Piedra Negra Chacayes 2007

Piedra Negra Chacayes 2007

• Valmistaja: François Lurton
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Argentiina
• Alue: Mendoza, Valle de Uco, Alta Uco
• Rypäleet: Malbec (85%), Cabernet Sauvignon (15%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: ~50,00e (Toukokuu 2014, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: lurton

Viinintekijä Guillame Martineaun luotsaama Lurton-maistelu tuli päätökseensä Lurtonin Argentiinan-viinitalo Piedra Negran lippulaivaviini Chacayesilla, joka on ns. single vineyard -viini samannimiseltä tarhalta. Tämä n. 10-vuotias tarha, jolla viljellään ensisijaisesti Argentiinan "kansallisrypäle" Malbecia, saa nimensä sen harvinaisesta, laadukkaasta maaperästään.

Viini on valmistettu pääosin Malbecista pienellä Cabernet Sauvignon -lisäyksellä. Rypäleet ovat kerätty tarhoilta käsin, minkä jälkeen rypäleet ovat käytetty luonnonhiivoilla 400-litraisissa tammisammioissa. Käymisen jälkeen kuorien annettiin jäädä maseroitumaan vielä kuukauden ajaksi. Maistelussa jaetuissa prujuissa lukee myös "elimination of 40% of the juice", mutta virkkeen merkitys jää vähän hämäräksi. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että vain 60% viinistä vaikutti tässä vaiheessa lupaavalta ja loput siirrettiin muuhun käyttöön? Joka tapauksessa, tässä vaiheessa loput viinistä siirrettiin käyttämättömiin ranskalaisiin barrique-tynnyreihin, joissa viinin annettiin kypsyä 24 kuukauden ajan.

Edessäni lasissa on viiniä, jolla on varsin tiivis, hädin tuskin läpinäkyvän mustan kirsikkainen väri ja kohtalaisen suuren oloinen viskositeetti.

Tuoksu on kyllä hyvin runsas ja kypsänmakea, mutta yllättävänkin hienovarainen odotuksiini nähden – kokonaisuudessa on selkeästi paljon kaikkea, mutta nokkapuoli ei ole tykitystä täyslaidallisella, vaan varsin sopusuhtainen ja miellyttävä kokonaisuus. Lasista kohoava hedelmäisyys on sävyltään violettia (mielikuvani tuoksusta, jossa on paljon tummia hedelmiä ja kypsiä marjoja, mutta kokonaisuus on raikkaampi, freesimpi ja mehukkaampi kuin ns. "tummanpuhuva hedelmäisyys"), kärjessään tuore luumuisuus ja aroniamarjaisuus. Taustalla häilyy hentoa parfyymisyyttä, makeaa tammen mausteisuutta ja hentoa vaniljaa.

Ei liene mikään suuri yllätys, että viini on suussa äärettömän täyteläinen ja paksun tuntuinen? Ensimaussa kieltä tervehtivät kypsä luumuisuus ja makea mustikkaisuus, jota laventuvat epämääräisemmäksi, kypsänmakeaksi tummaksi hedelmäisyydeksi ja -marjaisuudeksi. Mausteinen, hieman konjakkimaista syvyyttä tuova tammisuus tuntuu voimakkaana kautta linjan. Viiniä voi kutsua korkeintaan keskihapokkaaksi, mutta se on näiden överiviinien joukossa paljon se, sillä hapot sentään tuntuvat ujosti massiivisen ja konsentroituneen yleisilmeen keskeltä. Melko runsaat, kohtalaisen kypsän oloiset tanniinit pyrkivät pitämään jollain lailla pakettia kasassa ja kokonaisuudessa on pientä tiiviyden tuntua.

Kolossaalinen keskimaku liukuu saumattomasti runsaaseen ja mehukkaaseen jälkimakuun, jossa tuntuu kypsää tummaa hedelmää, kevyttä musteisuutta, tammen mausteisuutta ja hentoa karvautta. Viinistä jää pitkähkö jälkivaikutelma, joka tuntuu siltä, että olisi juuri mutustellut tuoretta tummaa luumua tai viikunaa.

Noh, Chacayes oli sinänsä ihan hyvä loppupetraus Lurtonin Argentiinan-viineille, että lähinnä syöksykierteen lailla mielenkiintoa romahduttaneet viinit saatiin korjattua lopuksi nousujohteiseksi – ei Chacayes itseäni onnistunut erityisesti säväyttämään, mutta tästä jäi sentään paras mielikuva viinitalon kolmesta konsentraatiopommista. Vaikkei viini ole mikään ryhdikkyyden perikuva, on tässä sentään jotain yritystä rakennetta ajatellen; konsentraatio ei tunnu olevan aivan yhtä överiä kuin Gran Malbecissa ja Gran Lurtonissa; alkoholikin on selkeästi kahta edellistä matalampi (14,4% – vaikkei tämä vielä ole mitenkään erityisen matala volttimäärä).

Chacayes on siis ihan passeli uuden maailman superviini, josta sentään löytyy runsasta aromimaailmaa ja syvyyttä sekä pientä yritystä rakenteeseenkin. Sillä on kuitenkin ongelmansa: täysin naurettava 24 kuukautta uudessa tammessa on jättänyt jälkensä hyvin vahvasti viiniin ja kokonaisuudessa on kautta linjan hyvin vahva ranskalaisen tammen preesens, joka tuntuu peittävän paljon enemmän mitä se tuo kokonaisuuteen. Lisäksi viinin hinta maailmanmarkkinoilla on mielestäni täysin käsittämätön (vaikkakin ihan linjassa uuden maailman muiden viinitalojen lippulaivaviinien kanssa), sillä tämänkaltainen viini menisi omassa hintaluokassa Suomen viitekehyksessä sinne reilun parin kympin korville – 30 euroa olisi jo hyvän maun rajoilla.

Lähes 7 vuoden iästään huolimatta Chacayes tuntui kyllä varsin nuorekkaalta esitykseltä. Koska vanhemmista uuden maailman mörssäriviineistä allekirjoittaneella on hyvin vähän kokemusta, on hyvin mahdotonta sanoa miten tämä viini tulee kypsymään. Massiivinen konsentraatio ja sentään todistettavasti olemassaolevat hapot ja tanniinit varmasti antavat tälle hyvin suojaa ikää vastaan, mutta usein uuden maailman viinien sanotaan olevan melko kykenemättömiä kypsymään – ne keräävät ikää, mutta eivät maun puolesta kehity mihinkään, vaan lopulta ryhtyvät kuolemaan pois. En ihmettelisi, jos myös Chacayes kokisi tällaisen kohtalon. Osviittaa suuntaan tai toiseen ei vielä oikein löydy, sillä ymmärtääkseni tämä testaamamme 2007 oli vasta viinin 6. vuosikerta! Kypsempään ikään ehtineitä Chacayeseja saa vielä odotella.

Lyhyesti: Viitekehyksessään ihan peruspasseli Etelä-Amerikan superviini ja parempi esitys kokonaisuutena kuin Piedra Negran kaksi muuta konsentraatiojärkälettä. Tästä huolimatta kokonaisuus jätti meikäläisen melko viileäksi. Jos kerran Lurton mainostaa Chacayesin tarhalla olevan täysin uniikki terroir, miksi viini maistuu tasan samalta kuin kaikki muutkin "ikoniviinit"?

Arvio: Erittäin hyvä – jos sattuu tykkäämään näistä mustan aukon massalla varustetuista superpunaviineistä. Itselleni Chacayes oli kuitenkin melko Chaca-no.

Hinnan (~50,00) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Piedra Negra Gran Lurton 2009

Piedra Negra Gran Lurton 2009

• Valmistaja: François Lurton, Bodega Piedra Negra
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Argentiina
• Alue: Mendoza, Valle de Uco, Alta Uco
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon (85%), Malbec (15%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 15-20e (Toukokuu 2014, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: lurton

Toukokuisessa Lurton-maistelussa esitelty Gran Lurton on François Lurtonin argentiinalaisen viinitalon, Piedra Negran, näkemys uuden maailman viinien markkinoilla ah-niin-suositusta Cabernet Sauvignon -vetoisesta superviinistä. Viini valmistetaan luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä, joiden mehu käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla. Rypäleiden kuoria maseroidaan viinissä peräti 7 viikon ajan (vertailun vuoksi tavallista punaviiniä valmistettaessa tyypillinen maseraatioaika pyörii n. 7-25 päivän tuntumassa), minkä jälkeen viini siirretään tammitynnyreihin kypsymään. Ennen pulloon päätymistään viini viettää 14-16 kuukautta ranskalaisissa (85%) ja amerikkalaisissa (15%) tammitynnyreissä, joista puolet on uusia ja puolet toista kertaa käytössä.

Viinin tasainen väri on varsin tumma, mustan kirsikan sävyinen ja hyvin kevyesti läpinäkyvä.

Tuoksu on edellämaistetun Gran Malbecin tavoin yllättävänkin kevyehkö. Tummanpuhuvasta kokonaisuudesta erottuu kypsiä, tummia hedelmiä ja makeaa kirsikkaa, paahteista tammen mausteisuutta ja hentoa minttuisuutta, ei juuri muuta.

Viinin maku on selkeästi tuoksua runsaampi, sillä tämä suutuntumaltaan erittäin täyteläinen viini on suussa hyvin runsas ja mehukas. Ensivaikutelmassa esiin nouseva kypsänmakea herukkaisuus tuo varsin konsentroituneeseen kokonaisuudestaan liköörimäisen habituksen, jota tukevat tiivis, tumma hedelmäisyys ja niin mausteisena kuin kevyen puisevana tuntuva tammisuus. Happoja viinistä ei erotu juuri lainkaan ja vaikka kokonaisuus on melko tanniininen, tuntuu viini yleisesti melko paksulta ja rakenteettomalta. 15,3% alkoholia antaa viinille varsin tulisen luonteen, mikä ei ainakaan meikäläistä voita puolelleen.

Keskimaku jatkuu luontevasti tummasävyiseen ja tuhtiin jälkimakuun, jossa liköörimäinen herukkaisuus rupeaa taittumaan hiljalleen makeaan mustaherukkahilloisuuteen, johon melko hallitseva, paahteinen tammen mausteisuus pyrkii tuomaan kevyesti karvasta särmää. Viinistä jää suht pitkä, tuhti, pehmeä ja limakalvoja lämmittävä jälkivaikutelma.

Erittäin pitkällä maseraatioajalla on varmasti pyritty saamaan viini, jonka olisi tarkoituksena vaikuttaa supermassiivisella konsentraatiollaan, mutta ainakaan itse en juurikaan vakuuttunut viinistä – siitä kyllä löytyy valtavasti makua ja äärimmäisen täyteläistä suutuntumaa, mutta sille vastapainoksi asettuvaa rakennetta ei ole nimeksikään, eikä mausta tunnu löytyvän minkäänlaista syvyyttä. Makumaailma jää suussani surullisen yksiulotteiseksi, eikä viinissä tunnu juurikaan tapahtuvan evoluutiota ensivaikutelmasta jälkimakuun. Mitä nyt maun komponenttien keskinäiset suhteet tuppaavat hieman muuttumaan, mutta uusia, esiin nousevia vivahteita ei viinistä löydy missään vaiheessa.

