viinit olivat kuitenkin alusta loppuun varsin kohtuullisesti hinnoiteltuja ja siihen nähden varsin mainioita ostoksia! Vaikka Manzonen viinit ovat tyylillisesti keskimäärin enemmän nykyaikaisia kuin traditioon nojaavia, oli niistä kaikista löydettävissä sen verran mukavasti balanssia ja sisältöä, että jopa meikäläisenkinkaltainen paatunut traditionalisti pystyi myöntämään tykkäävänsä näistä viineistä – vaikka viimeisenä maisteltu Barolo Meriame kyllä meni jopa meikäläiseltä vähän yli hilseen. Mutta mikäs siinä, jos Jenkkilä näitä rakastaa.

Azienda Agricola Sukula

Az. Ag. Sukulan emäntä ja hallitsija Riikka esittelelemässä tarhojaan.

Seuraavaksi siirryimme aivan naapurissa (kyllä, tietä eteenpäin parisataa metriä) sijaitsevaan Azienda Agricola Sukulaan, jota pyörittää varsin monen suomalaisen tuntema pariskunta Riikka ja Jyrki Sukula. Heti saapuessamme meidät otti vastaan Riikka kahden suloisen tyttärensä kanssa (no, tytöt huusivat lähinnä meille "moi!" ja pakenivat talon yläkertaan). Meille iskettiin lasilliset Contrattoa käteen ja Riikka lähti esittelemään meille talonsa ympärille levittäytyviä viinitarhoja. Riikan omien sanojen mukaan tämä oli siksi, että yleensä viinitaloilla puhutaan viinien laadun tulevan 90% tarhoilta ja 10% kellareista, mutta silti viinitaloilla vain esitellään valmistamo- ja kellaripuoli – tarhoista ei nähdä vilaustakaan. Hänen mielestään oli oleellista, että me näkisimme, minkälaista tarhoilla oikeasti on.

Karkki.

Toinen, melko merkittävä syy voi tietenkin olla se, että viinitalo Sukulalla ei ole omaa kellaria, jota esitellä.

• Serralunga d'Alban liepeillä, keskellä Meriame-cruta sijaitseva Azienda Agricola Sukula on siis yksi Barolon pienimpiä ja tuoreimpia omalla nimellään viiniä tuottavia viinitaloja.
• Viinitalo perustettiin 2000-luvun puolessa välissä, kun Sukulat ostivat Barolosta ränsistyneen maatalon ja sitä ympäröivät viinitarhat vuonna 2005. Viinitalon ensimmäinen vuosikerta oli vuoden 2006 Langhe Rosso, La Langhetta. Ensimmäinen valmistunut Barolo oli vuosikertaa 2007.
• Viinitalon ympärillä on hieman alle 2 ha tarhoja; niistä noin 1,5 ha Nebbioloa ja alle 0,5 ha Barberaa. Talo tuottaa vain kahta viiniä: Barolo Meriamea ja Barbera d'Albaa. Riikan mukaan 2 ha on suurin piirtein se maksimimäärä viinitarhoja, jota parin ihmisen voimin pystyy järkevästi hallitsemaan riittävällä tarkkuudella.
• Viinitalon vuosituotanto on n. 4,500 pulloa vuodessa.
• Rapistuneen talon lisäksi merkittävä osa tarhojen köynnöksistä oli tilan hankintahetkellä melko huonossa kunnossa ja ne vaativat uudelleenistuttamista. Sukulat ovatkin uudelleenistuttaneet tarhojaan pieni palsta kerrallaan joka vuosi ja tarhojen uudelleenistuttaminen saatiin lopulta päätökseen vuonna 2014.
• Koska Sukuloilla ei ole omaa viininvalmistamoa tiluksillaan, heidän viininsä valmistetaan La Spinettan omistamalla viininvalmistamolla Grinzane Cavourissa, muutama kilometri Sukuloiden viinitalosta pohjoiseen.

Maukas iltapala sokkotastingin jälkeen.

Tarhojen esittelyn jälkeen Riikka vei meidät talon ruokasaliin, jossa meille pidettiin pieni, leikkimielisen kilpailumuotoinen neljän viinin sokkotasting, mistä paljastui Candialle La Misse, Sukula Barbera d'Alba, Sukula Barolo Meriame ja Morar Amarone della Valpolicella Classico. Tämän jälkeen meillä oli vielä pieni väli-iltapala (ensimmäisen kerran syötävää sitten Milanon lentokentälle saapumisen!). Vierailumme päätteeksi jäimme vielä hetkeksi istumaan ja juttelemaan olohuoneeseen reissusuunnitelmistamme, viinimaailmasta ja kaikesta muusta mahdollisesta.

Näkymä Sukuloilta länteen. Oikealla Castiglione Falletto,
vasemmalla Perno.

Albaan palattuamme toiset jäivät hotellille nukkumaan ja toiset lähtivät katsomaan paikallista sunnuntai-illan baaritarjontaa. Itse lähdimme pienessä porukassa etsimään syötävää ja päädyimme Alban duomon aukiolla sijaitsevaan kuppilaan, josta löytyi sekä purtavaa että arvostetun venetolaistuottaja Giuseppe Quintarellin viinejä laseittain. Harmillisesti heiltä ei kuitenkaan löytynyt yhtään kyseisen tuottajan pulloja avonaisina, eivätkä he halunneet sunnuntai-illan päätteeksi avata pulloa vain yhtä lasillista varten, joten jouduin tyytymään lasilliseen friulilaista Ribolla Giallaa. Noh, aina ei voi voittaa!

Barolon alue; viinitalojen sijainti vihreällä.
Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Päivan aikana maistettu:

-Paolo Manzone Roero Arneis Reysú 2014

-Paolo Manzone Magna Dolcetto d'Alba 2014

-Paolo Manzone Ardì Langhe Rosso 2013

-Paolo Manzone Fiorenza Barbera d'Alba Superiore 2013

-Paolo Manzone Luvi Langhe Rosso 2012

-Paolo Manzone Mirinè Nebbiolo d'Alba 2013

-Paolo Manzone Barolo Serralunga d'Alba 2011

-Paolo Manzone Barolo Meriame 2011

-Contratto Millesimato Extra Brut 2010

-Candialle La Misse 2011

-Sukula Barbera d'Alba 2013

-Sukula Barolo Meriame 2010

-Morar Amarone della Valpolicella Classico 2001

-Palladino Roero Arneis 2014

-La Spinetta Vermentino IGT Toscana Bianco 2013

-Quinta de Val da Figueira Branco Extra Seco

-Zorzettig Ribolla Gialla 2012

-Birrificio Baladin Wayan Saison C

Viinimestarin päiväkirja 14: opintomatka Piemonteen ja Aostaan

Terveisiä Pohjois-Italiasta!

Barbarescoa. Vasemmalla Treiso, oikealla kauempana Barbarescon kylä.

Pyörähdimme siis viinimestarikurssiporukalla viikon mittaisella reissussa Italiassa, lähinnä Piemontessa, ja kotouduimme juuri takaisin kotiin tässä vapun alla. Ajattelin tässä ensiksi hieman käydä läpi yleisiä ajatuksia ja havaintoja, ja tulevaisuudessa esitellä hieman tarkemmin jokaista reissupäiväämme ja tuottajavierailujamme.

Reissumme aikataulu oli seuraavanlainen:

• Sunnuntai 19.4.2015: Aamulla herätys viideltä ja matka kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Kolmen tunnin lento Milano Malpensaan. Kahden tila-auton vuokraus. Ajoreissu Alban kautta Paolo Manzonelle Barolon alueelle, Serralunga d'Albaan. Tilavierailun jälkeen siirrymme tietä 100 metriä eteenpäin Azienda Agricola Sukulalle. Yöpyminen hotellilla Albassa.
• Maanantai 20.4.2015: Siirtyminen Barbarescon kylään, tutustuminen Gajan toimintaan. Ajoreissu Barolon keskellä sijaitsevaan Castiglione Falletton kylään, missä aluksi lounastamista ja sitten tilavierailu Viettille. Illallinen Albassa La Libera -ravintolassa ja yöpyminen hotellilla.
• Tiistai 21.4.2015: Varhainen herätys ja parin tunnin siirtyminen Monferraton kautta Aostan laaksoon. Piemonten pohjoisrajalla nopea pistokeikka Careman viinialueelle tutustumaan pikaisesti Cantina dei Produttori Nebbiolo di Caremaan. Ensimmäinen varsinainen tutustuminen Institut Agricole Regional -viinikouluun Aostan kaupungissa. Lounas ja viiniostoksia paikallisessa supermarketissa, minkä jälkeen toinen tilavierailu Les Crêtesin viinitaloon läheisen Aymavilles'n kylään. Lopuksi nopea pyörähdys Careman toisen tuottajan, Luigi Ferrandon, luona Piemontessa, Ivrean kaupungin ulkolaidalla. Parin tunnin siirtyminen Torinon kautta Albaan. Yöpyminen hotellilla Albassa.
• Keskiviikko 22.4.2015: Siirtyminen Pelisseron viinitilalle Barbarescon alueelle, Treison kylään, missä pieni lounas viineihin tutustumisen yhteydessä. Ajelo Barolon alueen eteläreunalle, Monforte d'Alban yläpuolella sijaitsevalle Conterno-Fantinolle. Tilavierailun jälkeen pieni välipala läheisessä viinikellari-baarissa, jonka jälkeen pizza-ja-viininmaisteluilta hotellilla Albassa.
• Torstai 23.4.2015: Siirtyminen Paolo Manzonen ja Sukuloiden naapurin, Ettore Germanon, luokse. Pikainen kierros ja maistelu remontoitavalla viinitalolla ja siirtyminen Barbarescoon lounaalle. Tilavierailu Produttori del Barbarescon viinitalolla ja kypsytyskellareilla. Siirtyminen Canalen kylään Roeron viinialueelle Matteo Correggialle. Yöpyminen hotellilla Albassa.
• Perjantai 24.5.2015: Rivetti-päivä, eli siirtyminen Castagnole delle Lanzen kylän tuntumassa sijaitsevalle La Spinettalle pikainen tutustuminen viinitaloon ja viineihin, minkä jälkeen siirtyminen Canellin kylään Contrattolle. Paluu Albaan; mahdollisuus vihdoin tehdä ostoksia ajan kanssa. Yöpyminen hotellilla Albassa.
• Lauantai 25.5.2015: Siirtyminen Serralunga d'Albaan Rivettolle. Parin tunnin ajomatka Maggiore-järvelle. Illallinen ja yöpyminen Meinassa.
• Sunnuntai 26.5.2015: Siirtyminen Gattinaraan ja tuottajavierailu Travaglinilla. Lounas Gattinarassa. Paluu Maggiore-järvelle, yöpyminen hotellilla Meinassa.
• Maanantai 27.5.2015: Siirtyminen Milano Malpensaan, kolmen tunnin lento Helsinkiin.

Näkymä Serralunga d'Alban rinteiltä Castiglione Fallettoon.

