Tuottajaesittely: Domaine Sigalas

Santorinin-lomallemme mahdutut viinitilavierailut aloitettiin saaren suurmmalla tuottajalla, osuuskunta Santo Winesilta, jota myöhemmin samana päivänä seurasi vierailu Domaine Sigalasille, saaren yhdelle arvostetuimmista tuottajista. Koska Sigalas sijaitsee melko lailla eristyksissä muista saaren viinitaloista, aivan Santorinin pohjoisrannalla, ei vierailua voinut helposti ympätä minkään toisen viinitalovierailun kanssa yhteen; tämän vuoksi piipahdus Sigalasille järjestyikin parhaiten kun seikkailimme talolle vieraillessamme läheisessä Oiassa, tuolla Santorinin (ja kenties koko Kreikan) kauneimpana tunnetussa kaupungissa.

Pyörittyämme riittävästi Oiassa, syötyämme lounaat ja varustettuamme itsemme riittävällä määrällä vesipulloja, lähdimme patikoimaan kohti Domaine Sigalasia. Vaikka "virallisesti" Sigalas sijaitsee Oian tuntumassa, on todellisuus hieman toinen – viinitalo itse asiassa sijaitsee aika lailla keskellä-ei-mitään ja paikan päälle on Oian keskustasta noin kolmen kilometrin matka. Tämä matka ei ole mitenkään erityisen raskas, mutta kuitenkin sen verran pitkä, ettei sitä voi suositella ajoitettavaksi ainakaan kuumimpaan keskipäivän aurinkoon.

Oian ja Firan välistä tietä, kohta Finikiassa. Oikealla kalderan reunaa.

Matka Oiasta alkaa aluksi melko vilkkaasti liikennöidyllä Fira–Oia-tiellä, joka kulkee Santorinin saaren sisäreunan muodostavaa kalderaa – tulivuoren kraaterin reunaa – pitkin, aina pieneen Finikian kylään asti. Sieltä päätiestä erkanee melko pieni tie, joka lähtee laskeutumaan kohti saaren pohjoisrantaa ja laakeampia maita. Matkan varrella tulee vastaan lukuisia viinitarhoja, kunnes lopulta muutaman mutkan jälkeen tien vasemmalta puolelta löytyy itse viinitalo.

Tältä näyttää matka Finikiasta alas, kohti saaren pohjoisrantaa.

• Viinitalon on perustanut matemaatikko Paris Sigalasin, Christos Markozanen ja Yiannis Toundasin muodostama kolmikko vuonna 1991. Alun perin viinitalo sijaitsi Sigalasin suvun vanhassa viinikellarissa, mutta nykyisin talo sijaitsee vuonna 1998 rakennetussa uudessa, modernissa viinitalossa Oian lähistöllä.
• Alun perin viinitalo kulki nimellä Sigalas Winery, mutta vuonna 2003 viinitaloon investoitiin merkittävästi, jolloin Sigalas pystyi kasvattamaan kapasiteettiaan, modernisoimaan laitteistoaan ja laajentamaan toimintaansa merkittävästi; tällöin talo nimettiin uudelleen Domaine Sigalasiksi.
• Talon omistuksessa on n. 20 hehtaaria viinitarhoja, minkä lisäksi rypäleitä ostetaan paikallisilta pientuottajilta (n. 40% kokonaistuotannosta). Talon kokonaistuotanto on n. 350,000 pulloa vuodessa.
• Sigalasia pidetään Mavrotragano-rypälelajikkeen pelastajana (yhdessä viinitalo Hatzidakisin kanssa): vuonna 1998 Sigalas ryhtyi tuottamaan ensimmäistä kertaa Mavrotraganosta kuivia punaviinejä, jotka keräsivät nopeasti runsaasti mainetta ja pian esimerkin kannustamana muutkin saaren tuottajat ryhtyivät istuttamaan tätä lähes sukupuuttoon kuollutta lajiketta.
• Sigalasin tyyli edustaa saaren modernistipäätä: viinit ovat joko hyvin raikkaita ja tyylipuhtaita, terästankeissa kypsytettyjä viinejä tai uusissa tammitynnyreissä kypsytettyjä suuren tyylin edustajia.

Näkymä Sigalasin porttien sisäpuolelle...