Makumaailmaltaan Gran Lurton on melko textbook Cabernet; viini onkin kuin viinialoittelijan Cabernet Sauvignon 101 – TÄLTÄ MAISTUU UUDEN MAAILMAN CABERNET SAUVIGNON! Pari Cabernet'ta maistaneelle viini ei tarjoa oikeastaan mitään jännittävää, sillä viinin voi hahmottaa maistamatta, pelkkää pulloa katsellen. Viini on tutustumisen arvoinen lähinnä, jos tykkää mutustella tämmöisiä makeita ja suorastaan pureksittavalla tavalla suuntäyttävän paksuja uuden maailman hillopommeja, eikä rakenteesta tai omaperäisyydestä ole niin väliksi. Ainoa positiivinen asia on se, että viini näyttää olevan hinnoiteltu ihan kohtuulliseksi, eikä miksikään viiden kympin viiva satasen "kulttiviiniksi", mikä tuntuu olevan niin surullisen suosittua Etelä-Amerikassa. Tosin mistä sitä tietää mihin hintaan viini irtoaisi Suomen hinnoilla.

Lyhyesti: Melko yksiulotteinen, monoliittisen massiivinen, runsas ja varsin makea super-Cabernet pienellä Malbec-boostilla, joka ei onnistu herättämään hurraahuutoja melko vaatimattomaksi jäävällä rakenteellaan.

Arvio: Tylsä – kaikin puolin ennalta-arvattava, geneerinen konsentraatio-Cabernet.

Hinnan (15-20e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Piedra Negra Gran Malbec 2009

Piedra Negra Gran Malbec 2009

• Valmistaja: François Lurton, Bodega Piedra Negra
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Argentiina
• Alue: Mendoza, Valle de Uco, Alta Uco
• Rypäleet: Malbec (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 24-30e (Toukokuu 2014, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: lurton

Arkisen ja mutkattoman, mutta maukkaan Alta Colección Malbecin jälkeen Lurton-maistelussa siirryttiin Gran Malbecin johdolla astetta järeämpiin viineihin. Gran Malbec on Alta Colección Malbecin "steroideilla pumpattu" superversio, joka on valmistettu parhaista Chacayes-tarhan luonnonmukaisesti viljellyistä Malbec-rypäleistä. Viini käytetään villihiivoilla tammisammioissa, joissa viiniä aluksi maseroidaan 7 viikon ajan kuorien kanssa ja tämän jälkeen annetaan vielä asettua 3 kuukauden ajan. Tämän jälkeen viini vielä siirretään 225-litraisiin barrique-tynnyreihin (50% uutta + 50% vanhaa tammea), joissa sen annetaan kypsyä vähintään 15 kuukauden ajan.

Tumman violetinpunaisen värinen viini on melko helposti tunnistettavissa Malbeciksi sen paksusta, lähes täysin läpinäkymättömästä olemuksesta.

Tuoksultaan viini on kohtalaisen hillitty, mikä tuntuu melko hassulta kun vieressä nököttävä Alta Colección Malbec on taas tuoksultaan varsin avoin ja aromaattinen. Eikös tämän nyt kuitenkin pitänyt olla se superversio? Kypsänmakeasta kokonaisuudesta erottuu kypsää tummaa hedelmää, sulanutta maitosuklaata ja hieman tummempaakin suklaata, hentoa herukkaa ja aavistus eukalyptusta. Geneerisen eteläamerikkalaisen superviinin perussetti löytyy, mutta yllättävän ujolla intensiteetillä.

Maku ottaa kiinni sen, missä tuoksu jäi hieman vajaaksi: kokonaisuus on nimittäin turboahdetulle argentiinalais-malbecille tyypilliseen tapaan tuhdinroteva, mutta hyvin täyteläisestä yleisilmeestään johtuen samalla hyvin pehmeä – eli varsinaista särmää ei kokonaisuudesta tunnu löytyvän. Suussa pyörii kypsien luumujen johdolla tummaa, kypsää (ei kuitenkaan ylikypsää) hedelmää, kuivattua viikunaa ja monisyistä tammen mausteisuutta. Tanniineja löytyy melko uskaliaasti, mutta ei viiniä kehtaa keskihapokasta runsaammaksi kutsua, minkä takia rakenne ja ponsi ovat hieman hukassa. Alkoholia on tyylilajille sopivat 15%, mikä tekee kokonaisuudesta sekä hyvin suuta lämmittävän että jopa hieman tulisen. Vaikka viinistä löytyy sekä tanniineja että voltteja, peittää mehevä ja paksuhko hedelmä kaiken alleen niin, että kokonaisuus on yllättävänkin helpostilähestyttävä ja lempeä.

Suuhun jää viinistä pitkä, runsas ja vivahteikas jälkimaku, jonka tuhti ja monisyisestä makumaailmasta jää kielelle kypsän luumuinen, kaakaoisen tamminen, hennon nahkainen ja kuivattua taatelia makeudellaan vihjaava jälkimaku, johon alkoholi tuo kohtalaisen tuntuvaa lämpöä. Viinistä jää tyylikäs ja pitkään viipyilevä jälkivaikutelma – jonka suurimmaksi ongelmaksi jää sen juurettomuus. Tämänmakuinen fiilis voisi jäädä melkeinpä mistä vain hyvin tehdystä uuden maailman "superviinistä", rypälelajikkeesta riippumatta.

Jos argentiinalaiset superpunkut ovat lähellä sydäntä, on Lurtonin / Piedra Negran Gran Malbec varsin hyvin tehty, runsas ja hedelmävetoisuuteen orientoituneita aisteja takuuvarmasti hyväilevä aromipommi. Viinin ongelmaksi kuitenkin kohoaa sen kasvottomuus: jos sen on vaikeaa erottua edes maan massaan nojaavista mega-Malbeceista, miten ihmeessä viini pystyy profiloitumaan maailman viinimarkkinoilla? Viinimarkkinoiden pikku hiljaa alkaessa painottua takaisin enemmän rakenteen ja alkuperän korostamiseen, ovat tämmöiset liiankin geneeriset konsentraatiopommit helisemässä – ne, jotka ovat etabloineet nimensä aikaisemmin uuden maailman superviinien kaanoniin, jäävät varmasti elämään superviinejä suosivissa piireissä, mutta tämmöiset tuoreemmat ja vielä varsin vähän nimeä keränneet tulokkaat todennäköisesti jäävät unholaan, ellei jostain satu nousemaan uusi Robert Parker, joka kykenee nostamaan tällaiset viinit uuteen kukoistukseen.

Pähkinänkuoressa: uuden maailman viinejä suosiville Gran Malbec on varsin laadukas, jos kohta melko turvallinen mega-Malbec, mutta omaperäisyyttä tai viinin alkuperää liputtaville tämä viini tarjoaa loppupeleissä varsin vähän uutta ja mielenkiintoista. Viinissä on konsentraatiota sen verran, että ikää se tulee kestämään, mutta happoja sen verran vähän, että en usko viinin kykenevän kestämään ikää niin kauan hyväkuntoisena, että hedelmä kykenisi oikeasti nostamaan mielenkiintoisimpia tertiääriaromeja hyvin hallitsevan ja muhkean primäärihedelmän ja uuttuneen tammen päälle. Hieman sääli, sillä ymmärsin Lurton viinintekijä Martineaun puheista, ettei Lurtonilla olla niin innostuneita uuden tammen aromeista.

Lyhyesti: Muhkea, taidolla tehty ja erittäin konsentroitunut argentiinalais-Malbec, jonka suurimmat kompastuskivet ovat kypsän hedelmän ja uuden tammen piilottamat särmät ja matalan hapokkuuden vaillinaiseksi jättämä rakenne. Mittatilausviini uuden maailman hedelmäpommien ystäville, mutta meikäläisen kaltaisille, eurosentrisille viinifriikeille viini jättää melko laimean yleisfiiliksen.

Arvio: Hyvä – Gran Malbec on varsin hyvin tehty uuden maailman konsentraatiopommiviini, mutta jää loppupeleissä turhan yllätyksettömäksi esitykseksi, kuten melkeinpä kaikki tyylilajinsa edustajat. Siinä mielessä viini tarjoaa juuri sellaista materiaalia, jota voi odottaa saavansa. Uuden maailman turboviinien ystäville luotettava täysosuma, eurooppalaisten viinien faneille ylitehty hedelmä/tammipommi.

Hinnan (24-30e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Piedra Negra Malbec 2013

Piedra Negra Malbec Alta Colección 2013

• Valmistaja: François Lurton, Bodega Piedra Negra
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Argentiina
• Alue: Mendoza, Valle de Uco, Alta Uco
• Rypäleet: Malbec (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 11,99e (Toukokuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 11,99e (Elokuu 2014, Alko, tilausvalikoima)

kuva: lurton

No niin, pitkästä aikaa taas Lurtonin viinien pariin.

Toukokuisen Lurton-maistelun viimeinen rypistys keskittyi tämän ranskalaisen viinijättiläisen Argentiinan-tuotantoon, eli Bodega Piedra Negran pullotteisiin. Ensimmäisenä oli vuorossa talon luonnonhiivoilla käytetty perus-Malbec, Alta Colección, joka ei ymmärtääkseni näe tammea ollenkaan – toisin kuin käytännössä jokainen muu Argentiinassa tuotettu Malbec.

Väriltään tumman rubiininpunainen viini päästää valoa lävitseen varsin kevyellä otteella, eli läpinäkyvyys on varsin vähäistä. Sitä kuitenkin on, mikä ei ole niinkin tumman rypäleen kuin Malbec kanssa mikään itsestäänselvyys.

Tuoksu on tuhti ja tummanpuhuva; lasi on kuin täynnä kypsiä, murskattuja tummia marjoja kuten karhunvatukkaa ja boysenmarjaa, myös muutama mustaherukka tuntuu eksyneen sekaan. Vivahteikkaan marjaisesta kokonaisuudesta erottuu myös kevyesti savuisen maamainen juonne. Yleisilme on mukavan puhdaspiirteinen ja uuden maailman viiniksi jopa yllättävän freesi.

Argentiinalaiselle Malbecille tyypillisesti viini on hyvin täyteläinen ja maultaan runsas, muttei mitenkään överi vaan mukavan sopusuhtainen ja viitekehyksessään jopa kohtalaisen hapokas. Paksuhkosta kokonaisuudesta erottuu violettia hedelmäisyyttä (epämääräistä luumuviikunaisuutta), kypsää kirsikkaisuutta, tuoksun tummia marjoja ja myös aavistus kuningatarhilloisuutta – ilman liiallista makeutta, tosin. Kevyt mausteisuus ja hennon karvas särmikkyys tuovat makuun luonnetta ja mukavaa kontrastia kypsälle hedelmäisyydelle. Tanniiniensa puolesta yleisilme on melko kevyt ja lempeä.

Tuhti ja tummanpuhuva jälkimaku jättää suuhun kypsää, konsentroitunutta hedelmää ja keskimakua runsaampana tuntuvaa, maamaista mausteisuutta. Viinistä jää tanakka, tumman hedelmäinen ja runsasarominen jälkivaikutelma.

Piedra Negran Malbec on varsin jepa esitys argentiinalaiseksi perus-Malbeciksi; on nimittäin varsin miellyttävää ja virkistävää saada vaihteeksi tämmöisiä tasapainoisia ja jopa ujosti hapokasta ryhtiä ilmentäviä uuden maailman viinejä, joiden kanssa ei olla läträtty turhaan tammen kanssa.