Semmoinen reissu. 17 tilavierailua, aikaisia herätyksiä, myöhäisiä iltoja, satoja ajokilometrejä, tuplaespressoja ja runsaasti (lähinnä raakaan lihaan pohjautuvaa) syötävää. Tämä oli kyllä ehdottomasti todella upea matka ja myönnettävä on, että paikan päällä onnistui paljon paremmin hahmottamaan Piemontea viinintuotantoalueena, niin viinien kuin maantietonsakin puolesta. Seuraavanlaisia havaintoja paikan päällä palasi mieleen tai tuli tehtyä:

• Langhen (eli Barolon ja Barbarescon) alue on erittäin mäkistä seutua. Siis ERITTÄIN mäkistä. Tämä realisoitui hyvin, kun autolla matkatessa pääsee jatkuvasti seikkailemaan ylös alas pieniä, mutkittelevia teitä, joilla joku harvoin vastaantuleva paikallinen kaahaa rallikuskin vauhdilla. Ja tietenkin valtaosa tuottajista sijaitsee aina alueen korkeimman ja jyrkimmän mäen huipulla, pienen kinttupolun päässä.
• Jenkit ovat löytäneet Piemonten viinit. Vielä pari vuotta sitten Italian viinimyymälöissä Baroloja saattoi löytää viimeisen 5-8 vuoden ajalta eri vuosikertoja, myös huippuvuosilta ja varsin kohtuullisilla hinnoilla – eli jopa alle 30€ hintalapulla. Nykyisin viinikaupoissa on tarjolla vain ja ainoastaan talon uusinta vuosikertaa ja hintoihin tuntuu tulleen kympin verran lisää. Vanhempia vuosikertoja varastoivia myymälöitä saa etsiä koirien ja kissojen kanssa. Suuri osa alueen tuottajista voisi myydä valtaosan tai jopa kaiken tuotannostaan Yhdysvaltoihin (ja kuulemma myös Japaniin), mutta viininystävien onneksi tuotteita allokoidaan tasaisesti ympäri maailmaa (poislukien Afrikka, jossa kysyntää jostain syystä ei ole).
• Barolon ja Barbarescon alue on ennen ollut köyhää aluetta ja viinien myyminen siellä on voinut olla varsinaista tappelua. Tästä syystä vasta viime aikoina tuottajat ovat havahtuneet siihen, että heidän viinejään voisi oikeastaan myös säästääkin – kaikkea ei ole pakko myydä heti pois, sillä näin helposti pääsee käymään alueen viinien tultua trendikkäiksi. Vain muutamat tuottajat, joiden luona vierailimme, keräsivät "viinikirjastoa" viime vuosikertojen viineistään ja heidänkin viinit käsittivät vuosikertoja vasta vain viimeisen vuosikymmenen ajalta.
• Barolo on pieni alue ja Barbaresco vielä pienempi. Barolon itälaidalla sijaitsevasta Serralungasta katseltuna alueen keskellä sijaitseva Castiglone Falletto vaikuttaa sijaitsevan kivenheiton päässä (2 km) eikä myöskään länsilaidalla sijaitseva La Morrakaan (6 km) vaikuta olevan niin kaukana. Barbarescon etelälaidalla sijaitsevasta Treisosta sekä Barbarescon (3 km) että Neiven (4 km) kylät vaikuttavat olevan lyhyen käppäilymatkan päässä. Välimatkat vaikuttavat todellisuutta lyhyemmiltä, koska kaikkialla ollaan mäkien päällä ja yhdellä silmäyksellä näkee helposti valtaosan koko alueesta.
• Barolon kokonaispinta-ala on n. 1,800 ha ja alueella on n. 1,280 viljelijää – viljelijäkohtainen pinta-ala on siis varsin pieni. Barbaresco on kooltaan noin kolmannes Barolosta, eli pinta-alaltaan n. 650 ha. Barolo tuottaa vuosittain n. 12 miljoonaa pulloa ja Barbaresco n. 4 miljoonaa pulloa. Viennin osuus on tasaisesti kasvanut noin puoleen tuotannosta – viime vuosina viennin suhteellinen osuus on kasvanut jopa suuremmaksi Italian myynnin hieman takkuillessa.
  
• Barbarescossa tuntui puhaltavan kaikkialla jatkuvasti tasainen, pieni tuulenvire, kun taas Barolossa tuulisuus tuntui olevan hyvin vaihtelevaa paikasta ja säästä riippuen.
• Melkein joka tarhalla tuntui Barolossa ja Barbarescossa olevan nimi ja tuottajat tuntuivat kutsuvan melkeinpä jokaista palstaa nimellä cru. Ongelmallista alueella on se, että siellä ei ole porrastettua cru-luokittelua, vaan jokainen tarha on saman arvoinen – riippumatta siitä, mikä on tarhan terroirin (maaperä, tarhakohtainen mikroilmasto, rinteen suunta, yms.) viineille tuoma potentiaali. Huipputarhoilta voidaan toki tehdä ylettömän keskinkertaista viiniä, mutta keskinkertaiselta tarhalta on vaikeaa, jopa täysin mahdotonta tehdä huippuviiniä. Kun tarhoilla ei ole luokitusta, eikä kuluttaja tiedä mikä tarha on oikeasti hyvä ja mikä vain hienon kuuloinen, voi kuka tahansa tuottaja tehdä vaikuttavasti nimettyä Baroloa/Barbarescoa ja myydä sitä hävyttömällä hinnalla, vaikka lopputulos olisikin keskimääräistä heikkotasoisempi pullote – sillä kaikki odottavat, että tarha-Barolo tai tarha-Barbaresco on tottakai parempaa kuin perusviini. Jonkinlainen Bourgognen tyylinen cru-luokitus Grand- ja Premier Cru'hun ja kylätasolle voisi olla jonkinlainen ratkaisu tähän ongelmaan, mutta en voi kuvitellakaan sitä kalabaliikkia, mikä tuottajien keskuudessa syntyisi, jos sellaista koetettaisiin ottaa käyttöön.
• Toisin kuin Kataloniassa, jossa lähes kaikki viinintuottajat tuntuivat kokeilevan jotain uutta, tuntuu Piemontessa viininvalmistus olevan paljon enemmän perinteisiin nojaavaa: niin uudet kuin vanhatkin tuottajat valmistavat lähinnä vain klassista Nebbioloa, Barberaa ja Dolcettoa; jotkut myös pirskahtelevaa Moscatoa. Vierailemistamme tuottajista vain Ettore Germano ja Rivetto tuntuivat rohkeasti kokeilevan myös jotain uutta perinteisten, tyylikkäiden viiniensä rinnalla: Germano viljelee alueella myös Rieslingiä ja Merlot'ta sekä tekee kuorten kanssa maseroitua valkoista, harvinaista Nascettaa, kun taas Rivetto promotoi aktiivisesti Nascettaa, tuottaa kuplivaa Blanc de Noirs -Nebbioloa ja tekee kokeiluja georgialaiseen tyyliin saviastioissa kuukausia kuorten kanssa maseroidulla punaviinillä.
  
• Toinen merkittävä ero Katalonian ja Piemonten välillä on biodynaamisen viljelyn suosio: biodynaaminen viljely kun tuntui olevan hyvin suosittua Kataloniassa ja melkeinpä joka toinen tuottaja vaikutti viljelevän biodynysti joko sertifikaattien kanssa tai ilman, kun taas Piemontessa tuottajista vain muutamat mainitsivat harrastavansa luomuviljelyä – biodynaamisuudesta ei tainnut yksikään tuottaja puhua sanallakaan.
• Kun Kataloniassa oli tottunut siihen, että viiniköynnösten rungon annetaan kasvaa keskimäärin n. metrin korkeuteen, tuli yllätyksenä se, että Langhessa köynnökset ovat leikattu vain polvenkorkuisiksi. Lisäksi oli sekä hauskaa että valaisevaa, miten pystyimme reissun aikana hyvin toteamaan, kuinka nopeasti köynnökset keväällä kasvavat – maahan saapuessamme köynnökset olivat hädin tuskin silmuilla, kun vajaata viikkoa myöhemmin versoja oli pungennut rungoista monin paikoin jo toista metriä. Ei vaadi hirveästi mielikuvitusta, että voi nähdä köynnösten kasvavan tarhoilla korkeutta ihan silminnähden.
• Kirkkaina päivinä Langhessa kaukaisuudessa siintävät Alpit tuntuvat ulottuvan idästä länteen koko horisontin matkalta, luoden epätodellisen, jopa unenomaisen taustan jo valmiiksi häikäisevän kauniille alueelle.
• Jos Langhen mäkiset maisemat ovat häikäisevän kauniita, loppuu meikäläiseltä superlatiivit kun päästään Aostan laaksoon. Lumihuippuisten Alppien keskellä sijaitsevat Aostan laakson pienet alppikylät luovat toinen toistaan pysäyttävämpiä näkymiä, kun autolla halkoo tätä Italian harvimpaanasuttua aluetta. Mutta vaikka tämä alue sijaitsee keskimäärin 600 metrin korkeudessa merenpinnasta keskellä vuoria, oli siellä jo huhtikuussa suorastaan painostavan kuuma aurinkoisena päivänä.
• Kauniin ja elinvoimaisen Langhen jälkeen Pohjois-Piemontessa sijaitsevat Gattinaran ja Ghemmen viinialueet lähialueiden kylineen vaikuttavat merkittävästi köyhemmiltä ja vaatimattomammilta. Siellä monien kylien laidoilla oli rapistuneita ja hylättyjä rakennuksia ja väestörakenne vaikutti keski-iältään merkittävästi korkeammalta. Vajaan parin tunnin ajomatka toi suorastaan hämmentävän suuren kontrastin näiden kahden viinialueen välille.
• Vuosikerralla on väliä. Kuuma 2009 on yleisen mielipiteen mukaan keskinkertainen vuosi, enkä ihmettele miksi – jopa tuottajilla, joiden viinit olivat yleisesti linjassa omien makumieltymysteni kanssa, olivat heidänkin nollaysit järjestään tylsempiä, geneerisempiä ja keskinkertaisempia esityksiä. Mutta jos tulevat vuosikerrat kiinnostavat, oli 2010 keskimäärin hyvä vuosi Barolossa ja 2011 Barbarescossa.
• Reissun ehdottomasti paras tuttavuus: valkoiset Timorasso-viinit. Parhaat jul-me-tun hyvää kamaa.

Sitten vähän lätinää Piemonten viineihin olennaisesti liittyvään jakoon: modernistit vs. traditionalistit.

Valtavia, n. 3-4 metriä korkeita ja yli 10,000 litran vetoisia botti-tynnyreitä
Travaglinilla, Gattinarassa.

Perinteisestihän Barolossa ja Barbarescossa viininvalmistustekniikka oli hyvin vanhanaikaista ja vanhentunutta: Nebbiolon satomääriä ei rajoitettu ja rypäleet saattoivatkin kypsyä hyvin epätasaisesti ja epäluotettavasti. Tällaisista rypäleistä tuotettiin helposti viiniä, jossa oli runsaasti raakoja, vihreitä tanniineja, mutta hyvin vähän hedelmää, mitä koetettiin tasapainottaa pitkällä maseraatioajalla, jotta rypäleistä irtoaisi riittävästi aromiaineita, ja vielä pidemmällä (useita vuosia kestävällä) tynnyrikypsytyksellä suurissa botti-tynnyreissä. Pitkän tynnyrikypsytyksen seurauksena viinit saattoivat olla hapettuneita ja niihin oli saattanut alkaa muodostua virhearomeja jo ennen pullotusta. Vaikka viinit olisivat olleet virheettömiä, saattoi niiden hedelmä kuivua kasaan jo kauan ennen kuin viinien rustiikkinen tanniinisuus oli ehtinyt pehmentyä. Vasta modernien viininvalmistustekniikoiden (satomäärien hillitseminen, käymis- ja kypsymisaikojen lämpötilan kontrollointi, hygienia jne.) myötä viinit rupesivat kehittymään nykyisenkaltaisiksi.