Alun perin ennen vierailuamme yritin ottaa yhteyttä viinitalolle, mutta en harmillisesti saanut koskaan minkäänlaisia vastauksia tiedusteluihimme. Onneksi sain kuitenkin jostain ongittua tiedon, että talolle voi marssia turvallisesti ilman ennakkovaroituksia, sillä paikan päällä löytyy oma viinibaari, josta saa myös tilattua myös syötävää pieneen nälkään. Koska olimme lounastaneet ennen hyvin ennen vierailua, ei purtavalle ollut tarvetta; kun kuitenkin olimme talsineet lämpimässä (muttei onneksi enää liian kuumassa) iltapäivän auringossa Oiasta Sigalasille, ei missään nimessä ollut tyytyminen vain parin viinin maisteluun. Tarjolla oli onneksi koko talon tuotannon kattava laaja maistelusetti, joka soveltui hyvin jaettavaksi kahdelle hengelle.

...ja näkymä Sigalasin porttien ulkopuolelle. Oikealla Assyrtikotarha.

Kun internetistä etsii tietoa Sigalasista, toistuu usein se, kuinka viinitalo on Santorinin luomuviljelyn pioneereja: Sigalas on monien lähteiden mukaan viljellyt omia tarhojaan täysin luonnonmukaisesti jo vuodesta 1994. Koska viinibaarissa oli paikalla vain tarjoilijoita, ei allekirjoittaneelle sattunut tilaisuutta tiedustella tarkempia tietoja talon historiasta tai luomuviljelystä, minkä vuoksi otin reissun jälkeen sähköpostitse uudelleen yhteyttä taloon, tällä kertaa tiedustellen luomuviljelystä Santorinilla. Suureksi yllätyksekseni sain varsin lyhykäisen vastauksen talolta: "ME EMME TEE LUOMUVIINEJÄ." Pyysin hieman tarkennuksia listalla pienellä kysymyksistä, joihin suurin piirtein jokainen vastaus oli: "EI LUOMUVIINEJÄ", ilman mitään tarkennuksia tai selvennyksiä. Selvä juttu, selvä juttu, ei sitten. Itseä kyllä jäi hämmentämään tämä ristiriita – taloa mainostetaan Santorinin merkittävimmäksi luomutuottajaksi joka paikassa ja luomu nyt muutenkin on maailman markkinoilla merkittävä markkinointivaltti, mutta talo itse kiistää kaiken jyrkästi.

Noh, mutta sitten itse asiaan, eli talon viineihin. Koska maistelusetti kattoi lähes koko talon tuotannon, tulee tässä varsin perusteellinen kattaus jotakuinkin kaikista Sigalasin viineistä.

Viinit arviointivalmiudessa.