Tällaiseksi tuhdiksi ja kypsäksi uuden maailman viiniksi Piedra Negra Malbec onnistui osumaan varsin hyvin meikäläisen makumaailmaan. Suomalaisessa ruokapöydässä viini on kotonaan kaikista tuhdimpien kesägrillailujen kyljessä tai pian alkavan riistakauden saaliiden kanssa. Kasvisvaihtoehdoksi toiminee hyvin syksyiset, runsasmakuisemmat pataruoat. Suosittelen jäähdyttämään viiniä riittävästi ennen tarjoilua hieman piileskelevän hapokkuuden esiinhoukuttelemiseksi.

Lyhyesti: Hieman arkinen, mutta myös mukavan muhkea ja kypsän hedelmävetoinen Malbec, jota ei olla turhaan latistettu liiallisella tammikäsittelyllä. Tämän vuoksi kokonaisuus onnistuu pysymään mukavan puhdaspiirteisenä ja freesinä.

Arvio: Hyvä – runsas ja mehevän hedelmäinen uuden maailman viini, mutta sellaiseksi oikein mainiosti meikäläisen yleensä kevyempää vanhan maailman meininkiä suosivaan suuhun sopiva tapaus.

Hinnan (11,99e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Alata Vernaccia di San Gimignano 2011

Alata Vernaccia di San Gimignano 2011

• Valmistaja: Rampa di Fugnano
• Tyyppi: Valkoviini, DOCG Vernaccia di San Gimignano
• Maa: Italia
• Alue: Toscana, Siena, San Gimignano
• Rypäleet: Vernaccia (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 11,99e (Heinäkuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Ennen kuin palaan tykittämään arviot lopuista Lurton-maistelun punaviineistä, on pakko heittää tähän väliin tekstiä eräästä Alkon valikoimista poistuvasta valkoisesta.

Kyseessä on siis sveitsiläisen pariskunnan omistaman toscanalaisen Rampa di Fugnano -tilan Alata, joka siirtyi hiljattain Alkon poistuviin tuotteisiin. Itse nappasin viinin 12 euron hinnalla, mutta ymmärtääkseni viinin hinta on tässä ehtinyt pudota edelleen lisää. Alata on Vernaccia di San Gimignano, joka on Sienan kaupungin läheltä löytyvän San Gimignanon kaupungin ikioma viinityyli. Tämän kaupungin lähistöltä sanotaan tulevan Italian parhaat Vernaccia-viinit ja yleisesti Vernaccia di San Gimignanoa pidetään lähinnä punaviineistään tunnetun Toscanan laadukkaimpana valkoviinityylinä. Alata on alueelle varsin tyypillinen esitys, joka on valmistettu lämpötilakontrolloiduissa terästankeissa ja kypsytetty 2 kuukautta ennen pullotusta.

Viinillä on intensiivinen, syvän kellanvihreä väri.

Tuoksu on runsas ja aromaattinen, mutta ei niinkään mehevänmakea, vaan ennemmin aavistuksen verran kirpeään suuntaan taittuva. Kokonaisuus tarjoilee nokkaan melonisuutta, paksumpaa keltaista hedelmää, hentoa heinäisyyttä ja malolaktisesta käymisestä vihjailevan aavistuksen kermaisuutta.

Happoja pehmentävä malolaktinen käyminen on melko selvä keissi myös viinin melko täyteläisessä ja suutuntumaltaan jopa aavistuksen paksuhkossa meiningissä, mutta kokonaisuus onnistuu silti olemaan kohtalaisen hapokas ja mukavan freesi. Makumaailma on mineraalinen, kevyen sitrushedelmäinen ja kiehtovalla tavalla runsaan neutraali – kokonaisuus on siis melko runsas ja intensiivinenkin, mutta hämmentävällä tavalla lähes täysin ilman hedelmää. Makua siis löytyy, mutta lähinnä perinteisten hedelmäaromien ulkopuolelta.

Suuhun jää runsas, viipyilevä ja miellyttävän aromaattinen jälkimaku, jossa tuntuu mineraalisuutta, hillittyä bitterisyytt ja ujoa hunajaisuutta. Viinistä jää kevyesti poskipäitä viiltävän hapokas, vettä kielellenostattava jälkivaikutelma.

Alata Vernaccia on mukavalla ja mielenkiintoa kutkuttelevalla tavalla epämääräinen, ilahduttavan rakenteikas ja elegantti valkoviini. Kokonaisuudessaan varsin tyylikäs esitys, jolla on hyvin rakennetta ruokaviiniksi, mutta joka toimii myös erittäin näppäränä hellepäivän raikastajana. Itse pistimme viinin etäisesti italialaishenkisen kantarellirisoton pariksi, mikä paljastui varsin mainioksi yhdistelmäksi: viinin täyteläinen suutuntuma sointui hienosti risoton kermaiseen olemukseen samalla kun viinin hapot ja mineraalisuus pitivät huolen siitä, ettei viini jäänyt missään vaiheessa ruoan jalkoihin, vaan pystyi hyvin leikkaamaan itsensä esiin.

Suosittelen pitämään tässä loppukesän kuumina päivinä silmät auki Alkossa jos Alataa vieltä joltain hyllyltä löytyisi – Alkon kotisivuilta viini näyttää jo poistuneen, mutta se ei aina koko totuutta kerro.

Lyhyesti: Positiivisella tavalla neutraali, täyteläinen, intensiivinen ja rakenteikas toscanalaisvalkoviini, joka huokuu mukavan hillittyä ja pelkistettyä eleganssia.

Arvio: Tyylikäs – varsin mainio, klassinen vanhan maailman arkivalkoviini, jossa kantava idea on hyvällä rakenteella ja sopusuhtaisen harmonisella makumaailmalla, ei naamalle pomppivalla hedelmätykityksellä.

Hinnan (11,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

SOPP 2014: Malmgård Dark Saison

Malmgård XXV Dark Saison

• Valmistaja: Malmgård
• Tyyppi: Olut, Saison
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Loviisa
• Koko: 0,2
• Hinta ostohetkellä: 3,00e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: olutposti

Meikäläisen osalta SOPP loppui tähän olueen. Alun perin olin lähtemässä kotioppäi jo Pohjoisen Jättiläisen jälkeen, mutta kun Malmgårdin tiskin ohi kävellessä silmiin osui Dark Saison -nimellä siunattu mallasjuoma, ei meikäläinen voinut jättää hommia sikseen. Kyllähän se on aina testattava miltä suomalainen saison maistuu vuonna 2014.

Olut on Suomen Olutseuran 25-vuotispäiville kehitetty, saisonhiivalla käytetty olut, johon on haettu rehtiä suomalaisuutta astetta tummemmalla, suomalaisella mallaspohjalla.

Väriltään olut on juuri sitä mitä lupaa: tumman mutta kirkkaan pronssisen punaruskea. Saisoneiden herkän vaaleasta ulkonäöstä ei ole tietoakaan. Kermanvärinen vaahto asettuu tiiviiksi kerrokseksi oluen päälle jättäen jälkeensä reilulla kädellä pitsiä lasin reunoille.

Tuoksu on aromaattinen ja hurmaava, sekä ennen kaikkea mukavan runsas näin tavallisesta oluttuopistakin nuuhkittuna. Mehukas ensivaikutelma on runsaan marjainen, mehevällä mustaherukkahilloisuudellaan jopa uuden maailman punaviinejä aromeillaan vihjaava. Tumma mallaspohja tuo taustalle kevyehköä karamellisuutta tai toffeeta. Jos tämä olisi punaviiniä, voisin sanoa maistamatta inhoavani tätä, mutta asia on päinvastainen kun lasissa on olutta: kokonaisuus on ihastuttavan mehevä ja luonteikas! Kuitenkaan varsinaista saisonin happamankirpeyttä tai muutakaan belgihiivaisuutta ei tunnu juurikaan löytyvän.

Maku on mukavalla tavalla hieman hapahko, mutta samalla sekä mämmisen että karamellisen maltaisen makea. Kielellä pyörii tuoksusta tuttua marjaisuutta, joskaan ei tuoksun vihjailemassa mittakaavassa, sekä yrttisyyttä, ruohoisuutta ja hentoa lakristisuutta. Kokonaisuutta kannattelee kevyen karvas katkerohumalointi ja hento, pehmeä hiilihappoisuus, jotka tuovat oluelle melko pehmeänpuoleisen, mutta ihan hyväksyttävän rakenteen. Oluen tarjoilema keskimaku on yleisesti todella maukas ja omalla laillaan mukavan jännä.

Makeahkossa jälkimaussa marjaisuus on kadonnut jo lähes olemattomiin ja loppuliukua hallitseva ensisijaisesti yrttisyys, lakritsisuus ja hento, belgihiivainen hedelmäisyys. Aluksi jälkimaun katkerohumalaisuus on melko ujoa, mutta loppua kohti olut kasvaa mukavan keskibitteriseksi.

Kokonaisuutena XXV Dark Saison on varsin tyylikäs, marjaisena starttaava ja mukavalla yrttis-lakritsiseksi loppua kohti taipuva, tummanpuhuva saison, jossa saisonia löytyy melko vähän, mutta varsinaista kiinnekohtaa muuhunkaan oluttyyliin ei ole helppo löytää. Olut on hieman outolintu missä tahansa oluttyylissä, mutta en anna sen haitata, sillä kokonaisuus pelittää sen verran mainiosti. Kokonaisuus on mukavan tasapainoinen yhdistelmä monipuolista, mielenkiintoa kutkuttelevaa makumaailmaa, hyvää rakennetta ja ennen kaikkea olfaktorista evoluutiota – olut ei siis tyydy tykittämään yksiulotteisena tapauksena alusta loppuun, vaan kokonaisuus kehittyy hienosti tuoksusta keskimakuun ja keskimausta lopetukseen, joka kerta pienellä twistillä. Mainio tuttavuus, jälleen yksi vahva ja vakuuttava SOPP-elämys. Hyvä Malmgård!

Lyhyesti: Marjainen, tuoksultaan jopa punaviinimäinen, mutta loppua kohti lakritsisemmaksi ja karvaammaksi taipuva "dark saison", josta kyllä löytyy melko vähän loppupeleissä saisonmaisuutta. Tästä saisonmaisuuden puutteesta kokonaisuus pelittää mainiosti ja olut on omassa, todennäköisesti yksinäisessä viitekehyksessään varsin ihastuttava esitys.

Arvio: Tyylikäs – tasapainoinen, erilainen ja omintakeinen. Mielestäni on aina kiva juttu, jos olut sekä maistuu hyvältä että onnistuu taidokkaasti väistelemään tavanomaisia kategorisointeja.

Hinnan (3,00e) ja laadun suhde: Hyvä – kelpo hinta vielä näin pienestä maisteluannoksesta.