Gaja on tunnettu modernistityylin pioneeri.

1960-luvulla alkoi alueella hiljalleen kehittyä uusi tyylisuunta, jota alettiin myöhemmin kutsua modernismiksi: kuorien maseraatiota viinissä vähennettiin useista kymmenistä päivistä (30-50) noin viikkoon–kahteen. Lisäksi ryhdyttiin suosimaan runsaampaa uutosta tuottavia rotofermentaattoreita ja kypsytykseen alettiin käyttämään uusia, pieniä, ranskalaisia barrique-tynnyreitä (225 litraa) perinteisten, useita vuosikymmeniä kerralla käytettävien bottien (2,000–10,000 litraa) sijaan; näissä pienissä tynnyreissä viini pehmeni ja kypsyi huomattavasti nopeammin kuin botteissa. Näin saatiin tehtyä Nebbiolosta pehmeämpää ja runsaampaa viiniä, joka oli helposti juotavissa jo markkinoillelaskun aikaan, kun taas nykyaikainen, perinteisin menetelmin tehty Nebbiolo saattoi edelleen vaatia 5-10 vuotta lisää kypsyttelyä saavuttaakseen potentiaalinsa. Parissa vuosikymmenessä alue oli jakaantunut selvästi kahteen leiriin: pitkää maseraatioaikaa ja suuria, vanhoja tammitynnyreitä käyttäviin, kuivia ja kovan tanniinisia viinejä tuottaviin traditionalisteihin ja lyhyttä, joskus vain muutamia päiviä kestäviä maseraatioaikoja ja uusia, pieniä tammitynnyreitä käyttäviin, pehmeitä ja hedelmäisiä viinejä tuottaviin modernisteihin.

Enrico Rivetto – tasapainoa modernismin
ja traditionalismin välimaastossa.

Monet tuottajat (lähinnä modernistit) sanovat näiden termien olevan aikansa eläneitä, sillä monet tuottajat ovat nykypäivänä siirtyneet pois ääripäistä ja rajat monien modernistien ja traditionalistien viinien välillä ovat hämärtyneet. Tämä on kyllä osittain totta, sillä monilla moderenisteiksi luokiteltavilla taloilla kyllä näkyi botteja ja perinteisilläkin taloilla pystyi bongailemaan barrique-tynnyreitä. Lisäksi alueella löytyy useita tuottajia, joita on mahdotonta jakaa traditionalisteihin tai modernisteihin valmistusmenetelmien mukaan, mutta sellaiset jäivät melko harvinaisiksi tuttavuuksiksi – periaatteessa Barolossa sijaitseva Rivetto taitaa olla ainoa sellainen vierailemistamme taloista. Silti mielestäni jako traditionalisteihin ja modernisteihin kyllä pätee edelleen melko vahvasti: aidot traditionalisti-Nebbiolot olivat monesti kyllä täysin eri maata kuin rehelliset modernisti-Nebbiolot, tiukalla, potentiaalia uhkuvalla rakenteella ja puhdaspiirteisellä aromimaailmallaan, kun taas modernisteja usein leimasi pehmeämpi suutuntuma ja makeampi, kosiskelevampi makumaailma. Tuo luokittelu kuitenkaan ei vaikuta olevan enää niin kahtiajakoinen monien tuottajien tuottaessa viinejä, jotka sijoittuvat ääripäiden välille. Langhen Nebbiolot tuntuvatkin nykyisin asettuvan portaattomalle janalle, jossa toisessa päässä on kivikova traditionalistinen tyyli ja toisessa pehmeän lempeä modernismi, harvan viinin asuttaessa sitä janan äärimmäisintä kärkeä.

Barrique-halli modernistituottaja La Spinettalla.

Kuitenkin näinkin lyhyellä reissulla tuli vastaan myös muutama äärimodernistiviini testattua. Niitä maistellessa sitä yksinkertaisesti alkoi miettimään, miksi ihmeessä joku haluaa tehdä näin äärimmäisen pienellä ja rajatulla alueella niinkin uniikista, hankalasti viljeltävästä ja ainutlaatuisesta rypäleestä kuin Nebbiolo sellaista viiniä, jota sokkomaistelussa ei erota chileläisestä Merlot'sta – erityisesti jos semmoista voi tehdä missä tahansa maailmassa halvemmalla ja pienemmällä vaivalla? Ja ennen kaikkea: miten niin monet ihmiset ovat valmiita latomaan kymmeniä, jopa satoja euroja viinistä, josta puuttuu kaikki Nebbiololle ominaiset hapankirsikan, tervan, ruusun, kuivakukkien ja savun aromit; joka maistuu vain makealta marjahillolta, suklaapirtelöltä ja vanilliinilta? MIKSI?

Oli myös hauska Langhessa pyörimisen jälkeen havaita ero modernistien ja traditionalistien välillä Gattinarassa. Nervi on tunnettu traditionalistina, eli talolla käytetään vain pitkiä maseraatioaikoja ja valtavia botteja. Travaglini taas edustaa alueen modernistipäätä. Miksi? Heidän viineistä 10% osuus käy barrique-tynnyreissä (joista 20% uusia), loput botteissa. Kuviot ovat hieman toista maata kuin Langhen 100% uusia barriqueja käyttävillä modernisteilla!

Mutta tällaista tällä kertaa. Yritän lähitulevaisuudessa jaksaa kirjoitella myös päiväkohtaisia juttuja tuottajavierailuistamme ja muista kokemuksistamme!

Original Ritterguts Gose

Original Ritterguts Gose

• Valmistaja: Brauhaus Hartmannsdorf GmbH
• Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Gose
• Maa: Saksa
• Alue: Saksi
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 4,79e (Huhtikuu 2015, K-Market Kamppi, Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Tässä hiljattain vilahti mainion Tuopillinen-blogin FB-sivulla semmoinen pieni info, että tätä nykyähän saa ihan Suomestakin gosea! Onhan hapanolutvillitys kytenyt jo useampia vuosia jo pinnan alla, mutta en odottanut vielä näin nopeasti saavani ihan maitokaupan hyllyltä tätä saksalaista kuriositeettia. Noh, pitihän se ohikulkumatkalla napata yksi letku testiin.

Gose on siis vanha hapanoluttyyli itäisestä Saksasta, Leipzigin nurkilta. Perinteinen gose on siis eräänlaista vehnäolutta (vähintään puolet maltaista on vehnää), joka on pantu käyttämällä suolaista vettä ja käyminen on alun perin tapahtunut spontaanisti luonnonhiivoilla. Gosen valmistus kuitenkin kehittyi oluenvalmistusmenetelmien kehittyessä ja 1900-luvun alkupuolella gose oli suolalla ja korianterilla maustettua vehnäolutta, joka valmistettiin tavallisella olutpintahiivalla; lisätyllä maitohappobakteerikannalla tuotettiin luonnonhiivojen ennen vanhaan tuoma happamuus. Gose perinteisesti pullotettiin erikoisenmuotoisiin, pitkäkaulaisiin lasipulloihin, jossa korkin virkaa toimitti oluen päällä kelluva hiivatulppa.

Gosen suosio kuitenkin vähä vähältä haipui ja toisen maailmansodan alettua Rittergutsbrauerei Döllnitz oli ainoa gosea valmistava panimo. Kun panimo kansallistettiin ja suljettiin vuonna 1945, kuoli gose väliaikaisesti sukupuuttoon. Oluttyyli palasi kuitenkin vielä hetkeksi henkiin vuonna 1949 Rittergutsbrauerein vanhan työntekijän Friedrich Wurzlerin perustettua oman pienpanimonsa. Hän kertoi gosen valmistamisen salat poikapuoli Guido Pfnisterille ennen kuolemaansa 1950-luvun lopulla ja Pfnister pani gosea panimossa aina, vuoteen 1966 omaan kuolemaansa saakka. Tällöin perinteinen gose koki lopullisen sukupuuttonsa.

1980-luvulla kuitenkin kiinnostus gosea kohtaan heräsi ja erinäisten testien jälkeen mies nimeltä Lothar Goldhahn oli onnistunut vuonna 1986 luomaan oluen, jonka arvioitiin olevan hyvin lähellä, ellei peräti identtinen aidon, perinteisen gosen kanssa. Tätä nykyä gosen suosio on kasvanut pienpanimo- ja hapanulotbuumin myötä huomattavan suureksi ja olut nauttii tällä hetkellä suurimmasta suosiostaan yli sataan vuoteen.

Oluella on vaalea, hennosti vihertävä sameankeltainen väri. Tasaisen varmalla kaadolla oluen ylle nousee runsas, pienikuplainen ja paksu, mutta onneksi melko nopeasti haihtuva vaahto.

Tuoksultaan olut on hapahko ja kirpeä, raikas, sitruksisen hedelmäinen ja melko vahvasti Hoegaardenmaisen wittinen tuoksu – ei ihme, jos kerran kyseessä on korianterilla maustettu vehnäolut.

Oluen kirpeähkö ja kepeä maku on hyvin freesinraikas, sitruksinen ja melko vehnäolutmainen – tosin ilman monien hefevehnisten hallitsevaa banaanipurukumia. Kokonaisuudessa tuntuu pientä suolaisuutta, joka komppaa yhtä lailla ujoa makeutta. Taustalta löytyy kirpeää viheromenaisuutta, hentoa yrttisyyttä, aavistus ruohoisuutta ja pieni häivähdys mukavan likaista, hieman saisonmaista funkkia. Ryhtiä antaa kepeä, mutta mukavan raikas ja pureva hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu sitrusta, vehnäistä happamuutta, hentoa hiivaisuutta, yrttisyyttä, aavistus makeampaa hedelmää ja hentoa kirpeyttä.

Kaiken kaikkiaan Ritterguts Gose on todella kiva, raikas, maukas ja yrttinen tapaus. Kuulemma markkinoilta voi löytyä hyvinkin robusteja, eli tuntuvan suolaisia ja lambicmaisen kirpeitä goseja, mutta tämä versio oli hyvin maltillinen, tasapainoinen ja helpostilähestyttävä. Koska en tunne hirveästi 1930–1950-luvuilla Itä-Saksassa eläneitä oluenystäviä, on vaikea sanoa, onko tämä nyt niin tyypillinen gose tai muistuttaako tämä sitä alkuperäistä, tyylilajinsa viimeistä Rittergutsbrauerei Döllnitzin gosea, jonka mukaan olut on nimensä saanut, mutta onhan tämä nyt kaikin puolin helpostijuotava ja herkullinen tapaus. Tietyllä tavalla tämä on hieman kuin Hoegaarden witbier, mutta selkeästi särmikkäämmällä, luonteikkaammalla ja mielenkiintoisemmalla meiningillä – eli siis erilainen ja maukas funk-vehnis vehnäoluiden ystäville.