• Sigalas Aidani 2015: Aïdani (100%). Kypsyy 9 kk terästankeissa sakkojen päällä ennen pullotusta.
  Hohtava limetinvihreä väri. Intensiivinen, aromaattinen ja melko makea tuoksu, jossa jasmiininkukkaa, hedelmäkarkkimaista makeutta, sitruunavetoista hedelmää, hentoa savua ja aavistus mössöistä banaania. Suussa viini on melko runsas ja mehevä, mutta samalla melko napakan kivisen mineraalinen ja kevyen suolainen. Makumaailmassa viinikumikarkkia, cantaloupea, tuoretta viikunaa ja hentoa banaania. Viinin hapokkuus on melko maltillista Santorinin viiniksi, minkä vuoksi rakenne lepää lähinnä mineraalinen varassa. Pitkähkössä jälkimaussa kalkkista mineraalia, suolaisuutta, sitruunaista hedelmää ja ujoa limettisyyttä.
  Kokonaisuutena viini on melko helppo, pehmeä ja hedelmävetoinen valkoviini; Assyrtikoa runsaammin hedelmää, vähemmän happoja ja mineraalisuutta. Hyvää perustavaraa, joka toimii niin sellaisenaan kuin kevyen ruoan kanssa. Melko ylihintaisen oloinen 20,50€ hintaan.
• Sigalas Assyrtiko-Athiri 2015: Assyrtiko (75%), Athiri (25%). Perinteinen Santorinin sekoitevalkoviini, valmistettu vähintään 60-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Käy ja kypsyy terästankeissa.
  Hohtava, limetinvihreä väri; edellistä Aidania intensiivisempi. Tuoksu on hedelmäinen, mutta selkeästi Aidania kuivempi; vivahteita kypsästä omenasta, sitruksesta ja suolaisesta kivestä. Keskitäyteläinen, eloisa ja mineraalinen suutuntuma, jossa sitruunaista hedelmää, hieman karvasta omenankuorta ja hentoa suolaisuutta. Mukavan hapokas. Freesi, eloisa ja keskipitkä jälkimaku, jossa sitruksisuutta, kevyttä omenaa ja ujoa suolaisuutta.
  Miellyttävä ja maukas sekoitevalkoviini, mutta kokonaisuutena suht simppeli ja suoraviivainen. Maistuu perinteiseltä Santorinin Assyrtikolta, mutta kevyemmällä intensiteetillä ja rakenteella – todennäköisesti kiitos Athirin. Juuri ja juuri hintansa (13,60€) väärti – alle kympillä tämä olisi jo ihan hyvä ostos.
• Sigalas Santorini 2015: Assyrtiko (100%). Käy ja kypsyy terästankeissa.
  Hailakan vaaleanvihertävä väri. Karuhko tuoksu, jossa hillitysti makeaa sitrusta, kevyttä kivisyyttä ja aavistus savua. Keskitäyteläinen, intensiivinen ja tuntuvan hapokas suutuntuma, jossa nuorekasta, sitruunaista hedelmää, märän kivistä mineraalisuutta, hieman raa'ahkoa valkoista persikkaa ja aavistus suolaisuutta. Pitkä ja napakan happovetoinen jälkimaku, jossa tuntuvampaa suolaista mineraalia ja kirpeää sitruunaa ja limettiä.
  Tyylikäs ja puhtaan hedelmävetoinen Assyrtiko, joka korostaa enemmän lajikkeen kirpeän sitruunaisia piirteitä kuin Santorinin viineille tyypillisiä, savuisen vulkaanisia vivahteita. Hieman kireä ja karuhko, eli vaatinee vuoden pari tarjotakseen parastaan. Mainio tapaus, mutta melko hinnakas 19,20€ hinnalla – paikallisista ruokakaupoista viiniä saattaa löytää edullisempaan hintaan.
• Sigalas Kavalieros 2014: Assyrtiko (100%). Yhden 60-vuotiaan viinitarhan rypäleistä valmistettu tarhaviini. Kypsyy terästankeissa vähintään 18 kk sakkojen päällä ja pullotetaan vähintään 2 vuoden kypsytyksen jäljeen.
  Hailakan vaaleanvihreä väri. Tuoksu ei ole erityisen runsas, mutta tarjoaa silti hienosti pidättelevää kompleksisuutta, mehevää sitruksuutta, pitkän sakkakypsytyksen tuomaa vivahteikkuutta ja autolyyttistä kermaisuutta, hieman savua ja aavistuksen märän kivistä mineraalia. Varsin intensiivinen, napakka ja melko karu suutuntuma. Makumaailmassa napakkaa sitruksisuutta, bitteristä greippiä, kivistä mineraalia, kevyttä suolaisuutta ja maltillista, kermaista autolyysiä. Viinin pinnallinen ilmaisu on varsin hillittyä, mutta taustalla värjöttelee syvyyttä ja selkeää konsentraation tuntua. Kepeähkö ja rapsakan raikas jälkimaku tarjoilee sitruunavetoista hedelmää, kivistä mineraalisuutta ja hentoa suolakiveä.
