Lervig Sour Suzy

Lervig Sour Suzy

• Valmistaja: Lervig Aktiebryggeri
• Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Berliner Weisse
• Maa: Norja
• Alue: Stavanger
• Maltaat: Pilsner-, vehnä
• Humala: Styrian Golding
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,89e (Marraskuu 2015, K-Market Kamppi)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: lervig

Koska hapan on uusi musta, pitää jokainen vastaantuleva hapanolut ymmärrettävästi napata testiin. Tämä norjalainen Berliner Weisse tuli vastaan Kampin K-kaupassa ja lähti siltä istumalta testattavaksi.

Oluen tuottanut Lervig on vuonna 2003 perustettu norjalaispanimo Stavangerista, joka on hyvin lyhyessä ajassa pompannut pienpanimokentän maailmankartan kiintotähdeksi. Lervig on saanut hyvin nostetta mm. tanskalaisen haamupanimo Mikkellerin kanssa yhteistyönä tehdyistä oluista ja onpa panimoa tituleerattu usein Norjan parhaaksi pienpanimoksi – ei mikään pieni saavutus, kun ottaa huomioon, että myös Nøgne Ø tulee Norjasta.

Berliner Weisse taas on oma persoonallinen tapauksensa. Vehnäoluet ovat nyt varmaan kaikille tuttu juttu, eikä kenellekään tule yllätyksenä, että ne ovat Saksassa olleet aina suosittuja? No, Berliinissä jostain syystä tahdottiin tehdä asiat hieman eri lailla: täällä vehnäoluita on tehty todistettavasti jo 1500-luvulta, mutta niille on tyypillistä lactobacillus-bakteerin käymistuotteena syntyneen maitohapon tuoma kirpeys (joskin joidenkin lähteiden mukaan vielä 1800-luvulla oluet olisivat olleet tavallisia vehnäoluita). Tyypillinen Berliner Weisse valmistetaan käyttämällä ohramaltaan ohella 25-50% vehnäolutta ja alkoholipitoisuudeltaan se on usein 3-4% vahvuista – joskin vahvempiakin oluita on valmistettu. Perinteisesti Berliner Weisset tarjotaan erilaisilla makusiirapeilla tai niitä sekoitetaan esimerkiksi lagereiden kanssa – lähinnä siksi, että nämä happamat oluet olisivat helpommin "juotavia". Toki jos happamat oluet maistuvat, ei kukaan estä nauttimasta näitä sellaisenaan! Tämä Lervigin näkemys aiheesta on muuten melko perinteinen Berliner Weisse (vehnää kohtalaisen runsaasti, olut on hapan, alkoholi on matala ja katkeroita on vähän), mutta siihen on haettu persoonallista twistiä maustamalla olut kaffirlimen lehdillä.

Happamalla Sussulla on hailakankeltainen, hennosti vihertävään taittuva ja kevyen utuinen väri. Sen valkoinen vaahtolakki jää lähes olemattomaksi ja haihtuu nopeasti.

Tuoksu on runsas, hieman happamankirpeä ja ensivaikutelmaltaan hyvin aromikkaan appelsiininen ja makean sitruksinen; raikas ja varsin aromaattinen tuoksu tuntuu suorastaan ryöppyävän lasista. Taustalla häilyy kukkaista vivahteikkuutta ja kevyttä viljaisuutta.

Suussa olut on kepeä, kevyen happamankirpeä ja vehnäisen hapan. Makumaailmasta löytyy sitruunaa ja appelsiinia sekä hentoa hiivaista mausteisuutta. Hiilihappo on pienehkö, eikä oluesta löydy tyylinmukaisesti käytännössä lainkaan katkeroa (8 IBU). Yleisvaikutelma on simppeli, kesäinen ja raikas.

Jälkimaku on mehukkaan hedelmäinen; siitä löytyy kypsää sitrusta, kevyttä hiivaisuutta, hentoa viljaisuutta, vehnäistä happamuutta ja aavistus happojen kirpeää puraisua. 4% alkoholia ei todellakaan tunnu.

Lervig kyllä tuntuu hanskaavan hommansa varsin mainiosti, sillä tämä on todella kiva, kepeä, ehkä hieman simppelihkö, mutta samalla mukavan raikas kesäolut. Yleensä en jaksa hirveästi kiinnostua maitokauppaoluista, koska harva olut toimii hyvin alle 4,7% vahvuuksissa; poikkeuksellisesti nämä muutamat normaalisti vähäalkoholiset tyylit kyllä yleensä tulee testattua, sillä niissä panimot voivat jopa onnistua mainiosti! Sour Suzy on kyllä varsin mainio esimerkki todella maukkaasta ja tasapainoisesta oluesta reilusti (mielivaltaisilta tuntuvien) markettirajojen alta. Jos jostain nyt tekisi mieli nipottaa, niin vajaan neljän euron hinta on mielestäni turhan kireä simppelistä, neljäprossaisesta ja 0,33-kokoisesta pullosta – kyllä tällainen mielestäni järkevämmin sijoittuisi hinnoittelultaan sinne selvästi vajaan kolmen euron hintaluokkaan.

Lyhyesti: Mukavan sitruksinen, ryöppyävän aromaattinen, kesäisen raikas ja pirteästi happamaan taittuva berliiniläisvehnis Norjasta. Mainio maitokauppaolut!

Arvio: Hyvä – perinteisiin saksalaisiin hefe- (ja erityisesti kristall-) vehnäoluisiin olen jo vähän päässyt kyllästymään, mutta nämä kepeämmät ja happamammat kuriositeettityylit palauttavat ilahduttavalla tavalla uskoani vehnäisempiin oluisiin. Sour Suzy on mitä hurmaavinta ja maukkainta olutta sellaisenaan kesäauringossa nautittavaksi!

Hinnan (3,89e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

St. Töppö Quarante-Deux 2011

St. Töppö Quarante-Deux Cuvée Rive Droite 2011

• Valmistaja: Crushpad, Asko Kassinen
• Tyyppi: Punaviini, AOC Bordeaux
• Maa: Ranska
• Alue: Bordeaux, Libournais
• Rypäleet: Merlot (70%), Cabernet Franc (30%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: ? (Lokakuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: vhpk

Joitain Asko Kassisen Crushpad-yhtiöllä teettämiä viinejä olen jo aikaisemminkin arvioinut täällä (Brosseau Pinot Noir, Kiona Cabernet Sauvignon, Saralee's Marsanne), mutta nämä viinit ovat olleet Töövi-nimen alla Kaliforniassa tuotettuja viinejä. Tämänkertainen viini on sen sijaan St. Töppö -nimen alla Bordeaux'n Crushpadilla tuotettu tapaus.

Kuten viinin lisänimi "Cuvée Rive Droite" (joskin typotettu muotoon Rive Driote) antaa ymmärtää, viini on tyyliltään rehellisesti oikeaa rantaa edustava: rypälesekoituksessa on pääroolissa Libournen kaksi merkittävintä rypälelajiketta, eli Merlot ja Cabernet Franc, ja vasemman rannan supersankari Cabernet Sauvignon loistaa poissaolollaan. Puolet viiniin käytetystä Merlot'sta tulee St. Émilionin viinialueen länsipuolella sijaitsevasta Fronsacista, puolet taas St. Émilionin itäpuolella sijaitsevalta Côtes de Castillonin viinialueelta. Cabernet Franc taas tulee ihan St. Émilionin omilta viinitarhoilta. Hyvin vanhojen köynnösten konsentroituneista rypäleistä valmistettu viini on kypsynyt aluksi 18 kk vanhoissa ranskalaisissa barrique-tynnyreissä, minkä jälkeen viini on pullotettu täysin kirkastamatta ja suodattamatta.

Viinin tiivis, lähes läpinäkymätön väri on tumman mustanpunainen – harvinaisen synkkä oikean rannan porvoolaiseksi!

Runsas tuoksu on hurmaavan puhdaspiirteinen, mutta aiemminmaistettuihin, lämpimämpien alueiden viineihin (mm. Native9 Pinot Noir, Lo Morenillo) selkeästi viileämpi ja vähemmän ryöppyävä. Tummanpuhuvalla nokkapuolella tuntuu kypsää punaista marjaa ja punertavaa kriikunaa sekä hillittyä Cabernet Francin kuivakkaa herukkaisuutta. Taustalla häilyy aavistus malolaktisen käymisen jättämää maitoisuutta, joka taittuu ujosti mustaherukkajugurtin tai -viilin suuntaan.

Viinin varsinainen tykityspuoli alkaa sen mausta: kuiva maku on erittäin intensiivinen ja jopa tiukahko, mutta samalla erittäin kypsä, isokokoinen ja mehevä. Viinin ensivaikutelmaa hallitsevat pippurinen mausteisuus, kypsä tumma marjaisuus ja varsin runsas, ikeniä mukavan lempeästi kurittava jauhoinen tanniinisuus. Kielellä pyörii piirteitä kypsästä mustaherukkaisuudesta, variksenmarjasta, kevyestä luumuisuudesta ja hennosta tummasta kirsikasta samalla kun tanniinit pyrkivät tekemään parhaansa suun limakalvojen kuivattamisessa. Kokonaisuutta kannattelee tasapainoinen, kohtalaisen hyvin erottuva hapokkuus.

Jälkimaussa tanniininen karvaus ja pippurinen mausteisuus ovat odotetusti pääosassa, mutta keskimaku jättää jälkeensä myös runsaasti hedelmäisiä piirteitä, kuten kypsään luumuisuuteen taittuvaa tummaa hedelmäisyyttä, kypsää kirsikkaa ja punaista marjaisuutta. Vaikka maukas ja tummanpuhuva jälkimaku on tuhdihko ja tiukanpuoleinen, on viinistä jäävä pitkähkö jälkivaikutelma yllättävän raikas ja elegantti – mistä lienee kiittäminen puhdaspiirteisestä hedelmäisyydestä ja mukavasti esiin nousevista hapoista.

Olen varmaan miljoona kertaa sanonut, etten jaksa juuri koskaan olla innostunut Bordeaux'n viineistä. Yksi syy tietenkin on siinä, etteivät nyky-Bordeaux't ole lähelläkään tasoa, jota tämä St. Töppö edustaa – vaikka 2011 on tunnettu melko keskinkertaisena vuosikertana, on tässä viinissä silti enemmän rakennetta, tasapainoa ja vaikuttavuutta kuin monissa parhaiden vuosikertojen nyky-porvoolaisissa! Siinä missä moderni Bordeaux on ruvennut tuottamaan homogeenista, voimakkaan tammista, läskiä ja ylikypsän makeaa punaviiniä, edustaa St. Töppö sitä tyyliä, jota hyvä ja klassinen Bordeaux voi parhaimmillaan olla: runsasta, muttei kosiskelevaa ja tiukkaa, muttei tasapainoista. Kun vielä viinin hedelmäisyys on selkeän tammisuuden poissaolosta johtuen harvinaisen puhdasta ja selväpiirteistä, ei kokonaisuudessa ole moitteen sijaa.

Viinin suurin hidaste on sen tiukka rakenne: viini on makumaailmaltaan varsin hurmaava, mutta äärimmäisen primäärinen ja armottoman tanniininen. Nykykunnossaan viini kaipaa ehdottomasti riittävän tuhtia ruokaa, johon napakka tanniinisuus voi pureutua ja antaa hedelmälle tilaa; muussa tapauksessa suosittelen antamaan viinille minimissään 10 vuotta lisää ikää. Pidemmästäkään kypsyttelystä ei varmasti ole haittaa, sillä viinin tyyli on selkeästi erittäin pitkäikäinen – kuten klassisen bordeaux'n kuuluukin!

Lyhyesti: Erittäin nuori, tiukkarakenteinen ja puhdaspiirteinen oikean rannan suomalaisvalmisteinen Bordeaux, joka vakuuttaa enemmän kuin monet alueen suurimmista nimistä.

Arvio: Erinomainen – vaikka viini tuntuu vielä aivan liian primääriseltä ja nyt liian nuorena korkatulta, tuntuu se samalla ilmiselvästi paremmalta ja tyylikkäämmältä kuin leijonanosa Bordeaux'ssa nykyisin tuotetuista viineistä. Hurmaavaa tavaraa, joka kaipaa vähintään vuosikymmenen lisää ikää.