Maitokauppojen erikoisoluiden tyyliin olut on kyllä hyvin rapsakasti hinnoiteltu – euron per alkoholitilavuusprosentti (voltteja on siis ne maksimaaliset 4,7%) – mikä on kyllä vahvasti kipurajalla; onneksi sentään koko on puoli litraa kolmanneksen sijaan. Mutta juuh, tuskinpa tämä olut olisi tämän halvempi ollut Alkonkaan hyllyillä. Sääli sinänsä, sillä tämä olisi minusta mainio, kepeä, raikas ja maukas kesäolut, mutta tällä hinnalla olut jäänee pelkästään yhdeksi testikappaleeksi.

Lyhyesti: Maukas, raikas, kepeä, ujosti hapahko ja hennosti suolainen kuriositeetti-vehnäolut maitokauppavahvuudella.

Arvio: Hyvä – ei tämä nyt varsin maltillisella happamuudellaan onnistu tyydyttämään pohjatonta lambic-himoani, mutta kyllähän tämä oikein maukkaasta ja mielenkiintoisesta vehnäoluesta menee!

Hinnan (4,79e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Paco & Lola Albariño 2013

Paco & Lola Albariño 2013

• Valmistaja: Cooperativa Vitivinícola Arousana S.C.G.
• Tyyppi: Valkoviini, DO Rías Baixas
• Maa: Espanja
• Alue: Galicia, Rías Baixas
• Rypäleet: Albariño (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 18,17e (Maaliskuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 18,17e (Huhtikuu 2015, Alko, tilausvalikoima)

kuva: paco & lola

Rieslingin valloitettua maailman ovat ihmiset vihdoinkin ruvenneet ymmärtämään kuivien, tuntuvan hapokkaiden ja raikkaiden valkoviinien päälle. Kokeilunhaluisimmat ovat jopa ruvenneet etsimään vaihtoehtoja Rieslingille etsiessään vaihtelua. Yksi mielenkiintoisimmista ja muualla viinimaailmassa jo trendikkääksikin noteeratuista rypälelajikkeista on espanjalainen Albariño (joka tunnetaan Portugalin puolella runsaampana, trooppisempana ja massakkaampana mutta yhtä raikkaan Alvarinhona), joka tuottaa upean Rieslingmäisiä mutta samalla hyvin tunnistettavia, napakoita ja merellisen mineraalisia valkoviinejä Espanjan luoteisimmassa nurkassa, viileässä ja sateisessa Galiciassa.

Paco & Lola on Albariño-viini, jota tuottaa Bodega y Vinedos Paco & Lola, eli Cooperativa Vitivinícola Arousana – Arousan kylän osuuskunta. Tässä osuuskunnassa työskentelee 430 pienviljelijää jotka omistavat yhteensä n. 200 hehtaaria viinitarhoja 1,800 palstalla; Galiciassa palstat ovat perinteisesti hyvin pieniä, eivätkä monet tuottajat pysty tuottamaan kaupallisesti merkittäviä määriä viiniä, joten heille on kannattavampaa realisoida tarhojensa hedelmät myymällä ne osuuskunnalle. Tämä vuonna 2005 perustettu osuuskunta on Rías Baixasin merkittävin osuuskunta 2,5 miljoonalla vuosittaisella Albariño-pullottellaan ja se on alusta asti toiminut kestävän kehityksen periaattein – osuuskunta on myös saanut kestävän kehityksen toiminnan sertifikaatin vuonna 2006. Osuuskunta on panostanut erityisesti moderneihin, nuorekkaisiin ja näyttäviin brändeihin ja heidän silmiinpomppaavaan pallokuosiin pullotettu Paco & Lola Albariño on talon ylivoimaisesti merkittävin tuote – ja samalla myös ymmärtääkseni Espanjan suosituin Rías Baixasin Albariño.

Ostin tämän pullon mukaani blinikekkereihin, jotka ystäväpariskuntamme päättivät tässä keväällä järjestää. Olin kuullut niin paljon positiivista kommenttia napakan Albariñon sopimisesta blinien kumppaniksi, joten päätimme ottaa Alkosta parit Albariñot testiin ja katsoa, onko asian laita todella näin: mittaa ottivat tämä Paco & Lola ja perusvalikoimasta löytyvä Gran Vinum.

Väriltään viini on intensiivinen limetinvihreä.

Lasista kohoaa kypsän hedelmäinen tuoksu, joka muistuttaa enemmän runsaampia Portugalin Alvarinhoja kuin monesti hieman karuhkojakin Albariñoja. Nokka erottaa makeaa omenaa, hunajamelonia, kukkaisuutta, makeaa sitruunaa ja epämääräistä, mutta moniulotteista eksoottista hedelmää. Melko runsas ja makeutta vihjaileva kokonaisuus, selvästi.

Suussa Paco & Lola on täyteläinen, kuten tuoksu antaa odottaa, mutta myös Albariñoille tyypilliseen tapaan rapea ja kuiva. Runsaalta ja Albariñoksi melko rehevän hedelmäiseltä makupuolelta löytyy raikasta viheromenaisuutta, mineraalisuutta, makeahkoa cantaloupea, hillittyä mangoa ja ujoa, makean aromaattista yrttisyyttä. Tuntuva hapokkuus antaa viinille erittäin raikkaan ja eloisan ryhdin.

Kielelle jäävä jälkimaku on tuntuvan hapokas, yrttinen, kivisen mineraalinen, kypsän omenainen, tuoreen päärynäinen (ei siis semmoista esanssista päärynäkarkin makua vaan aitoa, tuoretta päärynää) ja hennon verkkomeloninen. Suuhun jää raikas ja kohtalaisen pitkä jälkivaikutelma.

Paco & Lola on kyllä kaikin puolin mainio ja ryhdikäs valkoviini, joskin selkeästi runsaampi ja hedelmäisempi mitä Rías Baixasin monesti hyvin pelkistetyiltä, Riesling-mäisiltä Albariñoilta on tottunut odottamaan – nyt oltiin tyylillisesti selkeästi lähestytty Portugalin runsautta ja hedelmää alleviivaavaa Alvarinho-tyyliä. Tämä on kyllä ihan järkeenkäypää, sillä tällainen runsaamman hedelmäinen valkoviini on varmasti enemmän massojen makuun kuin kuivan kivinen ja narskuvan hapokas Albariño, ja sellaistahan tästä viinistä ymmärtääkseni on haluttukin.

Ja totta mooses, kyllähän tämmöinen napakka ja raikas, mutta samalla mukavan hedelmäinen valkoviini sopi upeasti rasvaisten ja monenlaisia – ei ehkä niinkään voimakkaita, mutta välillä melko haastavia – makuja tarjoilevien blinien kylkeen. 18 euroa on siinä ja siinä, onko tämä jo vähän turhan paljon tämäntyylisestä viinistä, mutta perinteisesti laadukkaat Rías Baixasin Albariñot ovat pyörineet siellä parin kympin tuntumassa, joten kyllä tämä vielä kipukynnyksen sisällä on. Omasta mielestäni osuvampi hinta olisi pari kolme euroa matalampi, mutta vielä tähän hintaan menettelee.

Lyhyesti: Intensiivisen hapokas ja mineraalinen, mutta selkeästi runsaampaa, trooppista hedelmää alleviivaava, tasapainoinen Rías Baixasin osuuskunta-Albariño.

Arvio: Erittäin hyvä – jos kuivat Rieslingit uppoavat, mutta olisi kiva kokeilla jotain muuta, on Paco & Lola varsin helpostilähestyttävä, tasokas ehdokas ensikosketukseksi Rías Baixasin Albariñoihin.

Hinnan (18,17e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Y. Leccia Domaine d'E Croce 2010

Y. Leccia Domaine d'E Croce Patrimonio 2010

• Valmistaja: Yves Leccia
• Tyyppi: Punaviini, AOC Patrimonio
• Maa: Ranska
• Alue: Korsika, Patrimonio
• Rypäleet: Sangiovese (90%), Grenache (10%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 25,90e (Joulukuu 2014, Viking Grace, Champagne Bar)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: yves leccia

Korsika on laatuviiniensä osalta melko tuntematon tapaus, niin Suomessa kuin maailmallakin. Ei ihme, sillä Algerian itsenäistyttyä 1960-luvulla monet algerianranskalaiset muuttivat Korsikalle viljelemään viiniä ja alueen viinintuotanto räjähti käsiin. Saarella tuotettiin lähinnä edullista bulkkia valtavia määriä, jota usein saatettiin myös sekoittaa manner-Ranskan viineihin, ja vasta 2000-luvulla ollaan alueella ruvettu panostamaan enemmän laatuun.

Saarella kuitenkin sijaitsee myös muutama arvostettuja viinejä tuottanut appellaatio, joista tunnetuimpia (ellei jopa tunnetuin) on saaren pohjoisosassa, Korsikan "sarven" juuressa sijaitseva Patrimonio, jonka kuuluisat punaviinit ovat aina vähintään 90% Nielluciuta (joka tunnetaan paremmin manner-Italian puolella Sangiovesena). Tällä alueella myös Leccian suku on tehnyt viiniä sukupolvien ajan.

Tämän viinin tuottanut Yves Leccia on tehnyt viiniä yli 30 vuoden ajan perheensä viinitilalla, mutta 2000-luvun alussa hän päätti ryhtyä toimimaan itsenäisesti omalla nimellään. Vuonna 2004 hän osti parhaana terroirina pitämänsä E Crocen palstan, jossa köynnökset kasvavat ohuessa kalkkimaassa, jonka alta löytyy liuskekivinen peruskallio ja ryhtyi tuottamaan siltä viinejä. Ironisinta hänen viineissään on se, että hänen sukunimensä Leccia on korsikaa ja tarkoittaa "tammea", mutta hän ei käytä lainkaan tammea viineissään, jotta E Crocen terroir pääsisi ilmenemään hänen viineissään mahdollisimman puhtaasti.

Domaine d'E Croce Patrimonio on talon lippulaivaviini, joka valmistetaan käsinkorjatuista rypäleistä. Viinin annetaan maseroitua ja käydä yhteensä n. 20 päivän ajan, jonka jälkeen mehu valutetaan pois, rypäleet puristetaan ja lopullinen viini valmistetaan sekoittamalla valutettua (kepeämpää ja elegantimpaa) ja puristettua (rustiikkisempaa ja tanniinisempaa) viiniä sopivassa suhteessa. Tämän jälkeen viinin annetaan asettua 12 kk terästankeissa. Lopuksi viini suodatetaan kevyesti ja pullotetaan.

Viinillä on tumma, lähes läpinäkymättömän kirsikanpunainen, konsentroitunut väri.

Melko maltillinen tuoksu tarjoaa puhdaspiirteisesti kypsää tummaa hedelmää, kirsikkaa, vadelmaa ja aromaattista, yrttistä garrigueta, joka tuntuu tuovan jopa etäisesti tammea muistuttavaa mokkaa tuoksuun.