  Todella vaikuttava, fokusoitunut, rakenteikas ja intensiivinen Assyrtiko, joka tuntuu vielä aivan liian nuorekkaalta korkattavaksi. Helposti Sigalasin valkoviineistä se paras, mutta tämän viinin tapauksessa kyse on enemmän viinin tarjoamasta kellarointipotentiaalista kuin varsinaisesta juotavuudesta juuri nyt. Hinnakas tapaus 31,60€ hintaan, mutta kykenee tarjoamaan vastinetta rahoille.
• Sigalas Santorini Barrel 2015: Assyrtiko (100%) yli 60-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Käy ja kypsyy ranskalaisessa tammessa (225 litran barrique- ja 500 litran tonneux-tynnyreissä) 6 kk ajan (30% uusia, 70% 2. tai 3. käyttökerran tynnyreitä).
  Syvä ja konsentroitunut limetinvihreä väri, joka taittuu hennosti kellervään. Varsin runsas ja kompleksinen tuoksu, jossa paljon selviä tammitynnyrikypsytyksen piirteitä: kermaa, makeaa mausteista tammea, vaniljaa, kevyttä kuivahtanutta persikkaa, hillittyä pähkinäisyyttä ja ujoa ananasta. Tyypillistä Assyrtikoa runsaampi, täyteläisempi ja kypsempi makumaailma, jossa kuitenkin tuntuu lajiketyypillistä sitruunaa, suolaista mineraalia ja leikkaavaa hapokkuutta. Makumaailmassa tammi tuntuu kevyemmin kuin tuoksussa, antaen viinille lähinnä hillityn pähkinäisen ja ujosti makean vaniljaisen alavireen. Rakenteikas yleisolemus. Jälkimaku on pitkä, kompleksinen ja rapea, ja siinä tuntuu kivistä ja suolaista mineraalisuutta, sitruunaa, kevyttä kermaa, hillittyä pähkinäisyyttä, aavistus paahdettuja mausteita ja häivähdys vaniljaa.
  Yleensä suosin Santorinin terästankeissa valmistettuja karuja, kepeitä ja tiukkarakenteisia Assyrtikoita, mutta Sigalas on onnistunut tekemään varsin onnistuneen esityksen tammiversioinnin tästä rypäleestä – vaikka tammi erottuu, on rypäle silti hienosti pääosassa. Viini on tällä hetkellä hieman turhan tamminen (viini oli pullotettu tynnyreistä vain muutama kuukausi ennen maistelua), mutta voin kuvitella tammisuuden katoavan paremmin hedelmän sekaan muutaman vuoden kellaroinnilla. Positiivinen yllättäjä. Hieman turhan hinnakas 24,20€ hinnalla, mutta uskoisin viinin muuttuvan hyvinkin hintansa arvoiseksi keskipitkän kellaroinnin jälkeen.
• Sigalas Nychteri 2013: Assyrtiko (100%) yli 60-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Käy ja kypsyy sakkojen päällä 30 kk ajan vanhoissa barrique-tynnyreissä ja lasketaan markkinoille vähintään 3 vuoden jälkeen vuosikerrasta.
  Konsentroitunut kellanvihreä väri. Vivahteikas, intensiivinen ja runsas tuoksu, jossa kypsää keltaista hedelmää, vahakynttilää, sitruunaa, paahteista makeaa savua, hieman pähkinäisyyttä ja ujo vivahde vaniljaa. Suussa viini on täyteläinen, konsentroitunut ja hyvin kypsä – ehkä jopa puolikuiva? Vaikea sanoa, koska viini on myös hyvin rapean hapokas. Hyvin eloisassa ja melko voimakkaassa makumaailmassa kypsää omenaa, sitruunaista kirpeyttä, autolyyttistä kermaisuutta, kompleksista mausteista vivahteikkuutta, hentoa hasselpähkinää ja aavistus vaniljaa. Vaikuttava rakenne. Eloisa, intensiivinen ja vivahteikas jälkimaku, jossa sitruunaista hapokkuutta, kypsiä keltaisia omenoita, kermaisuutta, hieman kompleksista mausteisuutta, kevyttä suolaista mineraalia ja aavistus vaniljaa.