Mathildedalin Kyläpanimo Pirske

Mathildedalin Kyläpanimo Pirske

• Valmistaja: Mathildedalin Kyläpanimo
• Tyyppi: Olut, belgi / saison
• Maa: Suomi
• Alue: Varsinais-Suomi, Salo, Perniö
• Maltaat: Carapils-, Pilsner-
• Humala: Saaz, Savinjski Golding
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,94e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 5,94e (Helmikuu 2016, Alko)

Aloitetaan nyt Alkon kevättalven 2016 pienpanimokattaus tällä reippaasti kehuja saaneella belgillä!

Panimo on Salon Perniössä sijaitsevaan Mathildedaliin vuonna 2014 rakennettu kyläpanimo, jonka oluentekijänä häärii Helsingistä paikan päälle muuttanut Tuomo Holm. Oluita panimo on tuottanut n. vuoden ajan, joten melko nopealla tahdilla kyläpanimo on tuotteensa monopolin hyllyille saanut! Pienpanimokattaukseen päätynyt Pirske on belgihenkinen olut, joka on tyyliltään epämääräisesti jotain saisonin ja blonde alen välimaastosta, mutta välttelee tarkempia kategorisointeja Alkon sivuilla yksinkertaisella "ale"-kategorisoinnillaan.

Hiivatta olut on utuinen ja hiivoilla taas kohtalaisen samea. Väri on tasaisen keltainen ja kaadon myötä oluen ylle syntyy myös melko runsas, kuohkea, pienikuplainen ja väriltään valkoinen vaahtohattu.

Lasista kohoaa viehättävä, rehellisen belginen ja aromaattisen hedelmäinen tuoksu, josta erottuu persikkaa, belgihiivaista mausteisuutta, kevyttä kirpeyttä, hillittyä kypsää päärynäisyyttä ja aavistus omenahilloa.

Suussa oluella on kepeä ja freesi maku, joka tuntuu aluksi rapsakan kuivalta, mutta johon nousee persikkaista ja kevyen belgihiivaista, makeana tuntuvaa hedelmää ja aprikoosimössöä. Taustalla häilyy hiivaisuutta, mausteisuutta, kevyen pullaista leipäisyyttä ja kuivattua yrttiä. Hiilihappo on pientä, mutta pirtsakkaa ja mukavan napakasti nipistelevää. Kevyesti jalohumalaisen yrttiset katkerot ovat melko vaatimattomat (20 EBU), mutta olut toimii hienosti ilman tiukkaa bitteriäkin. 6,9% alkoholia tuntuu olevan juuri sopiva vahvuus kokonaisuutta katsellen.

Jälkimaussa tuntuu kevyesti happamankirpeää raikkautta, makeaa omenaa, hillittyä persikkaa, maltillista hiivaisuutta ja kepeän yrttistä katkeron särmää. Jälkivaikutelma on freesi, vivahteikas ja mukavan pitkäkestoinen.

Pähkinänkuoressa Pirske on todella mallikas, syvälle belgian suuntaan kumartava ale: tarkkaa tyyliä onkin vaikea määrittää, mutta tyylillisesti se on kuin persoonallinen blonde ale jostain saisonin ja alkoholiltaan kevyen tripelin välimaastosta. Sokkona olut voisi helposti mennä ihan aidosta belgioluesta, eli tämä ei ole mitenkään belgihenkinen "vähän sinne päin", vaan nyt osutaan ihan napakymppiin!

Mikään suuri ja ainutlaatuinen olut Pirske ei ole, vaan ennen kaikkea maukas, tasapainoinen ja tyylipuhdas esitys. Suuria elämyksiä etsivälle olut tuskin tuottaa suurta hekumaa, mutta laadukasta belgielämystä kaipaava voi löytää oluesta paljonkin positiivisia piirteitä. Oluen suurin ongelma onkin sen kovanpuoleinen hinta, mutta kun ottaa huomioon oluen kovan laadun ja pienen kapasiteetin vaatimukset, pulittaa oluesta tällaisen summan mukisematta ainakin kerran – kenties jopa toistekin.

Lyhyesti: Tyylikkäästi rehellisen belgihenkinen, raikas, mehevän hedelmäinen ja tasapainoinen blonde/saison/tripel-viritelmä.

Arvio: Tyylikäs – harvinaisen onnistunut vaalea belgityylinen ale suomalaiselta panimolta. Hyvää tavaraa, pakko tykätä!

Hinnan (5,94e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Ridge York Creek Cabernet Sauvignon 1977

Ridge York Creek Cabernet Sauvignon 1977

• Valmistaja: Ridge Vineyards
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Kalifornia, North Coast, Napa Valley
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon (96%), Merlot (4%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~46,00e (Lokakuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: vhpk

Jokaisen Ridge-arvostelun kohdalla meikäläisen on pakko hehkuttaa heti aluksi talon viinejä, ja jos ennusmerkit pitävät paikkansa, teen tätä joko hamaan hautaan saakka tai siihen asti, että Ridge rupeaa tekemään köpömpiä viinejä. Mutta miksi?

Syy on siinä, että Ridge on tunnustetty yhdeksi parhaista Kalifornian viinitaloista. Emmekä Ridgen viinien tapauksessa puhu mistään superuutoksellisista, ylikypsistä ja parkerisoiduista kulttiviineistä, vaan hillityistä ja tasapainoisista, vanhan maailman ideaaleja mukaillen tehdyistä viineistä. Viinitalo sai alkunsa vuonna 1959 ja sitä on luotsannut vuodesta 1969 tähän päivään saakka Paul Draper – viinintekijä, joka on aina pyrkinyt viininvalmistuksessaan mahdollisimman vähän valmistukseen puuttuvaan tyyliin sekä rehellisyyteen etiketeissään: Ridgen viinien etiketeissä (sekä nyttemmin yhtiön internetsivuilla) kerrotaan aina miten viini on valmistettu, eikä asioita piilotella, vaan ne kerrotaan juuri siten, miten ne ovat. Vaikka Draper pyrkii valmistamaan viininsä ilman niiden peukalointia, kerrotaan mm. nettisivuilla, jos esimerkiksi jotain erää piti laimentaa pienellä määrällä vettä, jos saadun viinin alkoholipitoisuus oli tavoiteltua korkeampi, tai jos jonkun erän happopitoisuutta piti jälkikäteen korjailla – arvostettavan läpinäkyvää toimintaa, jonka toivoisi leviävän nykyistä laajempaan käyttöön! Muita Ridgen erikoisuuksia ovat mm. tynnyrit: Draper on aina pitänyt viinejään amerikkalaisina, minkä vuoksi hän suosii amerikkalaisia tammitynnyreitä (toisin kuin monet muut kulttituottajat, jotka suosivat "parempia" ranskalaisia tynnyreitä), mutta toisin kuin muut, hän hankkii ja kuivattaa itse tynnyreihinsä tarvittavat tammilankut, minkä jälkeen hän teetättää ne omien speksiensä mukaisiksi paikallisilla tynnyrisepillä. Ridgen viineissä uudella tammella ei ole kuitenkaan merkittävästi sijaa, eli viinit melko poikkeuksetta kypsyvät suurilta osin kerran tai kaksi kertaa käytetyissä tynnyreissä.

Korkealla (380–550 m) sijaitseva York Creek on ainoa Napa Valleyssa sijaitseva tarha, jolta Ridge tekee viinejä, ja se saa nimensä York-nimisestä purosta, joka tasaa valmiiksi viileän tarhan lämpötilanheittelyjä entisestään. Tämä tarha alun perin istutettiin 1930-luvulla, mutta nykykuntoonsa sen saattoi (mm. amerikkalaisen pienpanimokulttuurin isänä tunnettu ja Anchor Brewingin entinen omistaja) Fritz Maytag, joka osti ensimmäiset palstat alueelta vuonna 1968 ja on pikku hiljaa lisännyt omistuksiaan ostelemalla uusia palstoja. Nykyisin Maytag omistaa koko 50 ha kokoisen York Creekin tarhan, jolla kasvaa 15 eri rypälelajiketta peräti lähes 50 eri palstalla, mutta viiniä hän on itse tehnyt vasta vuodesta 1994 lainaten muiden viinitalojen tiloja, ja vuonna 2000 Maytag lopulta rakennutti pienet viininvalmistustilat San Franciscoon. Tätä ennen hän myi kaikki tarhojen rypäleet muille viinitaloille; edelleenkin valtaosa York Creekin sadosta myydään eteenpäin muille viinitaloille, mm. Ridgelle.

Ridge on valmistanut viiniä York Creekin rypäleistä vuodesta 1971, jolloin he etsivät Kalifornian alueelta vanhoja Petite Sirah -köynnöksiä. Etsintä päättyi, kun he löysivät Draperin vanhan luokkatoverin, Maytagin, juuri ostamat tarhat York Creekista, jolla kasvoi vanhoja, oman runkonsa varassa kasvavia bushvine-Petite Sirah -köynnöksiä. Vuodesta 1971 Ridge on ostanut Petite Sirah -rypäleitä York Creekin tarhoilta ja vuodesta 1975 Zinfandel-rypäleitä – joskin jälkimmäiset on yleensä sekoitettu osaksi York Creekin Petite Sirah'ta. York Creekin tarhoilta valmistettua Cabernet Sauvignonia Ridge tuotti 1970-luvun puolesta välistä 2000-luvun alkuun, mutta vuosikerran 2002 jälkeen York Creek Cabernet Sauvignonia Ridge ei ole tuottanut. Tämä viini keräsi historiansa aikana vankan maineen hienona viininä, joka ei juurikaan jää jälkeen Ridgen arvostetusta lippulaivaviini Monte Bellosta, mutta maksaa vain alle kolmanneksen sen hinnasta.

Viinillä on tumma, melko tiivis ja lähes läpinäkymätön väri, joka on myös kevyesti sakkainen – varovainen dekantointi karahviin on siis erittäin suotavaa. Viinin hennosti rusehtavaan taittuva kehittyneen punainen sävy, joka reunoilta taittuu enemmän kuivuneen veren väriseen, kielii viinin pitkästä iästä.

Kompleksinen tuoksu on selkeästi kehittynyt ja tertiääriaromit hallitsevat kokonaisuutta, mutta viini on edelleen varsin elinvoimainen oloinen – hedelmäpuolelta löytyy kuivattua mustaherukkaa ja hentoa viikunaa, kun taas muuten kokonaisuutta sävyttävät hienostuneen savuiset, maltillisen kuivakukkaiset, kevyen pölyiset, hennon tupakkaiset ja etäisesti kuvahtanutta nahkaa muistuttavat piirteet. Sokkona viiniä voisi bouquet'n perusteella veikata helposti esimerkiksi kehittyneeksi Bordeaux'n arvokkaamman pään viiniksi.

Suussa viinillä on täyteläinen – Ridgeksi jopa melko konsentroitunut – ja selkeästi kehittynyt olemus. Kuivakkaan taittuvasta, tiiviistä ja kompleksisesta makumaailmasta löytyy mehukasta tummaa marjaisuutta, viikunaa ja luumua, kevyttä pölyisyyttä, hentoa makeaa mausteisuutta ja ujo häivähdys kaivahtanutta seetripuuta. Maku on kokonaisuutena hyvin moniulotteinen, kerroksellinen ja täynnä sellaisia häilyviä piirteitä, joista on vaikea saada otetta – suuren maailman viinikirjoittelussa haunting olisi varmasti osuva termi kuvaamaan tätä viiniä. Happoja viinistä löytyy edelleen, mutta ne eivät tuo itseään merkittävästi esille; tanniinit taas löytyvät helposti, mutta ovat varsin samettisen lempeät ja kokonaisuuteen hienosti sointuvat. Alkoholia on 13,1%, joten se ei odotetusti erotu kokonaisuudesta.

Lopuksi kielelle jää häilymään kuivattua luumua, hillittyä kuivakukkaisuutta, kevyttä nahkaisuutta, hentoa muskottipähkinää ja mitä pienin aavistus kuivakkaa puuta. Viinin todella vivahteikas ja kehittyneen oloinen jälkimaku on yleispiirteiltään keskimakua selkeämmin makea ja siinä myös tanniinit pääsevät selkeämmin esiin, antaen viinin viipyilevän pitkälle, moniulotteiselle ja jatkuvasti kehittyvälle jälkivaikutelmalle hieman suutakuivattavan särmän.