Suussa viini on todella runsas, kuiva ja tanniininen, jopa kova. Varsin konsentroituneelta ja intensiiviseltä makupuolelta löytyy Grenachemaista mansikkaisuutta, Sangiovesen kirsikkaa ja hapankirsikkaa, kypsänmakeaa luumuisuutta ja muuta kypsää tummaa hedelmää ja garrigueta ja maamaisuutta, jotka jälleen tuovat kuin tunnetta kuivasta puumaisuudesta, mitä viinin tiukahko tanniinisuus korostaa. Happoja ei ole erityisen runsaasti, mutta kuitenkin sen verran riittävästi, ettei tanakka ja täyteläinen suutuntuma pääse tuntumaan raskaalta tai läskiltä.

Viinistä jää suuhun varsin tuhti, suht lämmin, roteva ja tuntuvan tanniininen jälkimaku, josta paistaa paikoitellen läpi myös ujo, kalkkinen mineraalisuus. Tiukkaa ja intensiivistä mutta kaikin puolin rehevää jälkivaikutelmaa hallitsevat kuivan luumuiset, herukkahilloiset, pippurisen mausteiset ja tanniinisen bitteriset piirteet.

Olin alun perin napannut tämän viinin mukaani Viking Gracen yläkannella sijaitsevan Champagne Barin laatuviinipuodista sen kummemmin viinistä mitään tietämättä; kunhan nyt vain halusin kokeilla minkälaista tavaraa Patrimonio on. Yhtä lailla tietämättä viinin tyylistä tai maineesta nappasin viinin mukaan viinimestarikoulutettavien illanviettoon, jossa sokotimme toisiamme mitä erilaisemmilla viineillä. Ja pakko nyt todeta, että viinin äärimmäisen intensiivinen ja konsentroitunut, mutta puhdaspiirteinen ja maukas ilmaisu pääsi yllättämään allekirjoittaneenkin!

Viinissä on sen verran reippaalla kädellä konsentraatiota, tanniineja ja, no, kaikkea, että näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut ottaa jonkun kepeämmän ja freesimmän viinin ja jättää tämän kellariin kypsymään kaikessa rauhassa, sillä kellarointipotentiaalia jos jotain tästä viinistä löytyy! Nyt korkattuna viini on varsin mainio kumppani tuhdeille ja runsaille ruoille, joihin viinin robustilla rakenteella on mahdollisuus pureutua ja pehmentyä, mutta muussa tapauksessa suosittelisin antamaan viinille reilulla kädellä ikää, sillä sen tämä kyllä kestää! Jos tätä viiniä sattuu jossain tulemaan vastaan ja kellarista löytyy tilaa, suosittelen vahvasti nappaamaan vähintään yhden, mieluiten useamman pullon mukaan, sillä ainakin itse aion näin tehdä kunhan taas sopiva tilaisuus tarjoutuu!

Lyhyesti: Intensiivinen, konsentroitunut ja tanniininen, mutta myös hyvin puhdaspiirteinen ja tyylikäs Sangiovese-Grenache-punaviini Korsikan arvostetulta Patrimonio-alueelta, jonka voi huoletta pistää kellariin kehittymään.

Arvio: Erinomainen – todella vakuuttava, joskin lähes liiankin nuorekkaan oloinen punaviini, joka hienosti ilmentää Korsikan omaa, kypsäntuhtia viinityyliä persoonallisella, Sangiovesea ja Grenachea naittavalla rypälesekoituksellaan. Ensivaikutelman perusteella tuntuu lupaavan varsin hyvää kellarointi potentiaalia.

Hinnan (25,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Mastroberardino Nova Serra 2012

Mastroberardino Nova Serra Greco di Tufo 2012

• Valmistaja: Mastroberardino
• Tyyppi: Valkoviini, DOCG Greco di Tufo
• Maa: Italia
• Alue: Campania, Avellino, Tufo
• Rypäleet: Greco (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 12,90e (Kesäkuu 2014, Veinisõber, Tallinna)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mastroberardino

Ihan vähän aikaa sitten kirjoittelin Etelä-Italiasta, Aglianicoista ja siitä, kuinka kyseisen alueen viinit voivat olla hyvin mielenkiintoisia ja tasokkaita, mutta laatuunsa nähden hyvinkin edullisia – kiitos viinien matalan kysynnän. No, samassa arviossa mainitsin ohimennen Mastroberardinon, jota monissa lähteissä pidetään Italian saappaan "nilkassa" sijaitsevan Campanian – ja kenties samalla jopa koko eteläisen manner-Italian – arvostetuimpana tuottajana.

Mastroberardinon viinitalo on saanut mainetta ja kunniaa erityisesti sillä, että se on aktiivisesti pyrkinyt suojelemaan harvinaiseksi käyneitä paikallisia lajikkeita ja herättelemään unohtuneita eteläitalialaisia viinityylejä sen sijaan, että olisi valinnut helpon tien ja ryhtynyt viljelemään kansainvälisiä lajikkeita tuottaen geneerisiä perusviinejä, joita Etelä-Italian viinimarkkinat ovat jo pullollaan. Mastroberardinoa on kiittäminen mm. sekä monien paikallisten valkoisten lajikkeiden että arvostetun Taurasin saattamisesta kuluttajien tietoisuuteen, minkä ansioista edellämainittuja valmistetaan nykyisin huomattavasti enemmän kuin muutaman kymmentä vuotta sitten.

Angelo Mastroberardino perusti Mastroberardinon viinitalon vuonna 1878 viininvientiyritykseksi ja se toimii edelleen saman suvun hallinnassa; yhtiötä nykyisin luotsaava Piero Mastroberardino on viiniyrittäjä jo 10. sukupolvessa. Aglianicosta valmistettu Taurasi on läpi yhtiön historian ollut sen lippulaivatuote, mutta jo 1950-luvulta alkaen, Antonio Mastroberardinon johtaessa yritystä, on Mastroberardino pyrkinyt suojelemaan muitakin paikallisia viinityylejä ja rypälelajikkeita.

Tämä Nova Serra, jonka bongasin Tallinnan sataman nurkilla sijaitsevasta mainiosta Veinisõberista, on 100% Greco-lajikkeesta valmistettu valkoviini, joka on aluksi käynyt ja kypsynyt terästankeissa ja jota on vielä kypsytetty 4 kk pulloissa ennen myyntiinlaskua. Greco di Tufo saa nimensä Tufon kylästä, joka edelleen saa nimensä tuffista eli tuliperäisestä maalajista, jota alueella tavataan. Grecon eli "kreikkalaisen" on historiallisesti uskottu saapuneen Kreikasta Etelä-Italiaan, mutta nykyisin sen uskotaan olevan identtinen italialaisen Asprinio-lajikkeen kanssa ja läheistä sukua niin ikään italialaiselle Aleatico-lajikkeelle. Lajike on kuitenkin geneettisesti erilainen myöskin eteläisessä Italiassa viljellylle Greco Bianco -lajikkeelle. Parhaimpien Greco-viinien sanotaan kypsyvän hienosti pullossa vuosia, jopa vuosikymmeniä, ja Mastroberardinon sanotaan olevan yksi parhaimmista Grecon tuottajista. Katsotaanpa, mitä mieltä tästä nyt pitäisi olla!

Viinillä on hailakka, vihertävä väri.

Tuoksu aluksi hyvin liuotinmainen; hieman asetonimainen, muttei varsinaisesti asetoninen. Seassa tuntuu myös hentoa ruohoista vihertävyyttä ja aromaattista yrttiä, jotka saavat enemmän preesensiä viinin avautuessa.

Viinin yleisilme on runsas ja roteva, ja suutuntumaltaan täyteläinen. Maussa tuntuu voimakkaasti hunajaa ja cantaloupea, mantelimaista mausteisuutta, kevyttä vihertävyyttä sekä vahamaisuutta, joka ulottuu myös viinin suutuntumaan. Melko matalat hapot antavat vain kohtalaisesti ryhtiä tiiviille ja tuhdille kokonaisuudelle; häivähdys hentoa mineraalia antaa kevyttä raikkautta kokonaisuuteen.

Jälkimaku seuraa melko uskollisesti keskimakua; mineraalinen ja mausteinen jälkivaikutelma on kevyt mutta melko viipyilevä; se jättää suuhun verkkomelonia, vahamaisuutta ja carambola-vetoista trooppista hedelmää.

Mjaah, en nyt ole täysin vakuuttunut tästä Grecosta. Siinä on mukavasti kyllä syvyyttä ja mielenkiintoa, mutta kokonaisuus on kyllä omiin mieltymyksiini nähden turhan raskaan ja matalahappoisen oloinen. Kenties kyseessä on vain huonompi vuosikerta? Nimittäin jos tämän pitäisi olla Grecojen parhaimmistoa, en ole erityisen vakuuttunut; tämä on kyllä hyvä viini ja ihan hintansa väärti ostos, mutta jos tämän pitäisi edustaa lajiketta parhaimmillaan, niin jaa hjuu hmmh.

Viinin ikääntymispotentiaalista on vaikea mennä sanomaan mitään ilman vertailupohjaa, mutta ainakaan viinin matalat hapot eivät kannusta jättämään viiniä kellariin. Mutta mistäs minä tiedän? Konsentraatiota, hedelmää ja syvyyttä kyllä viinissä on sen verran, että voin kyllä kuvitella viinin muuttuvan ihan mielenkiintoisin kääntein keskipitkällä kellaroimisella.

Lyhyesti: Melko raskastekoinen, vahamainen ja öljyinen Greco di Tufo, jonka pitäisi edustaa lajiketta parhaimmillaan, mutta vaikuttaa yleisesti melko tavanomaiselta, suhteellisen matalahappoiselta eteläitalialaiselta.

Arvio: Miellyttävä – kyllähän viinissä on mielenkiintoa, runsautta ja syvyyttä sen verran, että tätä juo ihan mielellään, mutta omaan makuuni viini on silti turhan maltillisen hapokas ja tanakka. Kenties asian laita on yksinkertaisesti niin, että tästä viinistä saa paremmin jotain irti, kun sille antaa sen kymmenisen vuotta ikää?

Hinnan (12,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Suavia Monte Carbonare 2012

Suavia Monte Carbonare 2012

• Valmistaja: Azienda Agricola Suavia
• Tyyppi: Valkoviini, DOC Soave Classico
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Soave, Soave Classico
• Rypäleet: Garganega (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 19,90e (Joulukuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 19,90e (Huhtikuu 2015, Alko)

Olen useampaan otteeseen sanonut, että diggaan Suaviaa pyörittävien Tessarin siskosten meiningistä. Heidän vanhempansa, Giovanni ja Rosetta, tekivät vuodesta 1887 viljeltyjen viinitarhojen lähistölle viinitalon Fittàn kylään vuonna 1992, mutta vasta kolmen Tessarin siskoksen, Alessandran, Merin ja Valentinan, johdossa tästä viinitalosta on tullut yksi Soaven parhaimmista, laadukkaimpia viinejä tuottavista viinitaloista. Heidän aikanaan talo on siirtynyt käyttämään vain luonnonmukaisia lannoitteita ja torjunta-aineita ja tarhoilla ollaan siirrytty monokulttuurista suurempaan biodiversiteettiin antamalla ruohon, oliivipuiden ja mudien kasvien kasvaa tarhoilla köynnösten seassa. Sertifikaatteja Suavia ei tietääkseni omista, mutta talon kotisivuja pläräilemällä voi rivien välistä lukea, että talo taitaa viljellä tiluksiaan biodynaamisesti. Viinit valmistetaan mahdollisimman käsittelemättömästi, tarhojen omia villihiivoja hyödyntäen.