SOPP 2014: Hiisi Humulus Lupus

Hiisi Humulus Lupus

• Valmistaja: Panimo Hiisi
• Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Keski-Suomi, Jyväskylä
• Humala: Amarillo, Cascade, Magnum, Simcoe
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: 8,00e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: olutkellari

Vajaa vuosi sitten tuli testattua Hiisin mainio IPA, Raivoava Rakki, mistä johtuen vakuutin SOPP:issa mukana olleen kaverini ostamaan saman oluen tukevammaksi tuunattua Double IPA -versiota itse testaillessani saman panimon tiskiltä mukaani poimimia Sour Puzzia ja Pohjoisen Jättiläistä. Tämä arvio on sitten rustattu kaverin lasista välillä siemailtujen havaintojen pohjalta. Etiketin nappasin taas mainion Olutkellari-blogin valokuvasta törkeästi. J-P saa huudella täällä jos tämmöinen toiminta riepoo!

Olut on kokonaisuudessaan melkoinen sana- ja käsiteleikki. Hiisillä kun on nuo reilusti humaloidut alet, Rakki ja Raivoava Rakki, katalogissaan, joten on ihan loogista, että tällainen suurikokoisempi ja räyhäkkäämpi olut viittaa vähän suurikokoisempaan koiraeläimeen, suteen (canis lupus). Sutta löytyy myös oluen etiketissä, johon susi on ilmestynyt kaksipäisenä elikkona – viittaamaan siihen, että toisin kuin Raivoava Rakki, tämä on tyyliltään Double IPA. Toki nimen on myös viitattava valmistuksessa reilulla otteella käytettyyn humalaan (humulus lupulus).

Väriltään olut on oranssiin taittuvan punaruskea ja sameahko. Kermanväristä vaahtoa nousee keskirunsaasti, mutta se jää melko lyhytkestoiseksi.

Tuoksultaan olut on varsin tuhti ja tummanpuhuva. Siinä toistuu jo Raivoavasta Rakista tuttu yhdistelmä mehukasta marjaisuutta, tasapainoisen karamellisena tuntuvaa maltaisuutta ja kypsää sitruksisuutta. Kokonaisuus on sen verran muhkea ja täyteenahdettu, että IPA-henkistä raikkautta siitä ei niinkään löydy; kokonaisuus on todella aromikas, mutta hieman tunkkaisenpuoleinen.

Makumaailma toistaa tuoksun piirteitä melko uskollisesti: kokonaisuus on suussa tukeva ja täyteläinen, sekä hieman tunkkaisen oloinen. Tämä ei kuitenkaan pääse varsinaisesti häiritsemään, sillä kokonaisuus on muuten varsin aromaattinen ja vivahteikas – ja runsaasta humaloinnistaan johtuen hyvin tiukkarakenteinen tekstuuriltaan. Kielellä pyörii makean toffeista ja karamellista maltaisuutta, persikkavetoista trooppista keltaista hedelmää, hentoa marjaisuutta ja hillitysti freesiä sitruksisuutta, joka maun loppua kohti äityy varsin ärjyksi, pihka-greippiseksi katkeroisuudeksi.

Jälkimaku on kokonaisuudelle uskollisesti hyvin runsas ja tanakka. Kielelle jää paljon runsaan maltaan ja aromihumaloiden trooppisten hedelmien luomaa makeutta, mutta niin jää myös hyvin tiukkaa ja voimakkaan bitterisenä tuntuvaa katkerohumalointia sekä ruohoisuutta. Oluesta jää erittäin pitkä ja vivahteikas jälkivaikutelma, johon reilu (9%) alkoholi puskee kevyttä lämpöä kitalakeen ja nieluun.

Kokonaisuutena Humulus Lupus on hyvin vaikuttava, tiukkarakenteinen ja jäntevä DIPA, joka on tarkoitettu enemmän hop-headeille fiilistelyyn ja viileiden iltojen lämmikkeeksi – reippaasta alkoholistaan, makeaan taittuvasta maltaastaan ja hieman tukkoonhumaloidun tunkkaisesta yleisfiiliksestään johtuen olut ei ole nimittäin erityisen raikas kokonaisuus. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaista kritiikkiä, sillä rauhalliseen siemailuun tämä olut tuntuu toimivan vallan erinomaisesti. En kyllä pahastuisi, jos oluesta saisi irti vähän enemmän kepeyttä ja raikkautta, mutta homma pelittää mainiosti nytkin.

En kyllä ihmettele miksi (ainakin torstaina) SOPP:issa Hiisin tiskin edessä oli kenties festarin pisin jono (no, Ruosniemen jono oli lyhyempi, mutta niitä oli taas kaksi) – Hiisin panimon jätkät tuntuvat osaavan hommansa ja tekevän varsin kunnianhimoisia ja (festareiden nimeen hyvin sopivasti) suuria oluita. Olen ollut vakuuttunut Hiisin tarjonnasta jo tähän asti, eivätkä festareilla maistetut Jättiläinen tai Lupus ainakaan horjuttaneet tätä mielikuvaa. Odotan mielenkiinnolla mitä panimo mahtaa seuraavaksi keksiä!

Lyhyesti: Hieman tunkkainen, mutta tästä huolimatta varsin toimiva, suurikokoinen, ärhäkkä ja samalla myös vakuuttavan tasapainoinen DIPA. Ei siis kepeä ja raikas kesä-IPA, vaan maukas fiilistelyolut rauhallisiin hetkiin.

Arvio: Erinomainen – siinä missä Raivoava Rakki sopi enemmän seurusteluun ja huolettomaan hörppimiseen, vaatii Lupus maistelijaltaan selkeästi enemmän huomiota ja mielenkiintoa. Paremmuusjärjestykseen oluita on paha mennä pistämään, sillä molemmat ovat varsin mainioita kötöstyksiä – ainoastaan vain hyvin erilaisiin käyttötarkoituksiin.

Hinnan (8,00e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

SOPP 2014: Hiisi / Kosoolan Panimo Pohjoisen Jättiläinen

Hiisi / Kosoolan Panimo Pohjoisen Jättiläinen

• Valmistaja: Panimo Hiisi, Kosoolan Panimo
• Tyyppi: Olut, Barley Wine
• Maa: Suomi
• Alue: Keski-Suomi, Jyväskylä
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 8,00e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: jaskankaljat

No niin, jälleen on aika uuden virstanpylvään. Nyt on nimittäin vuorossa 100. blogissani arvosteltu olut. Kaipa blogia voi sen nimestä huolimatta nimittää hyvällä omallatunnolla nyt myös osa-aikaiseksi olutblogiksi?

Tämä on siis näitä viimeviikkoisen Suuret Oluet Pienet Panimot -festareiden jälkipuinteja; koska useampi taho on jaksanut hehkuttaa tätä nyt arvioitua pullotetta yhdeksi parhaista suomalaisista oluista, lienee Pohjoisen Jättiläinen olut paikallaan 100. arvion roolissa.

Oluen esikuvana toimii kotikutoista Kosoolan Panimoa pyörittävän kotipanomies Juhani Palttalan suitsutusta saanut Del Norte Titan -barley wine, joka päätyi JaskanKaljat-blogin Jaakon neuvosta Panimo Hiisin (Hiiden?) uudelleenkäsiteltäväksi. Olut ei ymmärtääkseni ole täysin 1:1-versiointi alkuperäisestä kotioluesta, mutta esikuvalleen hyvin uskollinen näkemys siitä. Olutta valmistettiin 350 litran erä, mikä vastaa reilun 1000 kolmanneslitran putelia, näin pikaisella päässälaskuoperaatiolla.

Tuoppiin kaatuu kirkkaan kuparinpunaista olutta, jolle kohoaa melko kevyt, kuohkea ja väriltään vaalean hiekanruskea vaahtokukka.

Olut ei säästele paukkujaan, sillä heti ensinuuhkaisulla jyhkeä ja vaikuttavan moniulotteinen tuoksu pistää melko reippaalla otteella turpaan. Vaikkei SOPP-tuoppi ole mitenkään optimaalinen väline nokkapuolen arviointiin, löytyy oluesta silti helposti ruskeaa omenaa, makeaa marjahilloa, jalopuista puisevuutta ja pihkaista humalaa, iäkästä huonekalua, kevyellä otteella kermatoffeista maltaisuutta, hillitysti rouhittua pippuria, hentoa rustiikkista paskaisuutta ja aavistus alkoholia. Jummi, suorastaan.

Mehevä maku jatkaa hyvin tuoksun viitoittamalla polulla, mutta aivan samantasoiseen kompleksisuuteen ei ylletä – joskaan mistään yksiulotteisesta setistäkään ei missään nimessä ole kyse. Kokonaisuus on runsas ja makea, pistellen ensisijaisesti omenahilloisuutta ja luumuisuutta, greippisen karvasta katkerohumalaa ja kevyttä marjaisuutta. Taustajoukoissa hillitty karamellimaltaisuus ja aavistus mausteisuutta pitävät tasaista komppia. Suutuntuma on melko täyteläinen, mitä onneksi pehmeä mutta mukavan kuohkea hiilihappoisuus hieman keventää. Erittäin jyhkeä 11% alkoholia tekee kokonaisuudesta hieman tulisen.

Mehevä jälkimaku jatkuu saumattomasti erittäin pitkään ja runsaaseen loppuliukuun, jossa tuntuu liilaa hedelmäisyyttä (epämääräinen sekoitus mm. kypsiä luumuja, sinisiä metsämarjoja ja tuoretta viikunaa), yrttisyyttä ja loppua kohden varsin runsaaksikin äityvää katkerohumalaa. Oluesta jää lämmin, mehukas ja tuntuvan bitterinen jälkivaikutelma suuhun.

Pohjoisen Jättiläinen on kyllä varsin jepa olut, enkä kyllä lainkaan ihmettele miksi näin vaikuttavan massiivinen olut on saanut niin paljon kehuja osakseen – olut ei järkälemäisyydestään huolimatta missään vaiheessa sorru liioittelevuuden tuntuun, vaan kokonaisuudessa kaikki tuntuvat olevan mainiosti tasapainossa.

Itseni osalta Jättiläinen ei pamahda Suomen Parhaaksi Olueksi, vaikka varsin vaikuttava ja vakuuttava onkin, mutta ei tässä kovinkaan kauas huipusta jäädä. Tuoksupuoli lupasi jo varsin uniikkia, mielenkiintoa kutittelevaa elämystä, mutta makupuoli kuitenkin tarjosi lähinnä melko turvallista American Barley Wine -meininkiä ilman sen kummallisempia yllätyksiä. Kenties näin tanakalla oluella on kuitenkin paria kertaluokkaa parempi kypsyttelypotentiaali ja olut onnistuisi kehittämään ikääntyessään myös makupuolelle sitä jännittävämpää meininkiä.

Joka tapauksessa, Pohjoisen Jättiläinen on kaikin puolin erinomainen, tasapainoinen ja herkullinen esitys niin barley winena kuin oluena ylipäätään. Ehdottomasti tutustumisen väärti, suuremmassa mittakaavassa tuotettu "kotiolut". Ja on se omalta osalta todettava, että olisi myös mielenkiintoista päästä joskus testaamaan se vielä suurempaa hehkutusta saanut alkuperäisolut!

Lyhyesti: Kosoolan Panimon kotioluesta kunnon panimossa tehty versiointi. Jyhkeä, tasapainoinen ja tuntuvan katkeroinen barley wine, jossa yhdistyvät kiehtova, moniulotteinen tuoksu ja massiivinen, makean hedelmäinen makumaailma.