Ridge on hyvä osoitus niille, jotka eipäilevät uuden maailman viinien kellarointipotentiaalia: viini oli mitä vaikuttavimmassa kunnossa edelleen, 35-vuotiaana, ja vaikka sen olisi voinut tunnistaa kehittyneeksi Cabernet Sauvignoniksi, olisi tarkempi tunnistaminen Bordeaux'ksi vai Ranskan ulkopuoliseksi viiniksi ollut paljon vaikeampaa – kaikki viinin piirteet kun tuntuvat suorastaan huutavan klassista vanhaa maailmaa! Lisäksi on muistettava, ettei tämä ole edes Ridgen arvostetuin lippulaivaviini, vaan "ainoastaan" ostorypäleistä valmistettu perustason Cabernet Sauvignon. Tämä olkoon siis osoituksena Ridgen viinien kellaroitavuudesta – voin samalla aivan hyvin liittyä niiden joukkoon, joiden mukaan York Creek Cabernet pystyi parhaina vuosina yltämään Monte Bello -tasoiseen laatuun ilman Monte Bellon hintapreemiota.

Harmillisinta tilanteessa on se, ettei Ridge tuota York Creekin rypäleistä enää Cabernet Sauvignonia, vaan ainoastaan (kylläkin suuresti arvostettuja) Petite Sirah- ja Zinfandel-viinejä. Ei siinä sinänsä mitään, uusi maailma on täynnä Cabernet Sauvignoneja, mutta vaikken kyseisen rypälelajikkeen suuri fani olekaan, on tällaisen tyylin edustajilla mielestäni aina paikkansa. Jos siis jossain sattuu tulemaan vastaan jotain tämän kyseisen viinin yhä harvinaisemmiksi käyviä vuosikertoja, suosittelen nappaamaan mukaan – ne kyllä kestävät, ja suurella todennäköisyydellä myös antavat uskomatonta vastinetta rahalle.

Lyhyesti: Upeasti kehittynyt, moniulotteinen ja hienostunut Cali Cab, joka huokuu jokaisella pisarallaan vanhaa maailmaa henkivää eleganssia.

Arvio: Täydellinen – mitä upein esimerkki hienosti kehittyneestä ja tyylillä tehdysta vanhan koulukunnan kalifornialais-Cabernet'sta. Loistava viini ajalta, ennen kuin Robert M. Parker pilasi merkittävän osan kalifornialaisviineistä.

Hinnan (~46,00e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Greene King Abbot Ale

Greene King Abbot Ale

• Valmistaja: Greene King
• Tyyppi: Olut, Ale
• Maa: Englanti
• Alue: East of England, Suffolk
• Maltaat: Amber-, kristalli-, pale ale-
• Humala: Challenger, First Gold, Fuggles
• Koko: 0,5
• Hinta arviointihetkellä: £1,49 (~1,29e, Tammikuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: planete soif

Greene King on yksi Englannin suurimmista panimoista, mutta jos panimolla on ikää yli 200 vuotta, on sillä ollut myös ymmärrettävästi aikaa laajentua.

Panimo sai alun perin alkunsa vuonna 1799 kun Whitbread'sin panimolla työskennellyt Benjamin Greene muutti Bury St. Edmundsin kylään ja perusti 19-vuotiaana sinne Westgate Breweryn ostettuaan sieltä 100-vuotiaan Wright'sin panimon tilat. Vuonna 1887 – eli lähes 100 vuotta perustamisen jälkeen – panimoa vuodesta 1836 pyörittänyt Edward 'Old Ted' Greene, Benjaminin poika, päätti lyödä hynttyyt yhteen pahimman kilpailijansa, St Edmunds Breweryä pyörittäneen Frederick Kingin, kanssa, jolloin nykymuotoinen panimo Greene King syntyi. 1900-luvulla Greene Kingin panimo on ostanut useita kilpailijoitaan pois markkinoilta ja näin vallannut yhä suurempaa elintilaa Britannian pubikentällä.

Abbot Ale, yksi Greene Kingin tunnetuimmista ja arvostetuimmista oluista, omaa panimon mukaan 1000-vuotisen historian, sillä Bury St Edmundsin luostarissa on pantu luostariolutta jo 1000-luvun alkuvuosilta alkaen. Todellisuudessa olut on tullut markkinoille 1950-luvulla ja sen yhteyttä paikallisen luostarin paneman oluen kanssa voi mielestäni aivan hyvillä mielin epäillä. Kyseessä on siis perinteinen Brittein saarten premium bitter, jossa klassinen Fuggles hoitaa aromihumaloinnin virkaa. Holia löytyy kohtuulliset 5%.

Oluella on vaaleahkon kuparinpunainen väri, jonka kirkkaan läpinäkyvä olemus kielii suodatuksesta. Ylleen olut saa harmaanvalkoisen, melko lyhytkestoisen ja ohueksi jäävän vaahtolakin.

Tuoksussa tuntuu paljon klassisen brittialen piirteitä: siirappista ja karamellista mallasta, puisevuutta ja vanhaa tammea, kypsää marjaisuutta, kevyen omenaista hedelmäisyyttä ja hentoa aromihumaloinnin ruohoa ja vielä hennompaa sitruksisuutta.

Suussa oluella on keskitäyteläinen, pehmeä ja helppo yleisilme. Kuivahko ja kevytarominen maku on maltillisen marjainen, kevyen karamellinen, hillityn maltainen, hieman puiseva ja hennon sitrushedelmäinen. Katkeroisuus on hyvin maltillista ja hiilihappo todella kevyttä ja ujoa, jopa hädin tuskin tuntuvaa – kuitenkin se sointuu ihan hyvin kokonaisuuden kanssa.

Jälkivaikutelma on aluksi melko maltillisen katkeroinen, mutta loppua kohti katkerohumaloinnin karvaus kasvaa selkeästi keskimakua runsaammaksi. Kielelle jäävä jälkimaku on puiseva, kevyen mallasleipäinen ja hennon marjainen, kestoltaan keskipitkä.

Brittiläisen panimojättiläisen klassikkobitteri on klassikkobitteri syystä: tämä tuntuu niin rehelliseltä brittibitteriltä kuin kuvitella saattaa. Oluessa on klassisen brittioluen puisevuutta ja maltillista, mutta riittävän selkeää karamellimaltaisuutta, minkä lisäksi humalointi on selväpiirteistä, mutta mukavan hillittyä. Koko paketti on hienosti tasapainossa, eikä mitään tunnu olevan liikaa tai liian vähän.

Tämmöisen tasapainoisen klassikko-oluen huonoin puoli on se, että vaikka se toimii takuuvarmasti, ei se onnistu herättämään kovinkaan suuria tunteita. Lähin verrokki oluelle tässä mielessä lienee Fuller'sin luotettava ja maukas ESB, joka on tyylillisesti hyvin samankaltainen Abbot Alen kanssa, mutta näistä Greene Kingin esitys jäänee vielä piirun verran tasapaksummaksi ja anonyymiksi esitykseksi. Yhtään enempää brittioluita siemaillut mallasveikko ei suuria fiiliksiä tästä saa yrittämälläkään irti, mutta jos haluaa vain nauttia pullollisen brittiläistä pubihenkeä – tai vaikkapa tarjota oluita huonosti tuntevalle esimerkin mitä perinteisimmästä brittityylistä – on Abbot Ale olut vailla vertaa.

Lyhyesti: Mitä perinteisin brittibitteri: tasapainoinen, karamellimaltainen, kevyen puiseva ja maltillisesti humaloitu ale, joka on kuin kotonaan juuri pubiympäristössä.

Arvio: Miellyttävä – olut, josta voi olla vaikea innostua, mutta josta on myös vaikea olla tykkäämättä. Maukasta ja tasapainoista klassikkoainesta.

Hinnan (~1,29e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Alta Maria Native9 Pinot Noir 2005

Alta Maria Native⁹ Rancho Ontiveros Pinot Noir 2005

• Valmistaja: Alta Maria Vineyards
• Tyyppi: Punaviini, AVA Santa Maria Valley
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Kalifornia, Central Coast, Santa Maria Valley
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: $52,00 (~46,19; Lokakuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: alta maria

Koska meikäläisen päähän on pinttynyt mielikuva siitä, minkälaisia jenkki- ja erityisesti kalifornialaisviinit ovat, on aina hyvä välillä pyyhkiä pölyjä mielikuvista viineillä, jotka eivät mitenkään mahdu mentaalisiin muotteihin.

Alta Maria Vineyardsin perustaja ja viininviljelijä James Ontiveros on 9. polven kalifornialainen; hänen esivanhempansa saapuivat hevosin Kaliforniaan vuonna 1781 ja hankkivat maata, joille he perustivat rancheja. Yhdessä vaiheessa Ontiverosin suku omisti peräti 15,000 hehtaaria nykyisen Orange Countyn alueelta. Sukupolvien myötä Ontiverosit kuitenkin myivät maitaan, eikä 1900-luvulle tultaessa suvulla ollut enää lainkaan maata omistuksessaan. James Ontiverosin vanhemmat, Louise ja Mark, halusivat kuitenkin korjata asian ja he ostivat vuonna 1986 oman ranchin, aivan Ontiverosien historiallisen Rancho Tepusquetin naapurista. Näille maille James istutti vuonna 1997 oman, 3 hehtaarin Rancho Ontiveros -viiniköynnöstarhan. Ensimmäiset viininsä James Ontiveros tuotti 2000-luvun alussa, mutta vuosikerrasta 2004 eteenpäin hän on tehnyt yhteistyötä viinintekijä Paul Wilkinsin kanssa, tuottaen viinejä kaupallisesti, keskittyen ensisijaisesti viileän Santa Maria Valleyn viinitarhoihin.

Rancho Ontiveros, jolle on istutettu paljon erilaisia Pinot Noir -klooneja (sélection massale, kuten ranskalaiset sanoisivat), on tarha, jolta tuotetaan Alta Maria Vineyardsin lippulaivaviini, Native⁹. Tarha on aina ollut hyvin niukkasatoinen (n. 3,5 tonnia hehtaarilta), minkä vuoksi sen tuottamat rypäleet ovat poikkeuksetta olleet äärimmäisen intensiivisiä ja konsentroituneita. Koska sekä Ontiveros että Wilkins ovat suuria vanhan maailman viinien ystäviä, tehdään viini erittäin old world & old school -henkeen Burgundin tyylillä: luonnonmukaisesti viljellyt rypäleet kerätään ja viiniytetään palstoittain; vain parhaat rypäleet käytetään viiniksi ja loput myydään muille viinitaloille; rypäleitä ei rangata lainkaan, vaan viininvalmistuksessa käytetään vain kokonaisia terttuja; viiniä kypsytetään n. 20 kk ajan vuosikerrasta riippuen joko lähinnä tai ainoastaan vanhoissa, neutraaleissa tammitynnyreissä. Viinin nimi viittaa James Ontiverosin asemaan paljasjalkaisena, 9. polven kalifornialaisena ja sen tuotantomäärä on minimaaliset alle 2,000 pulloa vuodessa.

Viinillä on tiivis, läpinäkymättömän sinipunainen ja konsentroitunut väri; koska viini tarjoiltiin sokkona, en kyllä ulkonäön perusteella osannut arvata, että kyseessä olisi Pinot Noir – tai ainakaan 10-vuotias sellainen!

Ilmaisuvoimainen tuoksu sen sijaan paljastaa viinin meiningin heti rehellisellä pinositeetillaan: makeankypsä nokkapuoli on täynnä lajiketyypillistä kirsikkaa, orvokkia, vadelmaa, kevyttä maamaista rouheutta ja hentoa makeaa savua. Seasta löytyy myös sinistä marjaa ja jopa eteerisen hurmaavana tuntuvaa makeaa luumuisuutta. Vaikka tuoksu on erittäin rehevä ja kypsä, on se tyyliltään enemmän hienostunut kuin suoraviivainen fruit bomb.