Suavia viljelee vain kahta alueen omaa rypälettä, Garganegaa ja Trebbiano di Soavea – jonka toiset sanovat olevan sama asia kuin Marchen Verdicchio, mutta toiset (ml. Suavia) sanovat sen olevan Verdicchiosta mutatoitunut oma, hieman erilainen lajike. Mene ja tiedä. Koska rypäletarjonta on pientä, on talon katalogikin melko pieni: vain kuusi viiniä. Selkärangan (60,000 pulloa/vuosi) muodostaa Soave Classico, joka on perinteinen Garganega / Trebbiano di Soave -blend. Lisäksi talolla on 100% kuivatuista Garganega-rypäleistä valmistettu Recioto, Acinatium (3,500 plo/v), 100% Trebbiano di Soavesta valmistettu kuohuviini, Opera Semplice (2,000 plo/v) ja 3 erilaista lippulaivaviiniä. Parhaista Trebbiano di Soave -rypäleistä valmistetaan ihastuttavan mineraalinen Massifitti (3,000 plo/v), kun taas talon parhaat Garganegat menevät pääosin nyt arvioitavaan Monte Carbonareen (30,000 plo/v). Lisäksi osa Garganega-rypäleistä annetaan kypsyä ylikypsiksi, minkä jälkeen niistä valmistettua viiniä kypsytetään 15 kk tammitynnyrissä. Tästä viinistä valmistetaan Le Rive (7,000 plo/v).

Hassun muotoiseen, perunanuijamaiseen pulloon pullotettu Monte Carbonare on siis 100% Garganegasta valmistettu lippulaivaversio talon Soave Classicosta. Viini on kypsynyt aluksi 15 kk sakkojen kanssa terästankeissa, minkä jälkeen viini on suodatettu kerran kevyesti ja annettu kypsyä vielä 3 kk pullossa ennen markkinoillelaskua. Viini ei ole missään vaiheessa käynyt happoja pehmentävää malolaktista käymistä. Nimensä se saa ("hiilenpolttajien vuori") tarhojen tuliperäisestä, hiiltä muistuttavasta maaperästä.

Viinin väri on haalean kellervä hennosti korostuneella vihreällä sävyllä.

Tuoksu on kuin suoraan oppikirja-Soavesta: kypsää omenaa, hunajamelonia, kevyttä heinäisyyttä ja aavistus tuoretta päärynää. Taustalla värjöttelee hentoa kukkaisuutta ja Suavian viineille tyypillistä, märän kivistä mineraalisuutta.

Maku on täyteläinen, mutta ensimaultaan hennosti pistelevä – mukana lienee siis mikroskooppinen tujaus hiilihappoa, joka haihtuu hyvin nopeasti. Monte Carbonaren yleisilme on kuiva, runsas ja hieman paksuhko, mutta sillä on mukavan hapokkuuden ja hennosti bitterisen, kivisen mineraalin napakoittama yleisilme. Kielellä erottuu persikkaa, makeaa omenaa, keltaluumua, kypsää sitruksisuutta, kepeää mantelimaisuutta ja hennosti epämääräistä, mehukasta mutta kirpeää trooppista hedelmää. "Sokeroitu sitruunanviipale" tiivistää hyvin viinin makean mutta samalla happamankirpeän aromimaailman. Jäännössokeri (6 g/l) tuntuu aavistuksen verran kielen päällä. Täyteläisyydestään ja paksuudestaan huolimatta viini on miellyttävän raikas, eikä millään tavalla raskas.

Jälkimaku on raikkaan kivisen mineraalinen, jopa hennosti suolainen ja aavistuksen verran hienostuneen hiivainen, eli pitkäkestoinen sakkakypsytys antaa omaa, ujon autolyyttistä aromiaan. Kestävässä, raikkaassa jälkivaikutelmassa tuntuu pitkään vihertävää omenaa, hentoa ananasta, ujoa mausteisuutta ja häivähdys heinäisyyttä.

Monte Carbonare on oikein vakuuttava, runsas ja tuhti Soave, jossa hillitty jäännössokeri saa tyylikkäästi vastapainoa napakalta hapokkuudelta ja raikkaalta mineraalisuudelta, jolloin se lähinnä korostaa hedelmäisyyttä ja tuo runsautta, eikä niinkään tunnu makeutena. Balanssi on upeassa tikissä ja viini on kokonaisuutena niin kaukana niistä neutraaleista, mitäänsanomattomista valkoviineistä, jotka tehokkaasti onnistuivat lokaamaan Soaven alueen maineen muutamia vuosikymmeniä takaperin. Aivan Massifittin kirpeään hapokkuuteen ja rapeaan mineraalisuuteen ei ylletä, mutta Monte Carbonaren tyyli lieneekin enemmän massaan ja kokoon kuin kepeyteen ja eleganssiin nojaava. Itse digauttelen enemmän tuosta Massifittin tyylistä, mutta kauas taakse ei Monte Carbonare jää.

Viinissä on sen verran runsautta ja konsentraatiota, sekä sitä hyvin tukevaa rakennetta, että viinin voi huoletta pistää melkein mille tahansa kuivaa valkoviiniä kaipaavalle ruoalle. Itse tein samaa sitä ruokaa mitä teen aina Soavelle, eli herkkusienirisottoa, ja yhdistelmä oli tälläkin kertaa verraton. Lopuksi voin myös muistuttaa, että parhaimmat Soavet voivat kypsyä hyvin kellarissa ja Suavia itsekin antaa viinille kypsymispotentiaalia 8-10 vuotta, joten kiinnostuneet voivat ottaa tästä kopin ja kerätä viimeiset Alkosta löytyvät pullot kellarin perukoille!

Lyhyesti: Tuhdimmanpuoleinen, massakas ja tyylipuhdas 100% Garganega Soave Classico, jonka reipas hapokkuus ja mineraalisuus tuovat hienosti ryhtiä ja rakennetta tanakan habituksen keskelle. Luotettava valinta niin ruokapöytään kuin kellariin.

Arvio: Erinomainen – todella mallikas, tuhti ja monikäyttöinen Soave, joka osoittaa hienosti Garganegan potentiaalin: tästä monesti aliarvostetusta rypäleestä on mahdollista tehdä tämmöistä super-Soavea ilman, että sen raikas hapokkuus ja mineraalisuus korvataan ylikypsällä hedelmällä tai uudella tammella.

Hinnan (19,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Tamada Kindzmarauli 2012

Tamada Kindzmarauli 2012

• Valmistaja: Georgian Wines & Spirits
• Tyyppi: Punaviini, Kindzmarauli
• Maa: Georgia
• Alue: Kakheti, Kvareli
• Rypäleet: Saperavi (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 15,49e (Helmikuu 2015, Rimi, Riika, Latvia)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: vininova

Georgialaiset viinit jaksavat kiehtoa meikäläistä. Osittain siksi, että niiden saatavuus on varsin huonoissa kantimissa tällä hetkellä Suomessa, mutta osittain myös siksi, että monet ammattilaiset tunnustavat parhaimmat georgialaiset viinit erittäin laadukkaiksi, mielenkiintoisiksi ja ainutlaatuisiksi. Georgialaisten viinien paras puoli on kuitenkin se, että ne ovat järjestään äärimmäisen edullisia – niiden hinnat pyörivät systemaattisesti akselilla 5-20 euroa.

Tähän asti vastaani on tullut vain kuivia georgialaisia viinejä, mutta maassa ylivoimaisesti suosituin viinityyli on puolimakea – niin valkoisissa kuin punaisissakin viineissä. Tämä johtuu siitä, että georgialaiset viinialueet sijaitsevat sen verran viileässä, että kun muinoin viinit valmistettiin sadonkorjuun jälkeen syksyllä, keskeytyi niiden käyminen talvella ilman viilettyä niin, että viinejä käyttävät hiivat menivät horrokseen ja viiniin tyypillisesti jäi jäännössokeria. Ajattelin, että olisi hyvä sivistää itseään ja ottaa selvää, mistä tässä makeassa punaviinityylissä on kysymys, joten kun äitini lähti tässä alkuvuodesta pyörähtämään Latviassa, pyysin häntä tuomaan sieltä tuliaisina pullon puolimakeaa georgialaista punaviiniä – sellaisia kun täältä meiltä päin ei yksinkertaisesti löydä.

Tuliaisiksi sain GWS:n Tamada Kindzmaraulin. Viinin tuottanut GWS, eli Georgian Wine and Spirits Ltd, on vuonna 1993 Pernod-Ricardin ja georgialaisten osakkeenomistajien yhteistyönä syntynyt viinitalo-tislaamo, joka on vuodesta 2011 eteenpäin ollut hollantilaisen Marussia Beverages -yhtiön omistuksessa. Talolla on kaksi viinibrändiä: edullisia perusviinejä edustava Old Tblisi ja parempiin, perinteisiin viineihin keskittynyt Tamada.

Kindzmarauli on Kvarelin viinialueen oma, ainutlaatuinen viinityyli ja sitä pidetään yhtenä Georgian parhaista puolimakeista punaviineistä. Georgian itärajalla sijaitsevan, laadukkaista viineistään kuuluisan Kakhetin provinssin pohjoisosasta löytyvä Kvareli nököttää korkealla Kaukasusvuorten rinteillä, aivan Venäjän rajan tuntumassa. Kindzmarauli valmistetaan aina pelkästään alueelle tyypillisestä, hyvin tummia ja tanniinisia viinejä tuottavasta Saperavi-rypälelajikkeesta, jota kypsytetään vähintään 2 vuotta ennen pullottamista. Viineissä kuuluu olla n. 30-50 g/l jäännössokeria, joka saavutetaan nykyisin tyypillisesti lämpötilakontrolloiduilla terästankeilla ja suodatuksella, ja n. 10-12% alkoholia. Ymmärtääkseni tässä viinissä huidellaan n. 40 g/l tuntumassa.

Viinillä on tumma, lähes läpinäkymätön, mehukkaanpunainen ulkonäkö – mitä nyt voi hyvin odottaakin syvänväriseltä Saperavilta!

Tuoksu on yhtä lailla tummanpuhuva ja mehukas. Nokkapuoli vihjailee kypsää makeutta, ja siitä voi erottaa vastapoimittua, kypsänmakeaa mustaviinimarjaa, tuoretta tummaa luumua, kevyttä karhunvatukkaa, hentoa mustikkaa, aavistuksen savuisuutta ja häivähdyksen makeaa, orvokkista kukkaisuutta.