  Todellinen Super-Santorini ja monsteri-Assyrtiko, mutta vain hyvässä! Viinissä on vakuuttavaa kypsyyttä ja runsautta, mutta kokonaisuus on silti harvinaisen sopusuhtainen ja vaikuttavan rakenteikas. Jo nyt varsin juotavassa kunnossa, mutta varmasti kestää kellarissa vähintään vuosikymmenen kypsyttelyn. Hyvin persoonallinen esitys Nykteriksi – vastaavanlaista viiniä ei muilta taloilta tuntunut löytyvän. Vakuuttavuudestaan ja vivahteikkuudestaan huolimatta viini tuntuu piirun verran turhan hinnakkaalta 45,70€ hinnalla.
• Sigalas EAN Rosé 2015: Mavrotragano (100%) n. 8–10-vuotiaiden köynnösten rypäleistä.
  Hohtava ja läpinäkyvä, granaattiomenaisen neonpunainen väri. Raikas, kypsän omenainen ja kevyen vadelmainen tuoksu, jossa hentoa kivistä mineraalia ja ujoa hapahkoa persikkaisuutta. Kuiva ja melko täyteläinen suutuntuma. Makumaailmassa tuntuvaa, rapsakan kivistä mineraalisuutta, mehukasta omenaa, vadelmaa ja hentoa metsämarjaisuutta. Hieman geneerinen, kansainvälinen habitus. Keskipitkä, marjainen jälkimaku, jossa sitruksista hapokkuutta, freesiä homenaisuutta, kevyttä karpaloa, hentoa kivistä mineraalisuutta ja aavistus tanniinien puraisua.
  Mukavan runsas ja helpostilähestyttävä hedelmäisen pään kesä-rosée, josta löytyy mukavasti hapokkuuta ja mineraalisuutta. Tyylillisesti silti hieman anonyymi, modernin pään edustaja. Hintansa väärti ostos 9,90€ hinnalla.
• Sigalas Mm 2014: Mavrotragano (60%), Mandilaria (40%), keskimäärin n. 60-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Viini käy ja kypsyy pääosin terästankeissa; osa käytetään ranskalaisessa tammessa.
  Tasainen, läpinäkyvähkö, tumman kirsikanpunainen väri. Hyvin runsas, aromaattinen ja persoonallinen tuoksu, jossa makeita kirsikan ja karhunvatukkamarmeladin vivahteita, kevyttä pippuria, hillittyä maustepippuria ja aavistus paahdettua aasialaista mausteisuutta. Yllättävän kepeä, eloisa ja freesi suutuntuma varsin napakalla, jopa rapsakalla hapokkuudella. Eloisassa makumaailmassa puolukkaa, hapankirsikkaa, pippurista mausteisuutta ja ujosti hapanta luumuisuutta. Melko tuntuvat, tiukahkot tanniinit. Tanniinisen napakassa ja happovetoisen eloisassa jälkimaussa puolukkaa, hapankirsikkaa, kypsästä lähes raa'ahkon karvaaseen ulottuvaa luumuisuutta ja mitä pienin aavistus mausteista tammea.
  Kokonaisuutena Mm on varsin kiva ja eloisa punaviini, joka muistuttaa tyylillisesti parhaita Cru Beaujolais -viinejä freesin puhdaspiirteisellä makumaailmallaan ja Barbarescoja elegantilla, mutta sopivan tiukalla tanniinisuudellaan. Tämä ei ole ehkä maailman kompleksisin ja vakavahenkisin punaviini, mutta kuitenkin riittävän persoonallinen ja omintakeinen tapaus ainutlaatuisten rypäleiden tuomalla, paikallisella viballaan. Yleiskäyttöinen ruokaviini ja todennäköisesti kykenee myös tarjoamaan hyvin kehittymispotentiaalia kellaripuolella. Erinomainen ostos 13,70€ hinnalla.
• Sigalas Mavrotragano 2014: Mavrotragano (100%) lähinnä yli 50-vuotiaiden köynnösten rypäleistä, joskin mukana on pieniä määriä nuorempien istutusten (5–10 yo) rypäleitä. Murskatun rypälemassan annetaan aluksi maseroitua viileässä lämpötilassa (ns. cold soak) vanhoissa 500 litran tammitynnyreissä. Käymisen jälkeen viini siirretään kypsymään 18 kk ajaksi uusiin ranskalaisiin tammitynnyreihin. Tämä viini on tuonut Sigalasille kenties eniten julkisuutta ja samalla nostanut Mavrotraganon suosiota Santorinilla.