Viinin makupuoli on yhtä runsas ja konsentroitunut, mitä tuoksu antaa odottaa. Kypsä ja supermehukas makupuoli tykittää menemään täyslaidallisia kirsikkaa ja luumua, makeaa ja auringonpaahtamaa maamaista mausteisuutta, kevyttä maustepippurisuutta ja aavistus särmää tuovaa bitterisyyttä. Suutuntuma on Pinot Noiriksi melko täyteläinen ja kokonaisuus on erittäin mehevä ja hedelmävetoinen, jopa helpostilähestyttävä, mutta viini on samalla niin ääripuhdas ja freesi, ettei kokonaisuus sorru lähellekään kosiskelevuutta. Rakennepuolesta pitävät huolen tuhdihkoon kokonaisuuteenkin nähden eloisat hapot ja kypsä, lempeä tanniinisuus. 14% alkoholia ei maistu tai tunnu, mutta se tuntuu tuovan yleistä runsautta kokonaisuuteen.

Runsas ja mehukas jälkivaikutelma ei poikkea totutusta linjasta, vaan jättää suuhun tumman kirsikan, kypsien luumujen ja hennon boysenmarjan johtamaa hedelmää, orvokkista kukkaisuutta, kevyen karvaana tuntuvaa kalkkista mineraalisuutta ja hentoa maustepippuria. Jälkivaikutelma on hyvin vivahteikas, persoonallinen ja erittäin pitkään kielellä viipyilevä.

Jos on tottunut siihen, että Pinot Noir on aina kepeää ja herkkää, tai ylikypsää ja löysää, on Native⁹ viini boksin ulkopuolelta: tämä on millä tahansa Pinot-mittarilla mitattuna Iso Viini – jossain suhteessa jopa ihan yleisellä punaviinimittarillakin mitattuna – mutta tästä huolimatta kokonaisuus ei sorru ylikypsyyteen tai vetelyyteen, vaan kokonaisuus on ihastuttavan raikas, ryhdikäs ja ennen kaikkea puhdaspiirteisen hedelmäinen ja siksi äärettömän herkullinen! Viiniin ei olla haettu turhaa runsautta uudesta tammesta tai kosiskelevia aromeja alleviivaavista hiivoista, vaan viini on kuin rehellisen ja puhtaan marjaisen Pinot Noirin arkkityyppi – tosin matalasatoisen tarhan konsentroituneet rypäleet antavat viinille hyvin epätyypillisen tuhdin ja runsaan rungon, mutta koska tämä runko ei tunnu tulevan viinin raikkauden ja rakenteen tielle, ei tämä ole millään tavalla huono asia. Lähinnä ainoa huono puoli viinissä on sen saatavuus – jos viiniä tuotetaan vuodessa parituhatta pulloa 40 miljoonan ihmisen osavaltiossa, ei ole todennäköistä, että tämmöisiä harvinaisuuksia tulee vastaan Atlantin tällä puolen. Tässä suhteessa voin pitää itseäni onnekkaana.

Koska viinin ensimmäinen kaupallinen vuosikerta on 2004, ei Alta Marialla voi olla kovinkaan selvää käsitystä viinin kellaroitavuudesta – heidän omilla sivuillaan viinille annetaan seuraavanlainen lausunto: Expected maturity is 10 years or more. Koska tämä viini vaikuttaa lähinnä muutaman vuoden ikäiseltä, ei kymmenvuotiaalta, voi hyvin todeta Native⁹:n kestävän erinomaisesti kellarointia – viinin pariin voi hyvin palata uudelleen vasta 5-10 vuoden jälkeen.

Lyhyesti: Erittäin runsaskokoinen, mutta äärimmäisen hurmaava, puhdaspiirteinen, moniulotteinen ja freesi Cali-Pinot vanhan maailman henkeen.

Arvio: Erinomainen – uskomattoman hurmaava ja vakuuttava esitys, erityisesti ikä huomioon ottaen! Kalifornian Pinot Noiria parhaimmillaan.

Hinnan (~46,19e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Sori Brewing Havana Gose

Sori Brewing Havana Gose

• Valmistaja: Sori Brewing
• Tyyppi: Olut, Gose / erikoisuus
• Maa: Viro
• Alue: Tallinna
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: ~2,00e (Marraskuu 2015, Stockmann Tallinna)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beersofestonia

Jos on vähääkään seurannut, mitä Suomenlahtea ympäröivässä pienpanimoskenessä on tapahtunut, ei ole voinut missata Sori Brewingiä. Siltä varalta, että näin on kuitenkin päässyt käymään, lienee pieni oppitunti paikallaan.

Akateemisen olutseura BOSA:n toiminnassa toisensa tavanneet Pyry Hurula ja Heikki Uotila olivat suunnitelleet oman pienpanimon perustamista jo hieman pidempään, mutta hommat tuntuivat aina kariutuvan taloudellisiin realiteetteihin: panimon perustamiseen vaadittava pääoma on Suomessa yksinkertaisesti turhan iso kakku nollabudjetilla leivottavaksi (toki Suomen alkoholilainsäädännölläkin on varmasti osansa ollut tien nousemisessa pystyyn). Jossain vaiheessa heräsi kuitenkin idea panimon perustamisesta matalammasta hintatasosta tunnettuun etelänaapuriin. Hommaa hieman rummutettiin sosiaalisessa mediassa ja sinnikkään viidakkorumpukompin saattelemana pojat onnistuivat keräämään joukkorahoituksella peräti 450,000 euroa, joilla oli mahdollista saada kasaan jo varsin uskottavat panimolaitteistot. Tallinna toivotti yrittäjähenkiset herrat tervetulleeksi ja panimollekin löytyivät tilat Tallinnan keskustan itäpuolelta, Neuvostoaikaiselta sotilasalueelta. Tänne, vanhaan ja tyhjään tehdashalliin perustettiin Sori Brewingin panimo.

Havana Gose on Sori Brewingin kommentti nykyisin villinä vellovaan hapanolutbuumiin ja samalla todellinen frankenstein-olut: gose on vanha, matala-alkoholinen, saksalainen vehnäolut, joka normaaleista saksalaisista vehnäoluista poiketen on sekä hapan että korianterilla ja suolalla (!) maustettu. Tämä ainutlaatuinen oluttyyli ehti peräti kuolla sukupuuttoon 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta pienpanimovillitys onneksi onnistui herättämään sen uudelleen henkiin. Entäs sitten tuo oluen Havana-puoli? No olut on täysin loogisesti maustettu mojito-aineksin, eli limellä ja mintulla! Havana Gose on siis aluksi tavallinen vehnäolut, jonka maustaminen on hoidettu tunkemalla keittoastiaan valtava läjä limenkuoria ja mintunlehtiä teepussimaisissa uutospusseissa – kuulemma erityisesti valtavan mintunlehtipussin tunkeminen pienestä aukosta keittoastiaan oli aikamoinen suoritus. Oluen suolaaminen on hoidettu Himalajan vuorisuolalla ja hapattamista ei olla jätetty epäluotettavien villihiivojen varaan, vaan se on tehty jenkkityyliin käyttämällä luotettavaa maitohappoviljelmää – joka on siis saatu ihan Valion jugurtista.

Väriltään Havana Gose on aluksi kirkkaan kellanruskea ja hiivojen myötä utuinen; pullon pohjalta löytyy reilua hiivapartikkelia, joten jos niitä ei lasiinsa kaipaa, kannattaa kaato suorittaa varoen. Valkoinen vaahto ei ota muodostuakseen ja se vähäinenkin syntyvä katoaa heti.

Jumalauta, miten muhkea, aromaattinen, makea ja persoonallinen tuoksu! Siitä löytyy runsaasti murskattua makeaa minttua, makeaa hedelmäisyyttä, ihan rehellistä mojitoa, kevyttä trooppista valkoviinimäisyyttä ja taustalla häilyvää aavistus viljaista maltaisuutta.

Maku on kunnon gosen tyyliin kepeä, raikas ja kohtalaisen suolainen, mutta oman twistinsä tuo oluen melko runsas ja jännän hedelmäinen yleisilme: limettiä, minttua, melonia, kevyttä passionhedelmän ja sitruunan kirpeyttä, jopa ujoa viinikumikarkkia. Hiilihappo on pieni ja rapsakka, kun taas gosen henkeen katkeroita ei löydy käytännössä ollenkaan. Oluen suupuolella makeus, hapan kirpeys ja suolaisuus ovat mainiosti tasapainossa.

Jälkimaku on sitä, mitä etiketti lupaa, eli hauskan mojitomainen, kevyen suolainen, hennon vesimeloninen, aavistuksen kirpeä ja ujosti vehnäisen hapan. Melonikarkkimainen meininki ja ujo happamuus jatkuvat pitkään, kun taas katkeroita ei löydy vieläkään.

Vironsuomalaisten sankareiden Havana Gose on kyllä todella hassu höpöolut, joka onnistuu harvinaisen hyvin lunastamaan lupauksensa: tässä on selvästi luvattuja mojiton piirteitä, mutta myös selkeä gosemaisuus on läsnä. On kyllä vaikea sanoa, toimiiko tämä olut usean pullon ajan – höpöyttä voi olla tässä liikaa jo yhdenkin pullon ajaksi – mutta pirun hauskaa ja maukasta tavaraa tämä on vähintään lasin ajan. Oluen luominen osoittaa Sorilta upeaa ennakkoluulottomuutta ja vaikka tämä olut varmasti jakaa mielipiteitä rankasti, on pakko myöntää, että itse ainakin tykkäsin. Mainio esitys, joka saa odottamaan vielä kaukana häämöttävää kesää entistä suuremmalla innolla! Onneksi olutta taitaa löytyä nykyisin myös ihan kotimaistenkin ruokakauppojen hyllyiltä.

Lyhyesti: Suomalaisolut Virosta, joka keikkuu höpömittarin asteikon yläpäässä: hapan ja suolainen vehnäolut, joka on maustettu mojito-henkeen limellä ja mintulla.

Arvio: Erittäin hyvä – oluella on jo reippaasti kuriositeettiarvoa, mutta hauska huomata, että myös tuoksu- ja makupuoli ovat mainiosti tikissä! Veikkaan, että monelle olut on yksinkertaisesti liian omituinen, mutta jos ennakkoluulottomat ja persoonalliset oluet kiinnostavat, suosittelen nappaamaan havana Gosen testiin!

Hinnan (~2,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Vins del Tros Lo Morenillo 2011

Vins del Tros Lo Morenillo 2011

• Valmistaja: Vins del Tros
• Tyyppi: Punaviini, DO Terra Alta
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Terra Alta
• Rypäleet: Morenillo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 23,45e (Toukokuu 2015, Decantalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Katalonia, tuo Espanjan viinialueista kenties kaikkein dynaamisin ja mielenkiintoisin, on hyvin monelle viininharrastajalle erittäin tuttu, mutta Katalonian lounaisnurkassa sijaitseva Terra Alta on Katalonian ala-alueista jäänyt varsin pienelle huomiolle. Ne, jotka ovat alueesta jotain kuulleet, tietävät sen lähinnä olevan tunnettu raikkaista Garnatxa Blanca -valkoviineistään. Tämä on kuitenkin melko pieni kuva siitä, mitä alueella todellisuudessa tapahtuu.

Yksi Terra Altan erikoisuuksia on Morenillo – suuria ja ohutkuorisia rypäleitä tuottava lajike, jota on viljelty alueella iät ja ajat, mutta jonka viljelyala on aikojen myötä jatkuvasti surkastunut. Tätä nykyä Morenillon viljelyala Terra Altassa (ja samalla koko maailmassa) on n. 15 ha ja sitä viljelee vain n. 10 viljelijää; lisäksi vain 2-3 tuottajaa omistaa lajiketta sen verran, että heidän on taloudellisesti järkevää tuottaa Morenillo-lajikeviinejä – loput tuottajat käyttävät Morenillonsa sekoiteviineissä. Useimmiten Terra Altan viljelijät rinnastavat Morenillon Pinot Noiriin – tämä lajike kun ohuen kuorensa vuoksi tuottaa myös väriltään hailakoita viinejä, jotka ovat tyypillisesti paljon kepeämpiä ja hapokkaampia kuin muut alueen rypäleistä tuotetut viinit. Lajikkeen suosion kasvun yksi suurimpia esteitä on viinialueen valvova elin, DO consejo regulador, jonka ensisijaisena tavoitteena tuntuu olevan Terra Altan profilointi Katalonian merkittävimmäksi Garnatxa-tuottajaksi – Morenillo ei tähän suunnitelmaan kuulu, joten se ei ole alueen hyväksyttyjen lajikkeiden listassa, eivätkä tuottajat saa istuttaa alueelle uusia Morenillo-köynnöksiä.