Suussa tällä Kindzmaraulilla on selkeästi puolimakea, melko täyteläinen mutta ryhdikäs yleisilme, jossa tuntuu tuoreiden tummien rypäleiden aromeja, kirsikkamarmeladia, aroniamarjaa, karhunvatukkaa ja hentoa neilikkaa. Rehellisesti on sanottava, että rutikuiviin punaviineihin tottuneena oli hieman vaikeuksia suhtautua viinin makuun ensimmäisen muutaman hörpyn ajan, mutta kunhan viinin ideasta alkoi saada kiinni, rupesivat hommat aukeamaan ihan uudella tavalla. Rakenteesta vastaavat kohtalainen hapokkuus ja kypsänpehmeä, mutta melko runsas ja kohtalaisesti tuntuva tanniinisuus kuitenkin antavat muuten pehmeähkölle viinille tiiviyttä ja ryhdin tuntua; kokonaisuudessa on suorastaan yllättävän hyvä balanssi.

Suuhun jää keskipitkä, kypsänmakea, tumman marjainen ja kirsikkainen, kevyen herukkainen ja hennon tahmea jälkimaku. Tanniinit jättävät kevyesti karhean, suutakuivattavan jälkivaikutelman.

No niin, nyt ollaan taas sivistytty piirun verran enemmän. Oli hauska huomata, että vaikka yleensä Suomessa melkein kaikki rutikuivaa makeammat punaviinit niputetaan joukkoon "halvat ja huonolaatuiset", ei tämä viini sokerisuudestaan huolimatta päätyisi omasta mielestäni samaan kategoriaan. Tämä johtuu siitä, että yleensä halvoissa makeissa viineissä sokerilla lähinnä peitetään makuvirheita ja tuodaan ohuelle rungolle täyteläisyyden tuntua; tämä viini taas tuntuu siltä, että tämä olisi laadukas ja täyteläinen viini, vaikka kaiken sokerin olisi käyttänyt alkoholiksi – tähän viinityyliin vain kuuluu jättää osa sokerista käymättä. Erityisesti viinin ryhdikäs hapokkuus ja tanniinisuus antavat mainiota vastapainoa kohtalaisen runsaan sokerin tuomalle makeudelle ja loppupeleissä viini tuo mieleen ennemmin kevyen (sekä vähemmällä sokerilla että alkoholilla varustetun) Portviinin kuin halvan, makean punaviinin. Ero voi vaikuttaa pieneltä idean tasolla, mutta todellisuudessa ero on huomattava – halpoja, makeita punaviinejä ei mielellään juo edes yhtä siemausta, mutta tämä viini uppoaa varsin hyvin, kunhan makeuden tuomasta ensijärkytyksestä selviää.

Koska pullon takaetiketti suositteli tätä viiniä erilaisten pastaruokien kumppaniksi, päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja väsäsin viinin kylkeen perinteisen lasagnen. Lopputulos oli, noh, melko erikoinen – näin makeisiin punaviineihin tottumattomalle. Viini kyllä toimi ihan kiitettävästi ruoan kumppanina, niin makunsa kuin rakenteensa puolesta, mutta ruoka ei kyllä millään tavalla antanut vastinparia viinin makeudelle, vaan päin vastoin, tuntui paikoin jopa korostavan sitä. Kenties tällaisiin viineihin tottuneelle kyseinen viini-ruoka-combo on ihan toimiva, mutta itse ehkä suosittelisin viiniä sekalaisen juustolautasen tai ei-niin-makeiden jälkiruokien kylkeen. Mutta totta tosiaan, suosittelisin kyllä tutustumaan kyseiseen viinityyliin – kyllä tämä melkeinpä minkä tahansa Alkon sokerilla kyllästetyn halpisviinin rökittää mennen tullen.

Lyhyesti: Tuntuvan puolimakea ja pehmeä, mutta samalla yllättävän ryhdikäs ja tiivisrakenteinen Saperavi Georgiasta. Makeutensa puolesta enemmän jälki- kuin pääruokaviini, vaikkei tämä jälkiruokaviinimäisen makea olekaan.

Arvio: Hyvä – on virkistävää todeta, etteivät kaikki reilulla jäännösmakeudella varustetut punaviinit ole oikeasti juomakelvotonta kuraa! Tämä Kindzmarauli oli vallan maukas ja mielenkiintoinen ensituttavuus Georgian makeampiin punaisiin.

Hinnan (15,49e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Henriet-Bazin Marie-Amélie Blanc de Blancs 1er Cru 2008

Henriet-Bazin Cuvée Marie-Amélie Fleur de Vigne Blanc de Blancs Premier Cru Brut 2008

• Valmistaja: Champagne Henriet-Bazin
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne 1er Cru
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Montagne de Reims
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~39,00e (Kesäkuu 2014, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: bulles d'hélène

Tämänkertaisen viinin tuottanut Henriet-Bazin on Villers-Marmeryn kylässä majaansa pitävä pientalo (vuosituotanto on n. 5,000 kpl 12 pullon laatikkoa eli yhteensä 60,000 pulloa viiniä), joka toimii jo 5. sukupolvessa. Talo omistaa yhteensä n. 6 ha viljelyksiä kolmessa kylässä: kotikylässään Villers-Marmeryssa (1er Cru), Verzenayssa (Grand Cru) ja Verzyssa (Grand Cru).

Cuvée Marie-Amélie Fleur de Vigne on 100% Chardonnaysta valmistettu Premier Cru -tasoinen Blanc de Blancs. Rypäleet tulevat Villers-Marmeryn kylästä, joka on ainoa punaisista rypäleistään tunnetun Montagne de Reimsin kylä, jossa viljellään yksinomaan Chardonnayta. Rypäleet tulevat kolmelta, keskimäärin 52-vuotiaalta tarhalta: Les Clos Ouest (istutettu 1953), Les Basses Allouettes (1963) ja Les Couloirs (1966). Viini on käynyt ja kypsynyt terästankeissa ja se on läpikäynyt happoja pehmentävän malolaktisen käymisen. Dosage on 9 g/l ja vuosikertaa 2008 on valmistettu 5533 pulloa.

Marie-Améliella on hillityn vaaleanvihreä, tasaisen runsaasti kuohuva ulkonäkö.

Tuoksu on hienostunut, ei erityisen runsas mutta silti ihastuttavan moniulotteinen tuoksu: nokkapuolelta voi erottaa hillittyä autolyysin paahdetta, kypsää hedelmää – niin punertavaa omenaa kuin kellertävääkin hedelmää – hentoa briossia ja sitrusmarmeladia sekä aavistuksen pähkinää. Melko kypsää ja hieman makeaa kokonaisuutta sävyttää myös häivähdys vihertävyyttä.

Suussa viinillä on ihastuttavan runsas, täyteläinen ja kermainen suutuntuma, jota kuohkea, mutta melko hento ja pienikuplainen mousse alleviivaa. Kielellä pyörii kypsää sitrusta, pähkinää, aavistus päärynää ja melko runsaasti läpitunkevaa tummempaa hedelmää – tietynlaista kirsikkaisuutta ja kirsikkamarmeladia, jonka normaalisti kyllä mielikuvien tasolla yhdistäisin Pinot Noir -vetoisiin shamppiksiin. Taustalla tuntuu aavistuksen verran kiniinistä bitterisyyttä ja yrttisyyttä, jolle melko reilut hapot antavat mukavan napakan ja särmikkään terän.

Mehevä jälkimaku on erittäin pitkä, vivahteikas, hillityn pähkinäinen ja paahtoleipäinen. Hedelmäpuolelta löytyy kypsä sitruksisuutta, kevyttä (ja jälleen jopa pinotnoirmaista) marjaisuutta, aavistuksen verran mineraalisuutta ja sopivalla tavalla kiniinistä karvautta. Hieman makeaan marmeladisuuteen taittuva, vivahteikas ja vettä kielellenostava jälkivaikutelma häilyy todella pitkään.

Kokonaisuutena Cuvée Marie-Amélie on varsin hurmaava, tyylikäs ja tasapainoinen Blanc de Blancs, jossa kuitenkin sekä hämmentää että kiehtoo makumaailman tummempisävytteinen, jopa kirsikkaan ja marjaisuuteen taittuva vivahteikkuus, jollaista ei yleensä löydy valkoisesta Chardonnaysta valmistetuissa viineissä. Kenties kyseessä on vain erittäin vanhojen ja intensiivisten köynnösten tuottamien hyvin kypsien rypäleiden, n. 10 g/l jäännössokerin ja paahteisuuden tuottama yhteisvaikutus, joka onnistuu huijaamaan makuaistia?

Joka tapauksessa, viini on oikein hurmaava ja tasapainoinen esitys. Lisäksi tämä on keskimääräistä paremman vuosikerran vintage-shamppikseksi myös oikein hyvässä vaiheessa jo nyt, noin korkkaamista ajatellen, mutta kellaroimista ajatellen viini on vielä varsinainen nuorikko. Voin kuvitella viinin olevan huipullaan aikaisintaan 10-12 vuoden jälkeen vuosikerrasta, mutta viinissä tuntuu olevan runkoa kestää hyvin n. 20 vuoden ikään asti.

Lyhyesti: Runsas, tyylikäs ja kypsä Blanc de Blancs, joka tarjoilee suorastaan hämmentävän tummanpuhuvaa, paikoitellen jopa kirsikkaista hedelmää raikkaan sitruksisen, mineraalisen ja paahteisen aromimaailmansa lomassa.

Arvio: Tyylikäs – ihastuttavan tasapainoinen, runsas ja mukavalla tavalla suurikokoinen Vintage-BdB.

Hinnan (~39,00e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

d'Angelo Caselle Aglianico Riserva 2007

d'Angelo Vigna Caselle Aglianico del Vulture Riserva 2007

• Valmistaja: Casa Vinicola d'Angelo
• Tyyppi: Punaviini, DOC Aglianico del Vulture Riserva
• Maa: Italia
• Alue: Basilicata, Potenza, Vulture
• Rypäleet: Aglianico (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 13,90e (Maaliskuu 2014, Weinhandel-Italien)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: d'angelo

Etelä-Italia ei ole onnistunut juurikaan profiloitumaan laatuviinien tuottajana, toisin kuin Pohjois- (Piemonte, Veneto, Friuli) ja Keski-Italia (Toscana). Massat toki tuntevat halvaakin halvemmat bulkkiviinit Sisiliasta ja Apuliasta, mutta monelle vakavammin viinejä harrastelevalle Etelä-Italia on sokea piste, sillä sieltä nähdään tulevan vain noita edullisia bulkkiviinejä. Jotkut ovat saattaneet joskus kuulla Mastroberardinojen viineistä ja Sisiliassa kuulemma on myös pari laatutuottajaa, mutta muuten todennäköisyys löytää kelvollista laatuviiniä Italian saappaanpohjan tuntumasta on olematon. Näinkö?

No ei. Melko harvoin eteläisen Italian viinit kustantavat suuria määriä, mutta tämä ei niinkään viittaa siihen, että viinit olisivat kehnolaatuisia, vaan siihen, että viineillä ei ole suurta kysyntää ja hinnat pysyvät kohtuullisella tasolla. Järkevän hintaisia, mainioita viinejä voi löytää hyvin jopa Alkostakin – etsikää vaikka käsiinne pullo Barbagliota tai joku Castel del Monten alueen viineistä!