Arvio: Erinomainen – massiivisuudestaan huolimatta suorastaan hämmentävän tasapainoinen nautiskeluolut. Heikkoja kohtia oluesta ei löydy käytännössä laisinkaan; itse kaipaisin siihen lähinnä jotain omaperäisempää twistiä tuomaan asiaankuuluvan loppusilauksen kiitettävälle kokonaisuudelle.

Hinnan (8,00e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

SOPP 2014: Hiisi / Donut Island Sour Puzz

Hiisi / Donut Island Sour Puzz

• Valmistaja: Panimo Hiisi, Donut Island Brewing
• Tyyppi: Olut, saison?
• Maa: Suomi
• Alue: Keski-Suomi, Jyväskylä / Uusimaa, Helsinki
• Koko: 0,2
• Hinta ostohetkellä: 3,50e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Ruosniemeltä olisi voinut testata pari muutakin olutta, mutta panimon tiskin edessä alkoi olla sellainen jonomuodostelma, että päätimme jättää homman sikseen – vielä kun oli ainakin pari mielenkiintoista Hiisiä testattavana.

Noh, paljastuikin, että Hiisin tiskillä oli toinen samanmoinen letka koettavana. Kyllähän muillekin tiskeille sai hetken jonottaa, mutta ainakin torstain SOPP:issa Hiisi ja Ruosniemi tuntuivat olevan ihan oma juttunsa. Noh, ei siinä muuta kuin jonon jatkoksi ja omaa vuoroa odottamaan.

Suunnitelmat kuitenkin menivät uusiksi kun Hiisin tiskille olikin ilmestynyt hana, jossa luki "Donut Island Sour Puzz". Meillä oli suunnitelmissa napata mukaan Humulus Lupus ja Pohjoisen Jättiläinen ja testailla niitä ristiin, mutta nyt mukaan tuli kolmas tuttavuus eikä uudelleen jonottaminen jaksanut kiinnostaa. Noh, päätimme ratkaista tilanteen ottamalla mukaan kaikkia kolmea – eihän meikäläinen voinut jättää testaamatta mitään, jossa lukee "sour"! Hämärän peittoon kyllä jäi onko olut siis kokonaan helsinkiläisen Donut Island Brewingin tuote, joka oli jotenkin pätynyt Hiisin pöytään, vai varsinainen kollaboraatio-olut Hiisin ja DIB:n kesken.

Tuoppiini on valutettu olutta, joka on väriltään lagerinkeltaista ja sillä on kohtalaisen runsas ja kestävänpuoleinen valkoinen vaahtohattu.

Tuoksu on hapahkonkirpeä, mutta samalla makean appelsiini-sitruunamarmeladinen. Taustalla hennosti villihiivamaisia, jänniä piirteitä.

Suussa olut on kepeä ja makumaailmasta erottuu makean aprikoosista ja sitruunamarmeladista hedelmää, yrttisyyttä ja melko hennoksi jäävää katkeruutta. Kokonaisuus on freesi, mutta oluella ei ole hirveästi runkoa – mitä varsin keveäksi jäävä hiilihappoisuus ei ainakaan auta. Kevytrunkoisuus yhdistettynä kepeänpuoleiseen makumaailmaan tekee oluesta hieman vetisen oloisen. Varsinaista kirpeyttä oluesta löytyy loppupeleissä melko vähän.

Raikkaassa jälkimaussa tuntuu lähinnä ruohoisuutta, yrttisyyttä, kevyesti belgihiivaista hedelmää ja hädin tuskin tuntuva katkeron puraisu. Jäkivaikutelma on hyvin kepeä ja loppupeleissä melko vaatimaton.

Oluesta jäi melko tylsä ja vaatimaton kuva – "sour" nimessä antaa meikäläiselle aina tietynlaiset odotukset, eikä olut tällä kertaa onnistunut juuri ollenkaan lunastamaan niitä. Oluessa oli hieman saisonmaisuutta, mutta kokonaisuus olisi kaivannut selkeästi kuivempaa makumaailmaa, runsaampaa intensiteettiä ja tiukempaa kirpeyden ja/tai katkeron potkua. Nyt oluessa oli ihan kiva makumaailma, mutta se jäi turhan laimeaksi ja vaatimattomaksi – erityisesti muiden SOPP:issa maistettujen oluiden keskellä.

Lyhyesti: Melko kevyt, vaatimaton ja vetinen, saison-henkinen kötöstys, josta löytyy loppupeleissä melko vähän "souria" – tai oikeastaan mitään muutakaan.

Arvio: Keskinkertainen – olut pyrkii selvästi edustamaan haastavaa (ja onnistuessaan hyvin palkitsevaa) oluttyyliä, mutta nyt jäätiin melko vaatimattomille vesille seilaamaan.

Hinnan (3,50e) ja laadun suhde: Heikko – näin pienestä maisteluannoksesta hieman turhan kireä hinta.

SOPP 2014: Sourniemen Stout

Sourniemen Stout

• Valmistaja: Ruosniemen Panimo
• Tyyppi: Olut, Erikoisuus, Sour ale / stout
• Maa: Suomi
• Alue: Satakunta, Pori
• Koko: 0,2
• Hinta ostohetkellä: 3,50e (Huhtikuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: untappd

Siinä viiden maissa SOPP:in itälaidalle rupesi selvästi kerääntymään selkeästi muuta aluetta enemmän porukkaa. Oletin tämän olevan vain normaalia ihmisten jonotushalukkuutta, mutta kun mainion Wild Yeast DIPA:n jälkeen lähdin hakemaan brosyyriin seuraavaksi mielenkiintoiseksi merkkaamaani olutta Ruosniemen Panimon tiskiltä paljastuikin, että tämä valtava ihmispaljous olikin vain kaksi valtavaa jonoa, jotka johtivat Ruosniemen Panimon tiskille, monien muiden panimoiden vieressä sijaitsevien tiskien ohitse. Jummi, näköjään hype ja oluiden piskuinen saatavuus on tehnyt tehtävänsä – kaikki näköjään haluavat saada maistiaisen nyt kun mahdollisuus siihen tarjoutui. En kyllä ihmettele, kun katsoo kuinka jännän oloista tavaraa Ruosniemi oli SOPP:iin roudannut.

Vuonna 2010 perustettu ja 2012 toimintansa käyntiin polkaissut Ruosniemen Panimo on jo toinen porilainen pienpanimo, joka on kerännyt hyvin mainetta ja kunniaa oluillaan – joskin ymmärtääkseni vain itse panimo toimii Porissa, vanhassa ruosniemeläisessä kivinavetassa, kun taas insinööritaustaiset pääjehut budjaavat pääkaupunkiseudulla. Panimo kuitenkin pyörii osittain myös muutaman porilaisen avustuksella, eli täysin etäpanimo Ruosniemi ei ole.

Testattavakseni valikoitui Sourniemen Stout, eli ns. hapanstoutti. Meikäläiseen kun vetoaa aina 100% jos oluen yhteydessä mainitaan "sour". Oluen valmistustavasta en osaa sen enempää kertoa, joten hämärän peittoon jää se, onko oluen happamuus saatu käyttämällä reilulla kädellä happomallasta, käyttämällä olut happamankirpeitä aromeja tuottavilla villihiivoilla, vai jollain ihan muulla metodilla. Toki jos jollain on ensi käden tietoa, saa huudella esimerkiksi kommenttikentässä!

Väriltään olut on hennosti läpinäkyvän ja kohtalaisen samean tummanruskea. Kevyesti läpinäkyvä meininki yleensä vihjailee stouteissa kevyempää puolta, mikä pätee ainakin tämän oluen kohdalla – voltteja kun on vain 4,7%. Vaalean maitokahvinruskea vaahto jää näin pienellä kaadolla melko vaatimattomaksi.

Tuoksu on tyypillisen stoutmainen, mutta sellaiseksi ihastuttavan moniulotteinen: lakritsia, suolaista salmiakkia, kevyttä savua, hapahkoon taittuvaa mämmisyyttä ja aavistus puolukkaista marjaisuutta.

Olut on kyllä nimensä veroinen – ensihörppy on nimittäin hyvin happamankirpeä. Mausta löytyy makeaa lakritsia ja mämmisyyttä, ruisleipää ja tuoksun hengessä myös aavistus puolukkaista marjaisuutta. Stoutiksi olut on hieman ohuehko ja tuntuvan, kirpakan happamuutensa vuoksi myös varsin erikoinen, mutta kevyestä hiilihappoisuudestaan huolimatta myös erittäin freesi – kiitos juuri tuon kirpeyden.

Jälkimaussa tuntuu hentoa stoutien kärtsää, omenahappoisuutta ja aavistus lakritsia. Oluesta jää hieman lyhyenpuoleinen, mutta raikas, maukas ja hyvin jännittävä jälkivaikutelma.

Olut onnistuu iskemään hyvin kovan wtf-vaihteen päälle heti ensisiemauksesta alkaen ja kokonaisuus pelittää mainiosti alusta loppuun. Aivan reissun lemppariolueksi Sourniemen Stoutista ei ole, sillä kokonaisuus kuitenkin tuntuu hieman ohuelta ja laimealta – uskoisin oluen kirpakan happamuuden kykenevän kantamaan tuhdimpaakin runkoa. Tästä huolimatta oluen kirpakka ja paikoin suorastaan röyhkeä luonne hurmasi meikäläisen täysin ja Sourniemen Stout oli ehdottomasti yksi SOPP:in lempioluistani – lisäksi 4,7% vahvuus antaa mahdollisuuden siihen, että olutta voisi bongata vaikka ruokakauppojen hyllyiltä, jos vain Ruosniemeläisiä sattuisi joskus saamaan pullosta! Täytyy toivoa, että näin käy – tämä on nimittäin vallan erinomainen kesäolut niihin hetkiin, jolloin kaipaisi stoutia tai portteria, mutta korkeat voltit ja tuhti olemus eivät juttele samaa kieltä helteiden kanssa.

Lyhyesti: Hämmentävä ja suorastaan röyhkeäkin kepeä stout, jonka makumaailmaa hallitsee voimakas, omenahappoinen kirpeys. Stoutiksi suorastaan hämmentävän raikas esitys.

Arvio: Erinomainen – maukas yhdistelmä belgialaista sour ale -henkeä ja kevyttä stoutia. Tällaisesta kirpeydestä minä pidän, ja paljon; toivottavasti tätä voisi vielä joskus saada myös kauppojen hyllyiltä.

Hinnan (3,50e) ja laadun suhde: Hyvä – kelpo hinta vielä näin pienestä maisteluannoksesta.

SOPP 2014: Stadin Panimo Wild Yeast Double IPA

Stadin Panimo Wild Yeast Double IPA

• Valmistaja: Stadin Panimo
• Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 6,00e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: stadin panimo

SOPP-setti jatkuu! Kun meikäläisen tervetulomalja, eli Muflonin Mandarina IPA oli kumottu, oli äkkiä etsittävä jotain uutta ja mielenkiintoista lasiin sen tilalle. Tuota edellistä olutta siemailtaessa olimme merkanneet brosyyriin kourallinen kiinnostavimpia oluita ylös ja lähin niistä löytyi vain muutaman metrin päästä, Stadin Panimon tiskiltä.