Vasta niinkin hiljattain kuin vuonna 2009 perustettu Vins del Tros on yksi maailman harvoista Morenillo-tuottajista. Tämä kahden kaveruksen perustama viinitalo pyrkii tuottamaan mahdollisimman terroir-vetoisia ja autenttisia, Terra Altalle tyypillisiä viinejä paikallisista lajikkeista. Niitä ovat toki Garnatxa Blanca, Garnatxa, Samsó (eli Carignan) ja Syrah, mutta heillä on myös muutama Morenillo-palsta, joista he tuottavat kahta viiniä.

Valtaosa talon Morenillo-köynnösten rypäleistä menee (blogissa jo aiemmintestattuun) Morenillo Àmfora -viiniin, jota nimensä mukaisesti kypsytetään vain saviamforoissa ennen pullottamista – tämän viinin vuosituotantomäärät ovat n. 3,000 pulloa. Sen sijaan parhaimmat rypäleet, joita Vins del Tros saa Vilalba dels Arcsin kylän tuntumassa sijaitsevalta, yli 90-vuotiaalta Morenillo-tarhalta, menevät tähän Lo Morenillo -viiniin, jonka vuosituotanto on n. 1,000 pulloa.

Viini on siis valmistettu erittäin vanhojen köynnösten erittäin konsentroituneista rypäleistä, jotka antavat Morenillolle epätyypillisen syvän värin. Viinistä puolet kypsyi 8 kk ajan vanhoissa ranskalaisissa tammitynnyreissä ja puolet saman ajan savioamforoissa, minkä jälkeen se on pullotettu suodattamattomana. Viiniä on tuotettu 1,140 pulloa, joista tämä meikäläisen Decantalosta ostama oli pullo numero 214.

Viinillä on erittäin tiivis, läpinäkymätön ja konsentroituneen herukanpunainen ulkonäkö; viini on hieman sakkainen, ja koska pulloa tuli heiluteltua melko reippaasti ennen korkkaamista, on se myös kevyesti utuinen.

Viinillä on tiivis, tuhti ja intensiivinen sekä ennen kaikkea ihastuttavan mehukas ja puhdaspiirteinen tuoksu, jossa tuntuu rehellistä punaista viinirypälettä, tummaa luumua ja kuivakkaa, tuoretta mustaherukkaa. Taustalla häilyy kevyesti makeaa, ujon balsamicomaista volatiilisuutta ja hennon eläimellistä luonteikkuutta. Kokonaisuus on todella moniulotteinen, hurmaava ja suorastaan lasistaryöppyävä.

Viinin hurmaava ja ryöppyävä luonne ei jää tuoksuun, vaan intensiivinen makupaletti jatkaa saumattomasti tuoksun viitoittamalla linjalla: lyhyesti viinin maun voisi tiivistää sanaan "SUPERMEHUKAS". Äärimmäisen herkullinen ja puhdaspiirteisen hedelmäinen kokonaisuus suorastaan pursuaa kypsää ja äärimmäisen runsasta tummaa marjaisuutta ja kevyttä luumumehuisuutta. Taustalla häilyy kevyen bitteristä mausteisuutta, vivahde kukkaista aromikkuutta ja hentoa hunajaisuutta. Yleisilme on kuiva ja hyvin konsentroituneen oloinen; rakenteesta huolehtivat lähinnä varsin reippaat hapot, sillä kokonaisuus on melko maltillisen ja samettisen keskitanniininen. Viinillä on erittäin puhdaspiirteinen, räjähtävän marjainen ja rehellinen habitus.

Viinillä on erittäin puhdaspiirteinen ja runsaan kypsän marjainen jälkimaku, jossa tuntuu keskimakua selvempää mausteisuutta, luumumehuista makeutta, ujoa kukkeutta ja häivähdyksiä rustiikkisesta volatiilisuudesta. Yllättävän runsas alkoholi (14,5%) näyttäytyy ensimmäisen kerran jälkimaussa hillittynä lämmön tunteena. Viinistä jää suuhun runsas, rehdin marjainen ja pitkään viipyilevä jälkivaikutelma.

Jumalauta mikä viini! Vins del Trosin Àmfora Morenillo oli erittäin charmantti ja vakuuttava esitys, joka voitti meikäläisen puolelleen heti ensitapaamisen myötä, mutta tämä saman talon lippulaiva-Morenillo iskee isomman vaihteen silmään sellaisella voimalla, että heikompaa hirvittää!

Bateassa sijaitseva Celler Piñol tekee myös tällaista, hieman samanhenkistä superversiota vanhojen köynnösten Morenillosta, mutta Piñolin Finca Morenillo on tyylillisesti runsaamman tamminen ja hieman anonyymimpi verrattuna tähän Vins del Trosin rehellisen marjaiseen ja uskomattoman tasapainoiseen viiniin. Olisi varsin mielenkiintoista seurata, miten tämä viini kehittyy iän myötä, mutta jos viini on näin uskomattoman ryystettävä nuorena, voi olla mahdotonta saada kellaroitua tätä kovinkaan vanhaan kuntoon!

Kaipa noita muitakin Vins del Trosin viinejä on saatava testiin, jos he onnistuvat tekemään hankalana pidetystä alkuperäislajikkeesta näin hurmaavaa tavaraa! Ja mainittakoon samalla, että tämän viinin myötä olen kaiketi testannut kaikki maailman lajike-Morenillot – joita oli päätähuimaavat kolme erilaista!

Lyhyesti: Todella runsas ja konsentroitunut, mutta ennen kaikkea äärimmäisen puhdaspiirteinen, rehellinen ja hurmaavan marjainen viini äärimmäisen harvinaisesta lajikkeesta.

Arvio: Täydellinen – tämä on kuin espanjalainen vastine Beaujolais'n puhdaspiirteisille natural-viineille. Suomeksi tämä tarkoittaa siis sitä, että täydellisempää nuorta viiniä rupeaa olemaan mahdotonta keksiä!

Hinnan (23,45e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Thornbridge Chiron American Pale Ale

Thornbridge Chiron American Pale Ale

• Valmistaja: Thornbridge
• Tyyppi: Olut, Pale Ale
• Maa: Englanti
• Alue: East Midlands, Derbyshire
• Maltaat: Kristalli-, pale-
• Humala: Amarillo, Cascade, Chinook
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 4,97e (Marraskuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,97e (Helmikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Thornbridgen oluiden rynnistys Alkon tilausvalikoimaan on jatkunut hienosti viimeisen puolen vuoden ajan: vielä viime kesänä valikoimista ei löytynyt ainuttakaan tämän modernin klassikkopanimon tuotosta, kun taas nyt valikoimaa koristaa yhteensä seitsemän erilaista olutta! Erittäin mallikasta toimintaa oluita maahantuovalta Brew Seekeriltä.

Tällä kertaa on arvioitavana Chiron pale ale, eli panimon Bear State IPA:n hieman hillitympi versio: mallas on tässäkin vaaleaa ja humalat amerikkalaisia, mutta jälkimmäisten käyttö on ollut paljon kohtuullisempaa, jolloin lopputuloksena on maltillisempi ja yleisilmeeltään pehmeämpi, jenkkihenkinen olut.

Oluella on lähes täysin kirkas, ujosti vaaleaanruskeaan taittuva syvän keltainen väri. Runsas, kuohkea ja väriltään valkoinen vaahtohattu haihtuu varsin nopeasti pois.

Hieman pidätteleväisessä mutta moniulotteisessa tuoksussa tuntuu tyypillistä jenkkihumalien sitruksista, kevyen kukkeaa ja kesäisen viehkeää aromikkuutta, hentoa pihkaisuutta ja aavistus keksistä maltaisuutta.

Maku on kepeä, raikas ja mukavan crisp. Siitä erottuu vaaleaa, viljaista maltaisuutta, kevyttä greippivetoista sitrushedelmää, hillittyä havuisuutta, ujoa ruohoisuutta ja hentoa kukkaisuutta. Yleisilme on freesi ja helppo, muttei siltikään varsinaisesti tylsä; hillityt 5% voltteja pitävät suutuntuman ja yleisolemuksen hyvin kepeänä ja leikkisänä. Katkerohumalat (36 EBU) ovat olemassa, mutta ne tuntuvat lähennä taustalla, eivätkä missään vaiheessa tule framille. Kokonaisuuden viimeistelee todella pieni ja pehmeä, hennohko hiilihappo, joka ujosti nipistelee kielenpäätä.

Jälkimaussa tuntuu kevyttä greippiä ja sitruksenkuorta, hentoa trooppisuutta, mukavasti erottuvaa viljaista mallasta, hillittyä katkeroa, kepeää männynneulasta ja ujoa ruohoisuutta. Raikas, kevyesti nipistävä ja mukavan moniulotteinen jälkivaikutelma kestää ilahduttavan pitkään.

Chiron on kokonaisuutena todella mallikas ja hyvällä tavalla helppo pale ale. Se on kuin jenkki-IPA ilman monille tyypillistä, liioittelevaa katkeroa tai alleviivaavaa överiaromaattisuutta. Ehdottomasti kivaa kamaa, eli helpostijuotavaa, tasapainoista ja maukasta. Varsin sessioitavaa tavaraa erityisesti niihin tilaisuuksiin, joissa kaipaa hedelmäistä, modernia alea muttei ylitehtyä hedelmäpommitykitystä tai ikeniärepiviä humalien katkeroita.

Lyhyesti: Maukas, tasapainoinen ja hyvin tehty jenkkihenkinen pale ale briteistä. Loistavaa, kevyttä särpimistavaraa!

Arvio: Hyvä – ei mikään suuri ja ihmeellinen tapaus, mutta oikein kelvollinen esitys tyylilajissaan. Hyvin tehty, moderni arkiolut.

Hinnan (4,97e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Weinbach Pinot Gris Cuvée Ste. Catherine 2013

Domaine Weinbach Pinot Gris Cuvée Ste. Catherine 2013

• Valmistaja: Domaine Weinbach
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Alsace
• Maa: Ranska
• Alue: Alsace, Haut-Rhin, Kaysersberg
• Rypäleet: Pinot Gris (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 44,80e (Lokakuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 44,80e (Helmikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Ranskassa, aivan Saksan rajan tuntumassa sijaitsevassa Alsacessa on valtava määrä kovatasoisia tuottajia, mutta sama pieni kourallinen tuottajia tuntuu löytyvän kaikkien listojen kärjestä. Näitä ovat Alsacen kolme kovaa jättiläistä – Hugel & fils, Leon Beyer ja Trimbach – sekä kolme tinkimättömällä, terroir-vetoisella ja/tai biodynaamisella linjallaan haastamaan noussutta taloa – Domaine Weinbach, Marcel Deiss ja Zind-Humbrecht. Toki jälkimmäiseen kategoriaan mahtuu monia muita enemmän tai vähemmän legendaarisia nimiä, kuten André Ostertag, Kreydenweiss tai Loberger, mutta nuo ensinmainitut 3 + 3 ovat todennäköisesti ne legendaarisimmat Alsacen nimet.

Alsacesta löytyy valtava määrä viinitaloja, joiden historia ulottuu jopa puolen vuosituhannen päähän – hämmentävän moni jopa kulkee edelleen samassa suvussa – joten ei liene mikään ihme, jos Domaine Weinbachinkin historia ulottuu yli 400 vuoden taakse, aina vuoteen 1612. Tuolloin kapusiinimunkit perustivat viinitalon nykyisen Kaysersbergin kylän tuntumaan ja antoivat sille nimeksi Weinbach, "viinipuro", viinitarhoja halkovan puron mukaan. Talo oli munkkien omistuksessa aina 1700-luvun lopulle saakka, mutta Ranskan vallankumouksen myötä viinitalo otettiin valtion haltuun ja myytiin. Vuonna 1898 Fallerin veljekset ostivat viinitalon ja Weinbach on edelleen saman suvun omistuksessa.