Yksi Etelä-Italian arvostetuimpia viinialueita on Basilicatassa sijaitseva Aglianico del Vulture, jossa valmistetaan intensiivisiä punaviinejä Aglianico-rypäleestä tuliperäisessä maassa Vulture-vuoren rinteillä, keskimäärin puolen kilometrin korkeudella merenpinnasta. Näin korkealla kesäpäivät ovat kuumat, mutta yöt kylmät, mikä antaa rypäleille hyvin hitaan mutta tasaisen kypsymiskauden – rypälet usein korjataan jopa vasta marraskuun puolella. Ulkomailla asti alueen arvostus on melko rajattua, mutta esimerkiksi italialainen gourmetjulkaisu Gambero Rosso pitää aluetta ehdottomasti yhtenä Italian parhaista.

Tämä kyseinen viini päätyi käsiini vuosi sitten Weinhandel Italien -nettikaupasta tehdyn tilauksen mukana. Viinin on tuottanut arvostettu perheomisteinen d'Angelo, joka viljelee noin 40 ha alalla Aglianicoa. Viini on Riserva-merkitty, mikä Aglianico del Vulturen tapauksessa merkitsee 5 vuoden kypsytystä. Tästä ajasta 2 vuotta viini on kypsynyt perinteisissä, suurikokoisissa botte-tynnyreissä.

Väriltään viini on tasaisen kirsikanpunainen, joka taittuu ujosti kehittyneeseen rusehtavaan. Viinin vajaan 8 vuoden ikä rupeaa jo pikku hiljaa heijastumaan väriinkin.

Tuoksu on melko intensiivinen ja moniulotteinen: viikunaa, kypsää mustaherukkaa, kosteaa tupakanpurua, kuivahtaneita makeita kirsikoita, hillittyä metsänalusta, kevyesti kuivattuja luumuja, hentoa kaakaomaista makeutta ja ujoa lantaisuutta.

Suussa kieltä tervehtii viinin intensiivinen, melko täyteläinen ja runsauteen nähden mukavalla tavalla hapokas maku. Makupuolelta löytyy niin kypsää kirsikkaa kuin hapankirsikkaakin, kevyttä luumuisuutta, maltillista kuivalihaa, hentoa herukkaa, ujoa lantaisuutta, makeaa mausteisuutta ja kivaa, särmää tuovaa bitteriä, joka tuntuu olevan enemmän tai vähemmän tyypillinen piirre Aglianicolle. Yleisilmeeltään viini on hyvin tanniininen, rakenteikas ja eloisa.

Intensiivinen jälkimaku on kivisen mineraalinen, mehukkaan hapankirsikkainen, hennon herukkainen, tuntuvan bitterinen ja runsailla tanniineillaan reippaasti suutakuivattava. Suuhun jää varsin pitkäkestoinen, auringonpaahtama ja vettä kielellenostattava jälkivaikutelma.

Tiivistettynä tästä viinistä on pakko sanoa lyhyesti vain kaksi sanaa: "törkeän hyvä". Kokonaisuus on maultaan ihastuttavan mehukas ja vivahteikas, hienosti jo kehittynyt – vaikkakin selvästi vielä hyvin nuori – ja upean rakenteikas. Viinistä löytyy tosiaan sen verran tanniineja, että ilman purtavaa viini vetäisee ikenet ja muut limakalvot helposti jo yhdellä siemauksella hiekkapaperiksi, eli missään nimessä kepeäksi seurusteluviiniksi tätä ei kannata harkita.

Kellarointipotentiaalia Riserva Caselle tarjoaa naurettavan paljon viinin suhteellisen edulliseen hintaan. Vaikka kymmenvuotispäiviin on jäljellä enää pari vuotta, on viinissä hedelmää, tanniineja ja happoja vielä kuin pienessä pitäjässä. Jos siis kellarissa riittää tilaa, suosittelen metsästämään tätä heti laatikollisen kellariin – viini tarjoaa upeaa, kypsää ja mukavalla tavalla tiukkaa, hedonistista tunnelmointia tässä vaiheessa, mutta lupailee hyvin potentiaalia useamman vuosikymmenen kypsytykseen.

En ihmettele lainkaan miksi parhaita Etelä-italian Aglianicoja pidetään yksinä maan parhaista viineistä – ne ovat kyllä millä tahansa mittarilla mitattuna julmetun hyvää tavaraa.

Lyhyesti: Intensiivinen, vivahteikas, hienosti jo kehittynyt mutta edelleen erittäin nuori, mehukas ja hyvin tanniininen Vulture-vuoren Riserva-Aglianico.

Arvio: Erinomainen – todella upea esitys, joka vaivattomasti valaisee sitä potentiaalia, mikä monelta on jäänyt pimentoon Etelä-Italian viinien osalta.

Hinnan (13,90e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Clos Siguier Cahors 2010

Clos Siguier Cahors 2010

• Valmistaja: Clos Siguier
• Tyyppi: Punaviini, AOC Cahors
• Maa: Ranska
• Alue: Sud-Ouest, Garonne, Cahors
• Rypäleet: Malbec (95%), Tannat (5%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 8,90e (Syyskuu 2014, Vins Chez Nous)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: charleston wine and spirits

Viime tammikuussa istuimme pienellä viinimestarikoulutettavien porukalla kellareilla Helsingissä ja sokotimme toisiamme erilaisilla viineillä. Oma sokkoni oli tämä Vins Chez Nous -nettimyymälästä tilattu naturaali-Cahors.

Cahors on yleensä tunnettu äärimmäisen syvän punamustista, konsentroituneista, paljon ikää vaativista ja rustiikkisen tanniineista viineistään, jotka historiallisesti ovat tunnettu nimellä "mustat viinit" ja jotka ovat nauttineet suurtakin arvostusta – ennen kuin naapurissa sijaitsevan Bordeaux'n viinien maine jätti alueen varjoonsa. Nyt arvosteltavan viinin tuottaneesta Clos Siguier -viinitalosta on melko vähän tietoa; talon taustalla häärii Gilles Bley, viinintekijä jo 4. sukupolvessa, jonka tavoitteena on tuottaa uudenlaisia Cahorsin viinejä – sellaisia, joissa aistii alueen ja sen rypälelajikkeen, Côtin (eli Malbecin) tyypillisyyden, mutta joka ei olisi samalla tavalla massiivista, rustiikkista ja konsentroitunutta, mistä Cahors yleensä tunnetaan. Clos Siguier -viinitalo käsittää n. 15 ha viljelyksiä, joita Bley viljelee luonnonmukaisin menetelmin.

Tämä Cahors on valmistettu 60-vuotiaiden köynnösten hedelmistä; valtaosaa rypälesekoituksesta näyttelee Côt, mutta pieni sivuosa on annettu yhtä lailla paikalliselle Tannat-lajikkeelle. Käyminen on tapahtunut rypäleiden omilla villihiivoilla, mitä on seurannut 5-6 viikkoa kestävä maseraatio. Tynnyrikypsytyksen kestoa ei ole kerrottu, mutta Bley antaa ymmärtää käyttävänsä vanhoja, neutraleja tynnyreitä. Pullotuksen yhteydessä viiniin on lisätty äärimmäisen pieni sulfiittilisäys, n. 20 mg/l.

Viinin väri on hyvin paksu, hennosti purppuraan taittuva mustanpunainen, josta valolla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä läpi.

Aivan aluksi viini on ilmiselvästi hyvin reduktiivinen, eli viinin tuoksu on tunkkainen ja sitä hallitsee lähinnä ruutimaiset ja poltettua tulitikkua muistuttavat piirteet. Pikku hiljaa viinin tuoksu rupeaa kuitenkin avautumaan ja parin kymmenen minuutin hengittelyn jälkeen hedelmä on saanut voiton. Lasista kohoaa tuoretta sinervää ja violettia marjaisuutta, hapahkoa luumua ja kevyttä pippuria. Taustalla häilyy hentoa, rustiikkista lantaisuutta ja aavistuksen verran savua, mikä toki saattaa olla jäänteitä viinin ensituoksusta.

Kuiva, melko tiivis maku toistaa uskollisesti tuoksun puhdaspiirteisimmät sävyt: kielellä pyörii puhdaspiirteistä, tummanpuhuvaa marjaisuutta, kuten karhunvatukkaa, kuivakkaa kirsikkaa ja mustaherukkaa, yrttiä, mustapippurivetoista mausteisuutta ja kevyttä karvautta. Täyteläistä kokonaisuutta sävyttävät jauhoiset ja melko kevyesti puraisevat tanniinit sekä eloisa, Malbeciksi mukavan pirteä, hennosti karpaloinen hapokkuus.

Pitkä, kuiva jälkimaku jatkaa uskollisesti tuoksun ja maun viitoittamalla linjalla: suuhun jää puhdas, violetin marjaisuuden, hillityn maamaisuuden ja kevyesti karvaan mausteisuuden sävyttämä aromikas ja hurmaava jälkivaikutelma.

Näin pähkinänkuoressa voin helposti todeta Clos Siguierin onnistuneen tekemään upeasti meikäläisen suuhun sopivan Cahorsin! Viinissä on selkeästi Malbecin tummaa marjaisuutta, kohtalaisesti tarraavaa tanniinisuutta ja ennen kaikkea pikimustaa väriä, mutta ilman monille Cahorseille tyypillistä, liioiteltua konsentraatiota ja hallitsevaa tammisuutta. Monissa arvosteluissa Clos Siguierin perinteistä hedelmävetoisempi tyyli on yhdistetty argentiinalaisiin Malbeceihin, mutta omasta kokemuksestani juuri argentiinalaiset Malbecit kärsivät hedelmää peittävästä tammisuudesta ja niiden aromimaailma aivan liian helposti taittuu ylikypsään, jopa hilloisen makeaan tummaan hedelmään, kun tässä viinissä pysytään hyvin viileissä, hillityissä ja puhdaspiirteisen marjaisissa tunnelmissa. Ei, tämä ei ole lähempänä argentiinalaisia kuin cahors'laisia Malbeceja – tämä on vain perinteisestä poikkeavaan tyyliin tehty Cahors.

Koska Clos Siguier Cahors ei edusta sitä perinteistä, äärimmäisen tiukkaa ja konsentroitunutta Cahorsin tyyliä, tämä ei missään nimessä vaadi pitkää kellarointia. Tässä viinissä on kyllä tanniinien puruvoimaa, mutta kokonaisuus on oikein hyvin lähestyttävässä kunnossa nyt – jopa sellaisenaan hörpittäväksi, kuten sokkomaistelussa totesimme. Viinin voi kyllä kuvitella hyvin kypsyvän ja kehittyvän vielä joitain vuosia, mutta suosittelisin nauttimaan viinin 10 vuoden sisällä vuosikerrasta, lyhyehkön dekantoinnin tuoman hengittelyn kanssa.

Lyhyesti: "Kepeähköä" päätä edustava freesi, erittäin puhdaspiirteinen, eloisa ja maukas natural-Cahors.

Arvio: Erinomainen – upea, maukas yhdistelmä eloisaa, freesiä marjaisuutta ja sopivan tuhdin täyteläistä, maltillisen tanniinista bodya. Todella mallikas Malbec, joka yhdistelee vaivattomasti lajiketyypillisyyttä ja korkean dokabiliteetin tasapainoisuutta.

Hinnan (8,90e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.