Villihiivoilla käytetty ja reippaalla kädellä humaloitu Wild Yeast Double IPA oli siis seuraavana tähtäimessäni. Olutta ei saanut parin desin maisteluannoksena, koska vain puteleita oli tarjolla, eli litrahinta oli keskimääräistä SOPP-olutta korkeampi, mutta järkeilin oluen silti olevan keskimäärin edullisempi kuin tavan pienpanimo-olut keskustan baarista, joten pistin elämän risaiseksi ja ostin lestin testiin.

Tiskillä korkatusta pullosta alkoi heti korkin poistumisen myötä kohoamaan ujosti vaahtoa ja pöytään saapuessani pullosta olikin jo ehtinyt nousta reilumman kokoinen vaahtomöykky ulos. Noh, pullon sisältöä lasiin ennen kuin vaahto pääsee kokonaan vapaaksi!

Kovinkaan paljoa tätä samean kellanoranssia olutta ei kuitenkaan lasiin saanut, sillä oluen täytettyä noin 5% tuopin tilavuudesta, oli hennosti sitruunankellertävä vaahto ehtinyt täyttää loput 95% tuopista. Eli odottamaan.

Tuo vaahto olikin melko kestävänlaatuista, sillä sain vasta reilun viiden minuutin vartomisen jälkeen tuoppiin enemmän olutta kuin vaahtoa.

Tuoksu on epäoptimaalisen muotoisessa oluttuopissakin varsin aromaattinen ja ilmaisuvoimainen: siinä tuntuu kohtalaisen selväpiirteistä, villiä lambicmaisuutta, punertavaa marjaisuutta, nahkaa, kevyttä yrttisyyttä, hentoa appelsiinin hedelmälihaa muistuttavaa sitruksisuutta ja aavistus huussia. Eli juuri sellainen tuoksu, joka saa meikäläisen automaattisesti innostumaan!

Maku on mehevä ja todella aromikas. Yleisilme on runsaassa hedelmäisyydessään makea, mutta tuhdin bitterisyytensä ansiosta samalla hyvin kuiva. Makupuolella tuntuu luumua, nahkaa, persikkaa, lambicmaista ammoniakkisuutta, yrttiä, hikeä ja pippuria. Hiilihappoisuus on varsin kevyttä ja pehmeää, mutta se ei tunnu tämänlaisessa oluttyylissä haittaavan tippaakaan.

Jälkimaussa IPA:maisuus ja lambicien henki heittelevät avoimesti poskisuudelmia ja ylävitosia sellaisella intensiteetillä, että naama vääntyy väkisinkin virneeseen. Kielelle jää todella pitkään jatkuva, raikas, villi ja vivahteikas jälkivaikutelma, jossa tuntuu niin lambicien hikeä ja nahkaisuutta kuin IPA-skenen mehukasta hedelmää, ruohoisuutta, greipin valkoista hedelmälihaa muistuttavaa, hyvin voimakasta bitterisyyttä. Loppuliuku on monimuotoisuudessaan ja kiehtovuudessaan äärimmäisen hurmaava.

StaPa on Wild Yeast DIPA:ssaan onnistunut upeasti yhdistämään kaksi lempioluttyyliäni (siis kaksi monista lempioluttyyleistäni) – lambicin ja IPA:n – mitä mainioimmalla, erittäin tasapainoisella ja ylettömän herkullisella tavalla. Alusta loppuun oluessa on läsnä sekä villi, lambicmainen twist että raikas, hedelmäinen ja tuntuvan bitterinen IPA-juonne. Molemmat osa-alueet tuntuvat mukavan voimakkaina ilman, että kumpikaan pääsee dominoimaan toista. Oluessa yhdistyy mainiolla tavalla sekä makeus että kuivuus, runsaus että raikkaus. Pakko toivoa, ettei olut jää ainoastaan StaPan kertaluontoiseksi koe-eräksi, vaan olutta voisi saada tulevaisuudessa ostettua vaikka kotiinkin pullomuodossa.

Baarihintaiseksi olueksi Wild Yeast IPA on helposti hinta-laatusuhteen huipulla kuudella eurolla, eikä monopolihinnoillakaan tuo tuntuisi niin mahdottomalta summalta maksaa näin mainiosta oluesta, joskin soveliain kauppahinta meikäläisen makuun 0,33 litran annokselle asettuisi meikäläisen asteikossa femman kieppeille tai sen alle.

Lyhyesti: Äärimmäisen erikoinen, tasapainoinen ja herkullinen lambic-DIPA-hybridi, joka onnistuu todella menestyksekkäästi naittamaan molempien tyylisuuntien parhaat puolet yhteen suorastaan hämmentävän luontevaksi kokonaisuudeksi.

Arvio: Täydellinen – kulutin sitten loput SOPP:ista etsimällä Wild Yeast DIPA:a parempaa olutta, mutta mikään muu ei onnistunut sopimaan meikäläisen suuhun yhtä hyvin kuin tämä. Ehdottomasti meikäläiselle SOPP:in paras olut mallia 2014 ("massiivisella" 7:n oluen otoksella, tosin).

Hinnan (6,00e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

SOPP 2014: Mufloni Mandarina IPA

Mufloni Mandarina IPA

• Valmistaja: Panimoravintola Beer Hunter's
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Satakunta, Pori
• Humala: Mandarina
• Koko: 0,2
• Hinta ostohetkellä: 3,00e (Heinäkuu 2014, SOPP Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

No jos kaikki muutkin niin kyllä nyt minäkin!

Eli siis juu, tuli tuolla SOPP:issa pyörähdettyä viime torstaina – peräti ensimmäistä kertaa – joten kai sitä pitää liittyä muiden blogistien joukkoon kirjaamaan havaintoja illan aikana maistelluista oluista. Tämä oli siis jo neljäs vuosi kun olen päässyt alueen eteen asti (kerran vuodessa on siis tullut raahauduttua paikan päälle), mutta vasta tänä vuonna jonon pituus oli laskettavissa alle sadoissa metreissä kun saavuin paikan päälle, joten tällä kertaa automaattisen luovuttamisen sijaan sitä jaksoi asettua jonottamaan sisälle asti. Tästä huolimatta jonotus kyllä vaati tänä vuonna aikansa – saavuimme paikalle kello 16:20 kun jono vaikutti olevan lyhyehkö (vain muutaman kymmenen metriä) ja liikkuvan ketterästi. Kuitenkin asetuttuamme jonoon, pysähtyi se kuin seinään (alue meni kuulemma juuri täyteen), tyhjästä ilmestyi portin eteen mystinen toinen jono (lol wtf) ja sisälle pääsyä joutui loppupeleissä odottamaan 1h15min paahtavassa auringonpaisteessa ilman minkäänlaista juomista. Huh perkelettä. Ei jäänyt kertaan tai kahteen, että olimme valmiit hyppäämään metrolla Pikkulintuun. Sisulla kuitenkin sinnittelimme sisälle asti.

Kun lopulta pääsimme alueelle sisään, suuntasimme Beer Hunter'sin tiskille nappaamaan jotain nestettä, jolla paikata jonottaessa aiheutunutta nestehukkaa. Pienen pähkäilyn jälkeen testattavaksi päätyi baijerilaisella Mandarina-humalalajikkeella humaloitu single-hop IPA. Mandarina on hyvin tuore – vasta vuonna 2012 markkinoillelaskettu – humalalajike, joka on jalostettu hyvin aromaattisesta Cascade-lajikkeesta.

Oluella on puhtaan kirkas, kellanruskea väri ja näin pienelläkin kaadolla olut sai ylleen hyvin tiiviin ja kermavaahtomaisen paksun, pehmeän vaahtohatun.

Ensivaikutelmaltaan olut on hyvin trooppisen hedelmäinen – lähinnä makeata appelsiini-mandariini-sitruksisuutta ja mangoa – ja pihkaista IPA-maisuutta, mutta sitten kokonaisuus alkaa muuttua kevyemmäksi, jotenkin lagermaisemmaksi. Kenties syynä tähän ovat SOPP:in omat baarituopin muotoiset lasit, joihin meikäläisellä on kyllä totuttelemista vuosien aromilasien käytön jälkeen.

Olut on kuiva ja melko aromikas, tuoden aluksi lähinnä vain yrttisyyttä ja ruohoisuutta. Tämän jälkeen suussa rupeaa vasta aukeamaan trooppisen hedelmäinen, mandariinia ja aprikoosia tarjoileva aromihumalapuoli, sekä hennon toffeinen maltaisuus. Suutuntuma on erittäin pehmeä, mitä hyvin hento ja jopa vaatimaton hiilihappoisuus korostaa – itse olisin kaivannut hieman rohkeampaa hiilihappoisuutta olueen, sillä nyt sen raikkaus tuntuu kärsivän hiilihapon puutteessa. Näin kepeä hiilihappoisuus toimii mielestäni lähinnä tuhdeissa, raskastekoisissa ja makeammissa stouteissa tai strong aleissa, ei näissä kepeissä, kuivissa ja raikkaissa pale aleissa.

Vasta jälkimaussa nousee varsin tuntuvan IPA:inen, saippuamainen ja hennon pihkainen katkeroisuus. Samalla suun täyttää suorastaan yllättävän voimakas, toffeinen ja keksinen maltaisuus.

Kokonaisuutena Mandarina IPA oli ihan hauska, ok-tasoinen tuttavuus, jossa Mandarina tuo mukavaa vaihtelua taittamalla IPA-oluiden perinteisen greippi-sitruuna-sitruksisuuden meininkiä mehevämpään ja makeampaan mandariini-appelsiini-sitruksisuuden suuntaan. Tästä hauskasta pikku twististä huolimatta olut oli muuten melko perustason IPA, joka ei nyt jättänyt sen suurempia tunnesiteitä. Hieman reilummalla hiilihappoisuudella olut olisi voinut toimia jo paljon paremmin, mutta nyt kokonaisuudesta jäi vähän flätky yleisilme. Palaset kuitenkin ovat ihan kohdallaan tässä ja potentiaalia löytyy, joten mielenkiinto on herätetty. Jos tulevaisuudessa olutta saa pullossa ja rohkeammalla hiilihappoisuudella, niin kyllä ihan mielelläni voisin ottaa uudestaan kokeiluun. Nyt geneerisestä baarituopista nautitusta hanaversiosta jäi kuitenkin hieman valju kuva.

Lyhyesti: Semijeppis perus-IPA, johon on saatu mielenkiintoa kypsempää, keltaista hedelmää tuovasta Mandarina-humalalajikkeesta, mutta joka samalla kärsii muuten rapsakkaan yleisilmeeseen nähden liiankin hennosta ja kepoisesta hiilihappoisuudesta.

Arvio: OK – hieman drink-and-forget-IPA. Oluessa on kyllä kivasti saatu sekä mallaspohjaa että persoonallista humalaa esiin, mutta muuten oluesta jää vähän mitäänsanomaton fiilis. Pienellä reseptin ruuvaamisella potentiaalia varsin mielenkiintoiseen single-hop IPA:an tässä kyllä on.

Hinnan (3,00e) ja laadun suhde: Heikko – näin pienestä maisteluannoksesta hieman turhan kireä hinta.