Domaine Weinbachin arvostus kasvoi toisen Fallerin veljeksen pojan, Théo Fallerin, omistuksessa, mutta nykyisen statuksensa viinitalo saavutti vasta Théon vaimon, Colette Fallerin, johdossa, hänen aloitettuaan talon luotsaamisen Théon kuoltua vuonna 1979. Colette pyrki viineissään yhä luonnollisempaan ja terroiria mahdollisimman autenttisesti ilmentävään lopputulokseen, minkä vuoksi hänen johdollaan Weinbach aluksi ryhtyi vuonna 1998 viljelemään 8 hehtaaria (33% tarhoista) biodynaamisesti. Kokeilujen tulokset olivat erittäin kannustavia ja vuonna 2005 kaikki Weinbachin tarhat oltiin siirretty biodynaamiseen viljelyyn; vuonna 2010 talo sai biodynaamisen viljelyn demeter-sertifikaatin. Colette kuoli 85-vuotiaana vuosi sitten, helmikuussa 2015; taloa johtaa nykyisin Coletten tytär, Catherine Faller, hänen poikiensa avustuksella.

Weinbachilla on useita Cuvée Ste. Catherine -nimellä kulkevia viinejä. Nämä viinit ovat valmistettu poikkeuksellisen kypsistä ja konsentroituneista rypäleistä, minkä vuoksi ne eroavat runsaudellaan selvästi talon perustason viineistä. Tämä linjasto saa nimensä sekä Théo ja Colette Fallerin tyttäreltä, Catherinelta, että siitä, että nämä viinit usein valmistetaan poikkeuksellisen kypsistä ja että myöhään korjatuista rypäleistä – nämä rypäleet poimittiin siis usein Pyhän Katariinan päivän (25.11.) aikoihin. Tämä viini on valmistettu alun perin kapusiinimunkkien istuttaman Clos des Capucines -tarhan myöhään korjatuista Pinot Gris -rypäleistä, jotka on käytetty ja kypsytetty rypäleiden omilla hiivoilla hyvin vanhoissa tammiastioissa. Viini on tuotettu rypäleiden murskaamisesta aina pullotukseen asti hyvin minimaalisesti viininvalmistukseen puuttuen.

Viini tarjoiltiin meikäläiselle sokkona viime syksynä mainion Töövi Marsannen jälkeen.

Väriltään viini on vaalean keltainen; nuoruudesta ja tuoreudesta kielivää vihreyttä ei väristä löydy lainkaan.

Viinillä on valkoviiniksi vaikuttavan tiivis ja konsentroitunut tuoksu, jossa tuntuu hunajaa, kypsää keltaista omenaa, kuivattua persikkaa ja kevyttä mausteisuutta. Rypäleiden kypsyys on sitä luokkaa, että alun perin tuoksun puolesta olisin voinut veikata viinin olevan peräti jälkiruokaviini-Rieslingiä.

Maku on selvästi puolikuiva, mikä ei ole ihme – viinissä on analyysiarvojen mukaan jäännössokeria 16 g/l. Suutuntuma on runsas ja täyteläinen, jopa hennon öljyinen, mutta sokeristaan huolimatta viini ei tunnu lainkaan vielä makealta tai raskaalta. Vivahteikkaasta mausta löytyy persikkaa, kevyttä hunajamelonia, hentoa savua ja ujoa bitterisyyttä sekä ennen kaikkea melko voimakasta, märän kivistä mineraalisuutta, joka yhdessä melko tuntuvan hapokkuuden kanssa antaa viinille varsin vaikuttavan ryhdin ja rakenteen. Kokonaisuus on kyllä selvästi kypsä ja rehevä, mutta samalla hämmentävän raikas ja vaikuttavaa tasapainoa huokuva.

Lopuksi viini jättää suuhun runsaan ja keskimakua selvemmin makeaan taittuvan jälkimaun, josta erottuu persikkaa, aprikoosia, hunajaa ja kevyen bitteristä mineraalia. Pitkään kielellä viipyilevä jälkivaikutelma on kompleksinen, vivahteikas ja tiiviin hedelmäinen.

Sokkona viini muistutti mielestäni enemmän hyvin runsasta, kypsää ja kevyellä jäännössokerilla varustettua Rieslingiä kuin mielikuviani kypsästä Alsacen Pinot Gris'tä! Tässä viinissä oli nimittäin Alsacen Pinot Gris'lle tyypillistä, suuntäyttävän runsasta keltaista hedelmää, mutta sen hapokkuus, mineraalisuus ja ryhti olivat sitä luokkaa, etten sokkona maistaessani niiden vuoksi yksinkertaisesti tullut ajatelleeksi, että tämä voisi olla Pinot Gris'tä. Olen tottunut, että jos Pinot Gris halutaan pitää hapokkaana, kannattaa se käyttää kuivaksi ja poimia tuoreena, kun taas Alsacen runsaan hedelmävetoiseen tyyliin valmistettaessa happojen vähyys on pakollinen paha, joka seuraa rypäleiden kypsyyttä. Jotenkin ihmeellisesti Weinbach kuitenkin onnistuu tuottamaan viinejä, jotka naittavat luontevasti kypsälle Pinot Gris'lle tyypillisen runsaan hedelmäisyyden ja konsentraation suorastaan epätyypillisen napakkana tuntuvaan hapokkuuteen ja mineraalivoittoiseen rakenteeseen.

Weinbachin Pinot Gris Cuvée Ste. Catherine 2013 on äärimmäisen vaikuttava ja rakenteikas valkoviini, joka helposti edustaa Alsacen parhaimmistoa tyylilajissaan. Viini on kyllä ehdottoman juotavissa jo nyt, mutta näin nuorena viini menee melkein hukkaan – tässä on niin paljon ryhtiä, rakennetta ja syvyyttä, että viinin korkkaamista kannattaa vartoa vähintään 10 vuotta, jotta sen potentiaali pääsisi edes jossain muodossaan realisoitumaan. Voin luottaa viinin kestävän hyvin kellaroituna tätäkin pidempään.

Lyhyesti: Vaikuttavan runsas, hyvin kypsä, moniulotteinen ja rakenteikas puolikuiva Pinot Gris yhdeltä Alsacen arvostetuimmalta tuottajalta.

Arvio: Erinomainen – mitä vaikuttavin esimerkki Alsacen runsaasta ja mehevän hedelmäisestä Pinot Gris'n tyylistä, jossa maltillinen jäännössokeri ja ryhdikäs rakenne ovat upeassa tasapainossa keskenään. Nyt upea, mutta muuttuu varmasti vielä parempaan suuntaan kehittyessään.

Hinnan (44,80e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Founders Curmudgeon

Founders Curmudgeon Old Ale Brewed with Molasses and Oak Aged

• Valmistaja: Founders Brewing Company
• Tyyppi: Olut, Strong Ale
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Michigan
• Koko: 0,355
• Hinta ostohetkellä: 5,98e (Marraskuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: handfamilycompanies

Viime vuoden loppupuolella pyörähti Arkadian Alkossa Michiganin mainion panimo Foundersin Curmudgeon. Panimon omien sanojen mukaan tämä olut on saanut vaikutteita perinteisestä old ale -tyylistä, joka tyypillisesti oli normaalisti myytävää mild alea vahvempaa. Tätä old alea säilöttiin pitkään tynnyreissä, jolloin se saattoi kypsymisen ohella myös muuttua erilaisten hiiva- ja bakteerikantojen vaikutuksesta myös muuttua happamankirpeäksi. Baareissa sitten sekoitettiin tätä tuhtia ja hapanta olutta nuoreen ja raikkaaseen mildiin, jolloin joka baarilla saattoi olla omat, ainutlaatuiset olutsekoituksensa. Mitä vahvempaa old ale oli, sitä pidempään sitä saattoi varastoida ja näin ollen sitä kehittyneempää ja mielenkiintoisempaa siitä oli mahdollista saada ennen tynnyrin avaamista.

Foundersin Curmudgeon on jo varsin tuhtia tavaraa ihan old ale -mittarillakin mitattuna: voltteja on nimittäin peräti 9,8%. Olut on terästetty melassilla, minkä jälkeen sitä on kypsytetty tyylinmukaisesti pitkään tammitynnyreissä ennen pullotusta.

Lasissa Curmudgeonilla on hennosti utuinen, kevyesti punertavaan taittuva pähkinänruskea väri ja se saa kaadon myötä kevyen kermaisen, melko vaatimattomaksi mutta varsin pitkäkestoiseksi jäävän vaahtokukan.

Lasista kohoaa runsas, makeaan taittuva ja erittäin moniulotteinen, hurmaavan aromikas tuoksu. Siitä erottuu karamellista mallasta, tummampuhuvaa melassia, kermatoffeeta, hienostunutta puisevuutta, maltillisesti mansikkaista marjaisuutta, kevyttä pähkinää, hentoa trooppista hedelmää, ujoa tammen vaniljaa ja hentoa mausteisuutta.

Suussa olut on varsin täyteläinen, runsas ja hieman makea. Makumaailmassa tuntuu päällimmäisenä siirappia ja melassia, kuivakkaa mausteisuutta sekä robustia ja hieman paahtunutta mallasta. Paikoin esiin nousee myös melko ärjynäkin tuntuvaa tammisuutta, hillitysti tummaa kuivahedelmää ja hentoa marjaisuutta. katkero on kohtalaista (49 EBU), kun taas hiilihappo on todella pientä, hentoa ja lähes olematonta. Alkoholi (9,8%) erottuu kevyesti, muttei missään vaiheessa nouse hallitsevaksi.

Jälkimaussa jää kielelle paljon keskimaun elementtejä: melassia, siirappia, voimakasta leivontamausteisuutta ja hentoa aromaattista tammisuutta. Humalointi nousee loppuliu'ussa suurempaan rooliin ja kielelle jää kohtalaisesti tuntuvaa ruohoista katkerohumalaa esiin nostava, erittäin pitkä, moniulotteinen ja suussa kehittyvä jälkivaikutelma.

Foundersin Curmudgeon on isokokoinen, tuhti ja moniulotteinen olut, josta on kuitenkin hieman vaikea saada otetta. Tammea on reilusti, paikoin jopa todella tuhdisti, mutta olut ei siltikään tunnu ylitammiselta – aromimaailmassa palikat ovat nivoutuneet toimivaksi kokonaisuudeksi ja yleisilme on varsin maukas ja harmoninen.

Curmudgeon on siis kiva, järeä tapaus, mutta se ei siltikään onnistu oikein sytyttämään eikä siksi varmaan jää myöskään mieleen – tämä on tällaisia oluita, jotka muistaa maistaneensa, mutta jotka pitää tarkistaa blogista muistaakseen, että miltä ne todella maistuivat. Olut ei ole onneksi hinnoiteltu aivan törkyisen hintaiseksi, kuten Arkadian Alkon tuhdit superoluet keskimäärin, mutta silti hinnassa tuntuu olevan pari penniä ekstraa – viitonen tästä tuntuisi Suomen hintatasossa jo suhteellisen kohtuulliselta.

Lyhyesti: Tuhti, erittäin täyteläinen, melko tamminen ja makeaan melassisuuteen taittuva moderni amerikkalaisnäkemys perinteisestä brittioluttyylistä.

Arvio: Erittäin hyvä – muttei mitenkään erityinen. Oluen juo mielellään kerran kokeilumielessä, mutta se ei kuitenkaan tarjoa mitään sellaista, joka kannustaisi ottamaan sitä uudelleen testiin.

Hinnan (5,98e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Töövi Saralee's Vineyard Marsanne 2011

Töövi Saralee's Vineyard Marsanne 2011

• Valmistaja: Crushpad, Asko Kassinen
• Tyyppi: Valkoviini, AVA Russian River Valley
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Kalifornia, North Coast, Sonoma County, Russian River Valley
• Rypäleet: Marsanne (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Marraskuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: vhpk

Tällä kertaa on vuorossa kolmas Asko Kassisen Töövi-nimen alla, yhdysvaltalaisella Crushpad-vuokraviinitalolla tuotattama viini (aikaisemmat olivat mainio Brosseau Pinot Noir 2005 ja julmetun herkullinen Kiona Cabernet Sauvignon 2008).