Château des Erles 2004

Château des Erles 2004

• Valmistaja: François Lurton
• Tyyppi: Punaviini, AOC Fitou
• Maa: Ranska
• Alue: Languedoc-Roussillon, Roussillon, Fitou
• Rypäleet: Syrah (50/60%), Grenache (25/30%), Carignan (25/10%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Toukokuu 2014)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: lurton

Fitou on Etelä-Ranskassa, Roussillonissa sijaitseva pieni, vain muutaman sadan hengen kokoinen kylä, sekä viinialue sen ympäristössä. Fitoun viinit ovat yleensä tanniinisia, mutta nuorena juotavaksi tarkoitettuja punaviinejä ja ymmärtääkseni viinilakien mukaan niiden pitäisi olla sekoiteviinejä, joista vähintään 40% on oltava alueen merkittävintä rypälettä, Carignania. Ilmeisesti Lurtonilla tällaisesta ei olla kuultu, sillä viini on nyt n. 10-vuotias ja siinä on lähteestä riippuen 10-25% Carignania, pääosan ollessa Syrah'n harteilla.

Tosiaan, tämä Château des Erles esiteltiin viimekeväisessä Lurton-maistelussa ja jo siellä saimme hieman ristiriitaista tietoa siitä, mitä rypälesuhteita viinissä on käytetty: tilaisuutta luotsannut herra Lurtonin pääviinintekijä Guillaume Martineau sanoi rypälesuhteiden olevan 60-30-10, kun taas tilaisuuden lopuksi viineistä kertovat prujut mainitsevat rypälesuhteen olevan 50-25-25. Eli jaahas.

Aivan kuten Mas Janeil, myös Château des Erles on viinitalo, johon Lurtonin veljekset ihastuivat sen löytäessään vuonna 2001. He rupesivat vuokraamaan talon tiloja ja valmistamaan yhdessä talon omistajan, Lahire Bergezin, kanssa viinejä. Tämä yhteistyö kuitenkin loppui vuonna 2006 kun rouva Bergez lopetti viinien parissa toimimisen ja Lurton osti talon itselleen. Talon mukana tuli 25 hehtaaria viinitarhoja kahdella eri tarhalta, nimiltään Les Abrigans ja Les Ardoises. Normaalisti Lurton valmistaa Château des Erlesillä kahta punaviiniä; yhtä molemmalta tarhalta. Kuitenkin poikkeuksellisen laadukkaina vuosina valmistetaan myös talon mukaan nimettyä loppulaivaviiniä, jonka raaka-aineena toimii molempien tarhojen parhaiksi valitut rypäleet. Nyt maistamamme 2004:n jälkeen viiniä on valmistettu vain vuosina 2006, 2009 ja 2010.

Tarhojen hyvin matalasatoisten, 30-50-vuotiaiden Carignan- ja Grenache-köynnösten sekä 20-vuotiaiden Syrah-köynnösten hedelmät kerätään käsipelillä viinitalolle, jossa Carignanit käytetään hiilidioksidikäymisella ja Grenachet ja Syrah't perinteisesti murskaamalla ja käyttämällä luomuhiivoilla. Kuitenkin ennen käymistä mehua pidetään tovi viileässä estämässä hiivan toimintaa, jotta rypäleiden kuorista maseroituisi väri- ja aromiaineita sekä tanniineja jo ennen käymisprosessia. Lopuksi viiniä kypsytetään 18 kuukautta 600-litraisissa demi-muid-tammitynnyreissä. Viini pullotetaan kevyen kirkastuksen jälkeen ilman suodatusta.

Viinin ikä heijastuu selvästi väriin, joka on hukannut nuoriin Syrah-vetoisiin viineihin liitettävän mustan sinipunaisen värin. Château des Erles on lasissa kyllä tummanpunainen ja läpinäkymätön, mutta sävyltään enemmän kevyesti rusehtavan taatelinruskea.

Ikä on selkeästi läsnä myös tuoksupuolella, jossa runsaan hedelmäiset primääriaromit ovat selkeästi siirtyneet taka-alalle, antaen tilaa nahkaisille, parfyymisille, hillityn tupakanpuruisille, etäisen kukkaisille ja kuivatun viikunaisille tertiääriaromeille. Käytetyt rypälelajikkeet kuitenkin tuovat hienosti myös omia piirteitään luumu-viikunahilloisten ja kevyen pippuristen sävyjen muodossa. Kokonaisuus on mukavan tuhdinpuoleinen, kompleksinen ja hyvin harmonisella tavalla kehittynyt; maltillinen (13,5%) alkoholisuus tuo taustalle häilyvän, apteekkieetterisen juonteen.

Tuhtiin tuoksuunsa nähden viinin suutuntuma on yllättävänkin kevyt ja hienostunut. Keskitäyteläinen maku on mehukas, rauhallinen ja todella monisyinen. Kielellä pyörii iän tuomaa nahkaisuutta, kevyttä viikunaisuutta, kuivahtaneita tummia marjoja, hillittyä kukkaisuutta, viehkeää ja jatkuvasti muotoaan muuttavaa mausteisuutta sekä aavistus hentoa, puumaista tammea. Hapokkuus on melko matalaa, mutta viinin keskitanniininen runko jaksaa piirtää riittävät raamit, jotta tämä tasapainoisen kevyehkö viini pysyy mainiosti paketissa.

Jälkimaku jatkaa keskimaun jälkeen samanlaisissa, rauhallisissa ja vivahteikkaissa merkeissä. Kielelle jää pitkähkö jälkiliuku, jossa nousee vuorotellen esiin ja vuorotellen piiloon haihtuen parfyymisia, taatelisia, kevyen nahkaisia ja hennon vaniljasuklaisia sävyjä. Jälkivaikutelma on hurmaavan hienostunut ja jatkuvasti kehittyvä.

On vaikeaa sanoa onko Château des Erles ollut koskaan samanlainen järkäle kuin juuri sitä ennen maistettu Le Pas de la Mule (ainakin voltteja tässä on 3%-yks. vähemmän!), eli on melko mahdotonta arvioida tuleeko Le Pas de la Mule kehittymään yhtä hurmaavalla tavalla kuin tämä viini. Oli tilanne mikä tahansa, Château des Erles oli helposti meikäläiselle se illan vakuuttavin viini – itsetarkoituksellinen massiivisuus ja väkivalta oli vaihtunut harmonisuuteen, tasapainoisuuteen ja rauhallisuuteen.

Viini oli varsin hurmaava tuttavuus sellaisenaan nautittuna, mutta viinissä on helposti runsautta ja puruvoimaa pärjätä myös melko tuhdeille ruoille tarvittaessa, kunhan sitä ei ihan puoliraa'alle häränlihapihville tai vastaavalle lähde naittamaan. Itse tarjoilisin viinin parin tunnin karahvissa hengittelyn jälkeen kevyesti viilennettynä (n. 14-15-asteiseksi). Kellarointipotentiaalista on vaikea sanoa mitään suuntaan tai toiseen – viini todennäköisesti kestää vielä joitain vuosia varsin helposti, mutta tuskin enää kehittyy hirveän paljon. Jos siis pullo joskus löytyy näpeistäsi, älä turhaan haudo sitä vaan pistä korkaten!

Lyhyesti: Sopivalla tavalla hillitty ja rauhallinen, mutta samalla runsas ja kompleksinen Roussillonin punaviini, jolle 10 vuoden kypsyttely on tehnyt enemmän kuin hyvää. Erittäin hurmaava, viehkeä ja tyylikkäästi kehittynyt kokonaisuus, joka on tarkoitettu ensisijaisesti nyt korkattavaksi, ei kellaroitavaksi.

Arvio: Erinomainen – vaikka Fitoun viinien sanotaan yleensä olevan ensisijaisesti nuorena juotavaksi tarkoitettuja, onnistuu Lurton ilahduttavasti osoittamaan päinvastaista toista vuosikymmentä kestävällä, hurmaavalla tavalla kypsyneellä punaviinillään.

Mas Janeil Le Pas de la Mule 2010

Mas Janeil Le Pas de la Mule 2010

• Valmistaja: François Lurton
• Tyyppi: Punaviini, AOC Côtes du Roussillon - Villages
• Maa: Ranska
• Alue: Languedoc-Roussillon, Roussillon, Tautavel
• Rypäleet: Grenache (60%), Syrah (30%), Carignan / Mourvèdre (10%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 399 SEK (~44,25e; Toukokuu 2014, Systembolaget, beställningssortiment)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: lurton

Viime toukokuussa järjestetyssä François Lurton -maistelussa luonteikas ja tiivisrakenteinen Le Petit Pas toimi hyvänä herättäjänä: Lurtonin kaikki punaviinit eivät ole pelkästään tylsiä ja helppoja Languedocin perusviinejä, vaan näköjään sieltä seasta löytyy myös jotain selkeästi kunnianhimoisempaa tarjontaa!

Näitä luonteikkaampia ja mielenkiintoisempia viinejä tuottaa ainakin Mas Janeil -viinitalo, jonka toimintaa Lurton on vuokrannut 1990-luvun puolesta välistä lähtien ja lopulta Lurton lunasti talon kokonaan omistukseensa vuonna 2008 talon entisen omistajan siirtyessä eläkkeelle. Lurtonille kuitenkin viinitalon suuri potentiaali on ollut ilmiselvää alusta alkaen, mistä syystä talon tuotentoa ei käytetä täydentämään viinitalon muita viinejä, vaan josta Lurton valmistaa omia, luonteikkaita viinejä talon oman nimen alla, viinitalon historiaa kunnioittaen.

Le Pas de la Mule on yhden tarhan viini, joka saa nimensä ("muulin polku") tuolta kyseiseltä tarhalta. Tämä muulitarha sijaitsee 350 metrin korkeudessa Tautavelin kylän lähistöllä, Etelä-Ranskassa, aivan Espanjan rajan tuntumassa. Tarhalla kasvaa hyvin vanhoja, keskimäärin 50-vuotiaita Grenache- ja Syrah-köynnöksiä, jotka tuottavat hyvin vähän aromeiltaan erittäin konsentroituneita rypäleitä. Mielenkiintoisesti viinin mainitaan lähteistä riippuen sisältävän 10% joko Carignania tai Mourvèdrea – mikä on ihan ymmärrettävää, sillä Côtes du Roussillon - Villages -viinien on oltava vähintään kolmen rypäleen sekoituksia. Lurtonin viinintekijä toki mainitsi tämän, mutta rivien välistä oli luettavissa, että tämä viini tosiaan on yhden tarhan rypäleistä valmistettu viini, eikä tuolla kyseisellä tarhalla kasva muita rypäleitä kuin Grenachea ja Syrahia.

Viini käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla (mikä kuulostaa varsin erikoiselta, sillä viinissä on jyhkeät 16,4% a-vitamiinia) – osa Grenachesta käytetään pehmeämpiä viinejä tuottavalla hiilidioksidikäymisellä, kun taas Syrah ja osa Grenachesta käytetään aivan perinteisin menetelmin. Viinintekijä Martineau sanoi Lurtonilla yleisesti suosittavan vanhoja tammitynnyreitä, sillä heidän mielestään viinissä oleellisemmassa osassa ovat rypäleiden omat aromit kuin tammen tuomat, kaikissa viineissä identtisinä ilmentyvät aromit – mielipide, jonka voin hyvin itsekin allekirjoittaa – mutta tästä huolimatta Le Pas de la Mule on kypsytetty 100% uudessa tammessa. Lähteestä riippuen viiniä on kypsytetty 15-16 kuukauden ajan joko 600l demi-muid-tynnyreissä tai puolet barrique-tynnyreissä ja puolet demi-muideissa. Viinintekijä itse sanoi jälkimmäisen pätevän tähän viiniin, joten fifty-fifty sitten.

Viini on hyvin tumma, suorastaan mustan kirsikan värinen ja vain hädin tuskin läpinäkyvä.

Vanhojen rypäleiden tuoma massa tulee selväksi heti kun vie nokan lasin lähistölle; viinillä on nimittäin todella jyhkeä ja roteva tuoksu. Tömäkkä ja kypsänmakea nokkapuoli suorastaan huokuu konsentraatiota ja lasista ryöppöää vivahteita mm. kypsästä kirsikkaisuudesta, makeasta tammesta, mansikkahilloisuudesta ja auringossa paahtuneesta maasta.

Suussa viini seuraa tuoksun viitoittamalla polulla ja kuittaa odotetut lupaukset varsinaisella luuvitosella. Kokonaisuus on siis todella tuhti ja robusti, kaikessa massakkuudessaan suorastaan monoliittinen. Erittäin konsentroitunut makumaailma tarjoilee karheaa mausteisuutta ja hillittyä Syrah'n pippuria, kypsää mansikkaisuutta, kirsikkaisuutta ja luumuisuutta, hentoa vaniljaa ja epämääräistä musteisuutta. Kokonaisuus on selkeästi matalahappoinen, mikä on yhtenä suurena tekijänä viinin raskauden tunnussa, mutta yleisilme on silti hyvin raamikas ja tiivisluontoinen viinin runsaan ja hyvin voimakkaana tuntuvan tanniinisuuden johdosta. Runsas alkoholipitoisuus tekee kokonaisuudesta varsin tulisen.

Aggressiivisella voimalla vyöryvä keskimaku vaihtuu saumattomasti tummanpuhuvaan, mehukkaaseen jälkimakuun, jossa tuntuu ensisijaisesti luumuhilloa, pippurivetoista mausteisuutta ja tammen vaniljaisuutta, sekä hedelmän alta paljastuvaa maitosuklaisuutta. Viinistä jää todella pitkä, runsaana tuntuva, tuhti ja lämmönhehkuinen jälkimaku.

Le Pas de la Mule on todella jyhkeä, vaikuttava, konsentroitunut ja kaikin puolin massiivinen punaviini, jonka paikka on selvästi vielä usean vuoden ajan kellarissa. En oikein ole varma mitä mieltä olen viinistä, sillä yleisesti melko olemattomasti tammitettujen viinien joukossa Le Pas de la Mulen selkeästi runsaampi tammisuus hyökkäsi melko selvästi pintaan, minkä lisäksi viinin melko vajaavaiseksi jäänyt hapokkuus teki kokonaisuudesta turhankin raskassoutuisen meikäläisen yleiseen makuun.

Mutta tästä huolimatta on myönnettävä viinin olevan varsin vakuuttava esitys, eikä viinin tammisuus tuntunut loppupeleissä mitenkään liialliselta tai muita aromeja varsinaisesti peittoavalta – vanhat köynnökset kyllä tuottavat näköjään sellaisella intensiteetillä varustettua hedelmää, ettei niistä valmistettujen viinien tarvitse pelätä jäävänsä tammen jalkoihin. Vaikka viini ei edustanut sitä meikäläisen lempiviinikategoriaa, on kyllä myönnettävä, että viinin räyhäkkä, massiivinen olemus sai kyllä meikäläiseltäkin hyväksyvän nyökkäyksen ja voisin ihan hyvin kuvitella ostavani pullollisen tätä kellariin nähdäkseni miten tämmöinen järkäle kehittyy vuosien vieriessä. Hyvällä tuurilla ainakin tammi voisi siirtyä taka-alalle.

Suomesta viiniä ei tähän hätään saa, minkä vuoksi kaivelin hintatiedot Systembolagetista, jonka tilausvalikoimasta viiniä näyttäisi saavan. Tuohon länsinaapurin hintaan viini tuntuu olevan piirun verran liian tyyris, mutta kenties iän myötä viinistä tulee vielä hintansa väärti ostos.

Lyhyesti: Monoliittisen jyhkeä, kypsänmakea, melko tamminen ja erittäin tanniininen Roussillonin punaviini, joka vielä tässä vaiheessa tuntuu suorastaan kerjäävän hieman pidempää kellarointia.

Arvio: Erittäin hyvä – jos jotain Euroopan supermassiivista, modernia viininjärkälettä pitäisi nyt ostaa, niin kyllä minä mielummin tätä ostaisin kuin esimerkiksi valtaosaa Alkon perusvalikoiman Amaroneista tai Châteauneuf-fu-Papeista.

Hinnan (44,25e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Mas Janeil Le Petit Pas 2012

Mas Janeil Le Petit Pas 2012

• Valmistaja: François Lurton
• Tyyppi: Punaviini, AOC Côtes du Roussillon
• Maa: Ranska
• Alue: Languedoc-Roussillon, Roussillon
• Rypäleet: Syrah (50%), Carignan (20%), Grenache (20%), Mourvèdre (10%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 12,80e (Toukokuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 12,89e (Heinäkuu 2014, Alko, tilausvalikoima)

kuva: lurton

Toukokuisessa Lurton-maistelussa ruvettiin pääsemään ns. asiaan kun esitellyt viinit siirtyivät yleisistä IGP Languedoc -tason viineistä Roussilloniin ja muutenkin hieman spesifimmänsorttisiin esityksiin. Ensimmäinen tilaisuudessa esitelty epä-IGP-punaviini oli Mas Janeil -viinitalon Le Petit Pas.

Aivan eteläisimmässä Ranskassa, Roussillonissa, Mauryn ja Tautavelin alueiden välimaastossa sijaitseva Mas Janeil on viinitalo, johon Lurtonin veljekset François ja Jacques törmäsivät ensimmäisen kerran vuonna 1996, jolloin he alkoivat vuokraamaan talon paikoin hyvinkin vanhoja käsittäviä tiluksia. Lopulta vuosina 2008-2009, viinitalon alkuperäisen omistajan jäädessä eläkkeelle, François Lurton lunasti viinitalon 24-hehtaarisine tarhoineen itselleen ja samalla uudisti viinituotantorakennuksia nykypäiväisemmiksi.

Le Petit Pas on Mas Janeil -tiluksilla tuotettujen viinien perustason tuote ja sen pohjaviininä toimii verrattain nuorten, n. 10-15-vuotiaiden Syrah-köynnösten rypäleet. Tähän perusviiniin tuodaan syvyyttä varsin reilulla satsilla (20% kumpaistakin) vanhojen Grenache- (40-50 vuotta) ja Carignan- (30-40 vuotta) köynnösten hedelmillä. Muut rypäleet käytetään viiniksi tavanomaisin menetelmin betonitankeissa, mutta Carignanin ronskia hapokkuutta ja tanniinisuutta hillitään käyttämällä kyseiset rypäleet pehmeämpiä viinejä tuottavalla hiilidioksidikäymismenetelmällä. Viiniä kypsytetään 10 kuukautta ennen pullotusta; vuosikerrasta riippuen 60-70% viinistä kypsyy vanhoissa tammitynnyreissä, loput sementtitankeissa.

Viini on väriltään tumman ja vain kevyesti läpinäkyvän kirsikkainen.

Tuoksu on todella aromaattinen ja ilmaisuvoimainen. Moniulotteinen nokka-arsenaali pistää menemmään kypsää kirsikkaisuutta ja tummia metsämarjoja, kevyttä Grenachen mansikkaa, mausteisuutta, violetteja sävyjä henkivää kukkaisuutta, auringossa paahtunutta hiekkamaata ja aromaattisia yrttejä (tämä on kai sitä eteläranskalaisten viinien "garrigue"-termillä kutsuttua meininkiä?) sekä hennosti apteekkieetterisyytenä erottuvaa alkoholia.

Runsas ja kaikin puolin rehevä makumaailma pistää menemään kypsiä, luumuisina ja makean karhunvatukkaisina tuntuvia vivahteita ja kohtalaisen särmikästä, pippurisena tuntuvaa mausteisuutta. Kokonaisuus on korkeintaan keskihapokas, mutta kohtalaisen runsaat ja sopivasti esiin puskevat tanniinit pitävät melko täyteläisen ja konsentroituneen kokonaisuuden hyvin paketissa. Semireilu (14%) alkoholi tuo kokonaisuuteen hennosti pippurista mausteisuutta korostavaa tulisuutta, mutta muuten kokonaisuus ei tunnu erityisen alkoholiselta ja paketti pysyy kivasti balanssissa.

Viini jättää suuhun runsaan jälkimaun, jossa tuntuu auringossa paahtunutta maata muistuttavia aromeja, karvaaseen taittuvaa mausteisuutta ja ehkä jotain, joka voi olla hentoa, kuivan puumaista tammea, mutta voi yhtä hyvin olla vain mielikuvitukseni tuotetta. Viinin pitkäkestoinen loppuliuku on loppuun asti tiivisluontoinen ja aromikas.

Le Petit Pas on selkeästi iso laadullinen harppaus edellisistä Lurton-maistelussa esitellyistä punaviineistä ja kaikin puolin mainio entry-levelin tuttavuus eteläranskalaiseen viinimeininkiin. Tässä on samoja piirteitä kuin esimerkiksi suuremmalle yleisölle tutuissa Rhônen viineissä, mutta samalla viinistä löytyy jotain selkeästi omanlaistaan luonteikkuutta. Viini on selkeästi kyllä hyvin tehty suuremman firman viini, eli varsinaisesti "rustiikkiseksi" tätä luonteikkuutta ei voi kuvailla, mutta "maanläheinen" lienee ihan sopiva termi tekemään pesäeroa rhônelaisten viinien edustamaan tyyliin.

Le Petit Pas on siis kaikin puolin mainio, maukas pikku viini muhkeampia, täyteläisempiä ja samalla hieman rotevarakenteisempia punaviinejä suosivaan makuun. Viini ei ole missään nimessä niin tuhti, että se ei toimisi ihan sellaisenaan seurusteluviininä, mutta ehkä tähän kuumimpaan kesäkauteen viini ei ole nyt soveliaimmillaan. Jos kuitenkin viinin haluaa testata jo nyt, suosittelen lätkimään grilliin tai pannulle jotain sopivan tuhtia ja runsasta tavaraa tirisemään, jotta viini saa tanakalle ilmaisulleen sopivaa vastapainoa. Lisäksi suosittelen harrastamaan kevyttä viilennystä ennen korkkausta, mikä kylläkin pätee melkeinpä mihin tahansa kuviteltavissa olevaan viiniin.

Lyhyesti: Mukavan tuhti, aromikas, sopivan konsentroitunut ja moniulotteinen peruspunaviini aivan Ranskan etelärajalta, Roussillonista.

Arvio: Erittäin hyvä – vaikka kepeämmät punaviinit ovat enemmän meikäläisen juttu, oli Le Petit Pas mielestäni muhkeudestaan huolimatta oikein positiivinen esitys, joka onnistuu tuomaan mukavaa vaihtelua lähes yksipuolisesti Etelä-Ranskaa edustavaan, suorastaan iänikuisen Côtes-du-Rhône-katraan rinnalle.

Hinnan (12,89e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.