Crushpad oli siis vuonna 2004 perustettu kalifornialainen yhtiö, jolla jokainen viinintekijäksi halunnut sai itse tehdä juuri sellaisia viinejä, joita itse halusi. Crushpadilla oli valtava kattaus erilaisia sopimusviljelijöitä, joilta sai ostaa rypäleitä, minkä lisäksi talolla oli runsaasti osaavaa henkilökuntaa, jotka osasivat toteuttaa asiakkaidensa toiveet tarkasti ja virheettömästi. Harmillisesti yhtiö ei kuitenkaan paljastunut niin kannattavaksi kuin toivottiin ja viimeisimmän laman seurauksena Crushpad joutui 2010-luvun taitteessa taloudellisiin ongelmiin; yhtiö lopulta huutokaupattiin vuonna 2012.

Tämä viini on tuotettu juuri Crushpadin ongelma-aikoina, mikä on tietyllä tapaa jättänyt jälkensä viiniin – kun tämä jo etukäteen maksettu viini piti pullottaa ja lunastaa, päätyi se kypsymään vielä epämääräisen ajan lisää tynnyrissä, mitä ei alun perin oltu lainkaan suunniteltu. Lopulta ennen huutokaupattavaksi päätymistään Crushpad pullotti ja luovutti lunastamistaan odotelleet pullot, mutta monet viinit alkuperäistä sopimusta pidemmällä aikataululla.

Viini on tuotettu alun perin Richard ja Saralee Kunden vuonna 1989 istuttamalta, n. 80 hehtaarin köynnöstarhalta, jota pidetään yhtenä parhaista Sonoman viinitarhoista. Tällä arvostetulla tarhalla viljellään peräti 14 eri lajiketta, joista moni on rhônelaisia punaisia ja valkoisia rypälelajikkeita. Itse viini kypsyi 10 kk terästankissa ja lisäksi epämääräisen, noin 6-8 kk ajan tuntemattomassa tynnyrissä (käytetty termi oli surprise barrel.

Viinillä on intensiivinen, vaaleanvihreä väri.

Tuoksu on hillitymmänpuoleinen, mutta miellyttävän moniulotteinen: siinä tuntuu rypäleen tuomaa makeankypsää omenaa, tynnyrikypsytyksen tuomaa paahteisuutta ja kevyttä pähkinäisyyttä, sekä näiden synteesin nostattamia, kuivan hunajaisia ja jopa ujon viljaisia piirteitä. Todennäköisesti tynnyrikypsytys tekee tuoksusta kehittyneemmän tuntuisen mitä viini todellisuudessa onkaan, sillä yleisilme vaikuttaa jo vähän enemmän ikää saaneelta.

Melko intensiiviseltä maultaan viini on runsas, mehukas ja melko konsentroitunut. Makumaailmasta löytyy kypsää keltaista hedelmää, hunajaisuutta, melko runsastakin mausteisuutta, kevyen rapsakkaa mineraalin tynkää ja hentoa kermaisuutta. Viinillä on melko tuhti ja vähän jopa ikää ilmentävä olemus, mutta toisaalta hapokkuus on samalla melko ryhdikästä ja viinillä on edelleen mukavalla tavalla nuorekkaan eloisa alavire. Peräti 14,5% suuruinen alkoholipitoisuus pysyy hienosti alusta loppuun piilossa.

Jännittävässä, runsaassa ja viipyilevän pitkäkestoisessa jälkimaussa tuntuu pähkinäisyyttä, kevyttä mausteisuutta ja hentoa hunajaisuutta, mutta toisaalta siinä on keskimaun tavoin myös tasapainottavaa sitruksista raikkautta, minkä vuoksi edes loppuliu'ussa viini ei tunnu raskaalta. Jälkivaikutelma on intensiivinen, kompleksinen ja kevyesti kehittyneen oloinen.

Kassisen Crushpad-viinit eivät tälläkään kertaa onnistuneet pettämään! Viini kyllä sokkona tarjoiltuna vaikutti kehittyneemmältä mitä sillä todellisuudessa oli ikää, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että viini olisi vaikuttanut vielä millään tavalla vanhalta tai väsähtäneeltä – päin vastoin, kokonaisuus oli hyvin maukas, tasapainoinen ja täynnä energiaa! Lisäksi intuitiivisesti voisi odottaa kalifornialaisten Rhône-henkisten valkoviinien olevan vielä raskaampia ja tuhdimpia kuin esikuvansa, mutta tämä kyseinen viini osoitti upeasti, kuinka osaavissa käsissä on mahdollista saada Kalifornia-rhônelaista, joka on vähintään yhtä ryhdikästä ja raikasta kuin originaalit! Juuri tätä viiniä ennen maistettuun valkoiseen Hermitagen Marsanneen verrattuna erot olivat kyllä melko olemattomia.

Viini on todennäköisesti hieman kehittyneemmän oloinen mitä sen pitäisi ikäisekseen olla, johtuen ennakoimattomasta, venyneestä terästankki + tammitynnyri -kypsytyksestä, mutta tästä huolimatta viini on varsin hurmaavassa tikissä ja kokonaisuus on ihastuttavan tasapainoinen, moniulotteinen ja kiehtova –luontevasti arvostettujen valkoisten rhônelaisten tasolla! Viinin kellarointipotentiaalista on mahdotonta sanoa mitään; se kestänee varmasti hyvin vielä joitain vuosia, mutta en kyllä ihmettelisi, jos viini olisi fantastisessa kunnossa vielä vuosikymmenenkin jälkeen.

Lyhyesti: Hieman kehittyneen oloinen mutta edelleen hyvin eloisa, vivahteikas ja tasapainoinen valkoinen rhônelainen Kaliforniasta.

Arvio: Tyylikäs – hyvin vakuuttava esimerkki siitä, kuinka myös Kaliforniassa on mahdollista tuottaa erittäin tyylikkäitä ja tasapainoisia viinejä Rhônen rypälelajikkeista.

Õllenaut Suitsu Porter

Õllenaut Suitsu Porter

• Valmistaja: Õllenaut
• Tyyppi: Olut, Porter/savuolut
• Maa: Viro
• Alue: Harju maakond, Saue
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 2,80e (Marraskuu 2015, Õllepood Koht, Tallinna)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: hopsunited

Viron pienpanimokentällä kuhisee vilkkaasti ja uusia panimoja tuntuu ilmestyvän myös lahden etelärannalle kuin sieniä sateella! Eniten nimeä ovat kuitenkin ehtineet kerätä lähinnä ne ensimmäiset kaupalliseen tuotantoon päässeet panimot, joista kuuluisimmiksi ovat nousseet Põhjala – tuo Viron oma Brewdog – ja hieman pienemmät Lehe ja Õllenaut sen vanavedessä. Näistä kaksi ensimmäistä oli meikäläiselle entuudestaan tuttuja jos jossain muodossa, mutta Õllenautista ei aikaisempaa kokemusta ollut. Tästä syystä järkeilin edellisellä Tallinnan-reissulla, että olisi hyvä ottaa tämän panimon oluita tällä kertaa testiin. Näin ollen Tallinnan vanhankaupungin sydämestä löytyneestä Koht-olutmyymälästä tarttui pari Õllenautia mukaan.

Tämä olut on etikettinsä mukaan "smoked robust porter". Lisäksi sen parasta ennen -päiväys on 20/10/2015, eli olut oli mennyt pari viikkoa ennen maistamista vanhaksi. Portteri nyt voi kestääkin yli päiväyksensä, toisin kuin aromaattiset IPA:t tai kepeät pilsit, mutta useimmissa tapauksessa olut ei kyllä ole enää tässä vaiheessa millään lailla parhaimmillaan. Mutta oli tilanne mikä hyvänsä, ei ole kyllä mikään hyvä meriitti myymälälle, jos se myy vanhentunutta tavaraa hyllyillään...

Oluella on läpinäkymättömän tumman punaruskea väri. Hiekanruskea vaahtokukka on kevyt ja lyhytkestoinen ja se jää ohueksi kerrokseksi oluen pinnalle.

Tuoksussa tuntuu miellyttävä yhdistelmä lakritsia, paahteisuutta ja makeaa savua sekä mitä pienin aavistus palvikinkkuisuutta.

Suutuntuma kevyehkö, korkeintaan keskitäyteläinen. Hieman ohut ja vetinen maku (voltteja vain 5,5%) on kuiva, tumman maltainen, kevyen lakritsinen, hennon puusavuinen, ujon palvikinkkuinen. Katkeroita hyvin vähän, hiilihappoa tuskin ollenkaan – kuplat tuntuvat lähinnä hentona epätasaisuutena kielellä. Lämmetessään olut saa hieman makeutta ja leveyttä, joka häivyttää pois vetisyyttä, mutta kokonaisuus pysyy silti melko ohuena.

Suuhun jäävä kuivakka jälkimaku on vetinen, paahtuneen maltainen, kevyen lakritsinen, maltillisen savuinen, hillityn leipäinen ja hennon palvikinkkuinen. Oluesta jää melko lyhytkestoinen ja mitäänsanomaton jälkivaikutelma, jota sävyttää lähinnä hento, palvikinkkua muistuttava savuisuus.

Eipä tässä oluessa ole oikein mitään kummoista. "Smoked robust porter" my ass – savuisuutta nyt on ja portterista tämä menee, mutta mitään robustia tässä ei kyllä ole (eikä todennäköisesti myöskään ole ollut tuoreena). Kokonaisuus on melko yhdentekevä ja vaatimaton, mikä ei sinänsä yllätä, koska "kevyiden" (alle 6%) porttereiden tekeminen on panimolle aina suuri haaste – kuka tahansa osaa käyttää tummia paahtomaltaita ja kutsua oluttaan portteriksi, mutta se, että portteri myös vaikuttaa tasapainoiselta eikä vetiseltä on täysin toinen juttu. Tässä ollaan varmaan tavoiteltu olutta, joka olisi yhtä aikaa sekä savuinen portteri että kepeä, raikas ja helpostijuotava olut, mutta lopputulos vaikuttaa lähinnä vaatimattomalta ja vähän puolitiehen jääneeltä. Kokonaisuus ei vakuuta sen vertaa, että kiinnostaisi metsästää oluen tuoreempaa versiota uudelleentestattavaksi. Ei jatkoon.

Lyhyesti: Kepeä, palvikinkkuinen savuportteri, joka jää maultaan turhan ohkaiseksi ja vetiseksi.

Arvio: Kehno – Meh.

Hinnan (2,80e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Remizières Hermitage Cuvée Emilie Blanc 2004

Domaine des Remizières Hermitage Cuvée Emilie Blanc 2004

• Valmistaja: Domaine des Remizières
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Hermitage
• Maa: Ranska
• Alue: Rhône, Pohjois-Rhône, Hermitage
• Rypäleet: Marsanne (97%), Roussanne (3%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~55,00e (Lokakuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: domaine des ramizières

Ranskan etelärannikon tuntumassa sijaitsevat Pohjois- ja Etelä-Rhône ovat kuin yö ja päivä; ei pelkästään alueiden viinityylien eroina, vaan myös tuotantomäärissä: Etelä-Rhône tuottaa n. 95% alueen viinituotannosta ja kriitikoiden lempilapsi, Pohjois-Rhône, alle 5%. Piskuisen Pohjois-Rhônen arvostetuimpia viinialueita on Tain l'Hermitagen kylän ympäröimän Hermitage-kukkulan muodostama 140 hehtaarin viinialue, joka on kuuluisa vaikuttavista Syrah-punaviineistään. Melko harva kuluttaja on kuitenkin tietoinen siitä, että tällä valmiiksi mikroskooppisella punaviinialueella valmistetaan myös hyvin pieniä määriä valkoviiniä, joista parhaimmat voivat kestää kellarissa kauemmin kuin punaiset vastineensa.

Tämän viinin tuottanut Domaine des Remizières on verrattain tuore tulokas Pohjois-Rhônen viinikentällä: tämä Alphonse Desmeures'n perustama viinitalo aloitti vuonna 1973 myymällä rypäleitään paikalliselle osuuskunnalle ja kun Alphonsen poika Philippe siirtyi talon johtoon vuonna 1977, alettiin myös tuottamaan viinejä oman nimen alla. Nykyisin tätä kolmannen sukupolven viinitaloa pyörittävät Philippe, sekä hänen tyttärensä Emilie ja poikansa Christophe. Viinitalon viljelykset käsittävät nykyisin n. 30 ha Hermitagen, Crozes-Hermitagen ja St. Josephin viinialueilla.

Tämä Philippen tyttäreltä nimensä saava Cuvée Emilie on valmistettu lähinnä Marsannesta, jota tavataan Pohjois-Rhônessa erityisesti Hermitagen, Crozes-Hermitagen ja St. Josephin alueilla. Tämä lajike on hyvin tarkka kasvuympäristöstään: liian lämpimässä se kypsyy nopeasti ylikypsäksi, tuottaen läskejä ja vähähappoisia viinejä, kun taas liian viileässä se ei kykene saavuttamaan riittävää kypsyyttä, tuottaen vaatimattomia, neutraaleja viinejä. Marsannen viljelijöiden haaste onkin ajoittaa rypäleen sadonkorjuu juuri oikeaan saumaan. Tämä 50-60-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistettu valkoviini on aluksi käynyt ja sitten kypsynyt vuoden ajan 228-litraisissa pièce-tynnyreissä, joista 50% on uusia ja 50% kerran käytettyjä.

Viini tarjoiltiin meikäläiselle sokkona viime syksynä, joten seuraavat muistiinpanot heijastelevat tätä.

Viinillä on kehittyneen kullankeltainen väri (mikä on ihan ymmärrettävää 11 vuoden jälkeen). Viini lienee myös suodattamaton, koska ulkonäkö on etäisesti utuinen – tämä viittaisi viinin keränneen myös hieman sakkaa, joka on kaadon yhteydessä lähtenyt liikkeelle.

Tuoksun kehittyneisyys vahvistaa ulkonäön kehittyneisyyden: hunajaa, kuivattuja keltaisia hedelmiä, kevyesti vihertävää yrttisyyttä – tai jopa aavistuksen vegetaalinen häivähdys – ja vastaleikattua hunajamelonia. Tammitynnyrikypsytys tuntuu kevyenä kermaisuutena ja hennon paahteisena häivähdyksenä.

Suussa viinillä on erittäin muhkea ja suuntäyttävän täyteläinen habitus. Runsaassa makumaailmassa hunajaisuus on pääosassa, mutta sen rinnalla tuntuu mm. kypsää aprikoosia, mausteisuutta, hieman nahistunutta eksoottista hedelmää ja aavistus mehukkaan makeita kuivattuja keltaisia hedelmiä, kuten ananasta, keltaluumua ja persikkaa. Tammi erottuu ujosti ja se on integroitunut lähes saumattomaksi osaksi hienosti kehittynyttä makumaailmaa. Viinin happoisuus on korkeintaan keskihapokasta, mutta runsaan ja kehittyneen hedelmän rinnalla kokonaisuus tuntuu enemmän matalahappoiselta ja raskaalta. Viinin tekstuuri on erittäin runsas ja pehmeä, minkä lisäksi suutuntuma tuntuu jopa kevyen öljyiseltä.

Viini jättää kielelle kehittyneen, hieman vahamaisen ja iän myötä kasaan kuivahtamalla konsentroituneen maun, jossa tuntuu aprikoosia ja kuivattua persikkaa, aasialaisia mausteita ja kevyesti paahdettua kurkumaa, hentoa bitterisyyttä ja aavistus appelsiinista lokumia, eli semmoista marmeladimaista makeista.

Sokkona olisin voinut arvata viinin olevan runsaan hedelmän ja kevyesti erottuvan tammisuuden osalta eteläisemmän Burgundin valkoinen, mutta heitin kuitenkin ensimmäiseksi veikkaukseksi Rhônea, joka meni ykkösellä oikein. Samoin seuraava veikkaus, joka oli Pohjois-Rhône. Vasta kolmas veikkaus meni väärin, sillä veikkasin hieman ikää saanutta Condrieuta viinin persikkaisten ja kevyen tammisten piirteiden perusteella, mutta kuulemma minun olisi pitänyt tietää, ettei viinin tuonut henkilö koskaan toisi Condrieuta, koska hän inhoaa Viognieria! Noh, tätä kun en tiennyt, meni ensimmäinen arvaus metsään, mutta pian viini kuitenkin tarkentui Hermitage-kukkulalle – ja samalla hieman olettamaani vanhempaan vuosikertaan!

Remizières'n yli 10-vuotias valkoinen Hermitage on tällä hetkellä varsin hurmaavassa tikissä ja osoittaa hyvin Marsannen kypsyttelypotentiaalin: nuorena viini on varmasti ollut selkeästi tammisempi tapaus, mutta nyt kokonaisuus on suorastaan ihastuttavan harmoninen ja kompleksinen. Marsanne kykenee tuottamaan melko hapokkaitakin viinejä, mutta tämän viinin tapauksessa pääosassa on hyvin runsas hedelmäisyys ja body, ei niinkään raikkaus – minkä lisäksi ikä on saattanut syödä osansa viinin happorakenteesta.

Tässä kunnossa viini on oikein upea fiilistelyviini sellaisenaan nautittavaksi, mutta siitä on myös oivaksi ruokaviiniksi sellaisille aterioille, jotka kaipaavat enemmän runsautta ja massaa kuin happosektorin ryhtiä ja purevuutta. Kellarissa viini pitää kutinsa varmasti ainakin 15-vuotiaaksi asti, mutta viini on todennäköisesti saavuttanut jo huippunsa, joten lisäkypsyttely tuskin tekee enää kummempia viinille. Sen sijaan jos nuorempia valkoisia Hermitageja sattuu löytymään kellarista, toivottavasti tämä päivitys kannustaa antamaan niille hieman lisää ikää!

Lyhyesti: Hienosti kehittynyt, mehevä, eksoottisen hedelmäinen ja suuntäyttävän täyteläinen valkoviini piskuiselta Hermitage-kukkulalta.

Arvio: Erinomainen – mallikas esimerkki siitä, miten Pohjois-Rhône kykenee tuottamaan vaikuttavien punaviinien lisäksi myös pitkäänkellaroitavia valkoviinejä!

Hinnan (~55,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Carrobiolo Coffee-Brett Imperial Stout

Carrobiolo Coffee-Brett Imperial Stout

• Valmistaja: Piccolo Opificio Brassicolo del Carrobiolo Fermentum
• Tyyppi: Olut, Imperial Stout
• Maa: Italia
• Alue: Lombardia, Monza e Brianza
• Koko: 0,375
• Hinta arviointihetkellä: ? (Heinäkuu 2014)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: pobc fermentum

Vielä pari vuotta sitten italialaiset pienpanimo-oluet olivat meikäläiselle täysi kysymysmerkki. Tiesin, että siellä tehdään paikallista Karjalakoffin Kultaa, eli Peronia, sekä sen Karhu IV:tä vastaavaa versiota, Nastro Azzurroa. Lisäksi Arkadian Alkossa oli pyörähtänyt Brewfistin IPA, joka oli ihan perushyvä olut, mutta kuva, jonka se antoi italo-oluista, oli luokkaa "okei".

Sitten ystäväni (ja mm. Uploud Audion parissa häärivä) Tuukka piipahti Italiassa, kiikutti kasan paikallisia pienpanimo-oluita ja päätti järjestää parille tutulleen (mm. minulle) maltaisen kulttuuriteon pitämällä näillä oluilla italialaisten craft beerien maistelun. Seasta löytyi sekä täysin yhdentekevää huttua että varsin vakuuttavaa kamaa, mutta ylivoimaisesti illan parhaaksi olueksi paljastui tämä Piccolo Opificio Brassicolo del Carrobiolo ("Carrobiolon pikkuinen oluttehdas") Fermentumin tekemä, runsaalla Arabica-kahvilisäyksellä tuunattu ja brettanomyces-hiivan avulla käytetty imperial stout. Tämän oluen kyllä pystyi veikkaamaan voittajaksi jo maistamattakin sen perusteella, että yleensä sekä brettaiset oluet että imperial stoutit ovat hyvin lähellä sydäntäni, mutta oli mukava todeta oluen myös lunastavan odotukset!

Väriltään olut on mustanruskea ja hennon läpinäkyvä – siis piirun verran kepeämpi kuin imperial stoutit noin yleensä. Lisäksi oluella on maltilliseksi jäävä ja väriltään kevyesti likaisen oranssinruskea vaahto.

Tuoksu on hurmaavan kompleksinen, muttei mitenkään niin tömäkkä kuin imperial stouteilla yleensä, vaan hieman pidättelevämpi. Siitä löytyy brettaista kakkaisuutta, tummaa ja kärtsäistä kahvia, nahkaa, kevyttä maltaiden paahdetta ja aavistus jännittävää savuisuutta. Lähinnä tumma paahtomaltaisuus on tuttu, tyypillinen imperial stoutien aromi, kun taas muut vivahteet tekevät kokonaisuudesta hyvin poikkeuksellisen ja kiehtovan.

Vaikka tuoksu on hieman pidätteleväinen, on olue maku sitäkin runsaampi. Täyteläisenä tuntuvaa makumaailmaa hallitsee tumman siirappinen makeus, mutta bretta tuntuu tuoneen kokonaisuuteen semmoista kevyesti kirpeähköä happamuutta (ei sentään lambic-tason maitohappoisuutta), joka estää hienosti olutta maistumasta liian makeana tai tahmeana. Muuten makumaailmasta löytyy kevyttä nahkaisuutta, tummapaahtoista kahvia, aavistuksen verran poltettua sokeria, ja hentoa savuisuutta; runsas alkoholi (10,5%) ei sen sijaan maistu kokonaisuudessa lainkaan. Hiilihappoisuus on varsin kevyttä, muttei täysin olematonta.

Suuhun jäävä, erittäin pitkä ja persoonallinen jälkimaku on siirappisen makea, paahtuneen maltainen ja maltillisen kärtsäinen, kevyen karvas ja ennen kaikkea persoonallisen brettainen: olut jättää suuhun jännittävän savuisen, nahkaisen ja rustiikkisen likaisen jälkivaikutelman.

POBC Fermentumin brettastout on kokonaisuudessaan tosi, tosi, tosi jepa; vaikka kokemukseni italialaisista pienpanimo-oluista ovat tässä viimeisen parin vuoden aikana kasvaneet hurjasti, pitää tämä kyseinen olut edelleen ykkössijaa Italian parhaasta ja mielenkiintoisimmasta oluesta! Kokonaisuus on niin jännittävä, persoonallinen ja tasapainoinen, ettei siitä yksinkertaisesti löydy moitteen sijaa. Lienee pakko metsästää jossain sopivassa välissä tätä tavaraa lisää ja katsoa, miten se kehittyy kellaroinnin myötä! Luottoa meikäläiseltä oluen kypsyttelypotentiaaliin on kyllä melkoisesti.

Olut oli todellinen löytö kaveriltani Tuukalta; tämä puteli valoi allekirjoittaneeseen enemmän uskoa italialaisten oluiden potentiaaliin kuin mikään muu aikaisemmin maistamani esitys ja samalla sai meikäläisen kiinnostumaan enemmänkin Italian vilkkaana kuplivasta pienpanimokentästä.

Lyhyesti: Äärimmäisen persoonallinen ja ainutlaatuinen, tuhti ja makea, mutta samalla hennosti happamankirpeä, kahvilla höystetty bretta-stout.

Arvio: Täydellinen – tämä ei ole mikään perustason imperial stout, joita tulisi vastaan harva se päivä, vaan hyvin persoonallinen tapaus ns. boksin ulkopuolelta. Hyvin röyhkeän, muttei siltikään hyökkäävän brettainen superstout, jossa hento happamuus tuo sekä mukavaa persoonallisuutta, että tasapainottavaa raikkautta kokonaisuuteen. Ai jummi kun toimii.