  Melko tumma, kohtalaisen läpinäkymätön mustan kirsikan väri. Aromaattinen ja persoonallinen tuoksu, jossa ruusunmarjoja, kypsää kirsikkaa, paahdettuja mausteita, kukkaisuutta, makeaa tammen mausteita, kevyttä neilikkaa, hentoa seetriä ja aavistus kaakaota ja suklaata. Suussa viini on selkeästi varsin kypsä ja suutuntumaltaan täyteläinen. Tummanpuhuvassa akumaailmassa tuntuvaa hapankirsikkaista bitteriä, kypsää boysenmarjaa, ruusuista kukkaisuutta, makeaa tummaa kirsikkaa, kevyttä kaakaota ja hentoa puolukkaista happamuutta. Varsin ryhdikkäät hapot ja melko tiukat tanniinit korostavat makumaailman karheaa bitterisyyttä ja antavat viinille vaikuttavan rakenteen. Pitkässä jälkimaussa karvaus korostuu edelleen vivahteikkaiden puolukan, ruusunmarjan, paahdettujen mausteiden, seetrin ja vaniljan sävyjen lomassa.
  Tämä viini kantaa tammisuutensa hämmentävän hyvin, ollakseen puolitoista vuotta uusissa tynnyreissä kypsytetty tapaus. Tammisuus kuitenkin tuo tälle persoonalliselle lajikkeelle varsin modernin ja siloitellun yleisilmeen – tämän vuoksi Mavrotraganon persoonallisen ruusuiset ja punamarjaiset piirteet tuntuvat olevan hieman väärässä paikassa tämän lähes kalifornialaishenkisen aromimaailman keskellä. Kokonaisuutena tämä punaviini on todella mainio, mutta vähemmällä tammella, kypsyydellä ja uutoksella tämä voisi olla helposti vielä parempi – koska Santorini ei ole Kalifornia, on mielestäni melko turhaa yrittää tehdä paikallisista lajikkeista Napa Cab -viinejä. 35,20€ tästä viinistä tuntuu piirun verran liioitellulta.
• Sigalas Vinsanto 2004: Assyrtiko (75%), Aidani (25%) yli 50-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Rypäleitä aluksi rusinoitiin auringossa 10–12 päivän ajan, minkä niistä puristettua viiniä kypsytettiin vanhoissa tammitynnyreissä 7 vuoden ajan.
  Tummahko ja melko tiivis, syvän pähkinänruskea väri, joka taittuu reunoilta kullankeltaiseen. Todella konsentroitunut, kehittynyt ja oksidatiivinen tuoksu, jossa makeita kahvin, rusinan, mokkaisuuden, kuivatun aprikoosin, kevyen appelsiininkuorisuuden ja hennon hunajaisuuden piirteitä. Taustalla häilyy pistävää rancio-pähkinäisyyttä. Suussa viini on tiiviin paksu, erittäin täyteläinen ja makea, mutta myös todella raikkaan hapokas. Tuhdista makumaailmasta löytyy rusinaa, aprikoosihilloa, rehevää ananasmarmeladisuutta, sitruunaista hapokasta hedelmää, makeaa mokkakahvia, kevyttä kivistä mineraalisuutta ja ujoa savua. Makea ja siirappisen tahmea jälkimaku on todella pitkä ja se jättää kielelle mokkaa, rusinaa, karamellia, kevyttä sitruunamarmeladia, hentoa Earl Grey -teen bergamottisuutta ja aavistuksen mausteisen pähkinäistä ranciota.
  Todella upea ja vaikuttava esimerkki raskaamman ja konsentroituneemman pään Vinsantosta; tämä ei ole niinkään puhdaspiirteinen ja raskas, vaan iän myötä tynnyrissä konsentroitunut tiivis, raskastekoinen ja äärimmäisen intensiivinen jälkiruokaviini. Tämä ei ole siis yhtä raikas ja hedelmäisen hapokas tapaus kuin monet saaren kepeämmistä (ja usein nuoremmista) Vinsantoista, vaan puhtaasti äärimmäisen tuhti, kehittynyt ja loputtoman kompleksinen esitys. Upea jo nyt, mutta kehittyy kellarissa helposti vuosikymmeniä, ellei -satoja – tällaisten viinien nähdään Santorinilla olevan iättömiä. Hintansa väärti 33,30€ hintaan (50 cl).
• Sigalas Apiolitis 2009: Mandilaria (100%). Vinsanto-henkinen viini, mutta yleensä kepeitä, jopa ohuita, ja hyvin tanniinisia punaviinejä tuottavasta Mandilaria-lajikkeesta. Rypäleitä on kuivattu 10–12 päivää, minkä jälkeen viinin on annettu kypsyä vähintään 24 kk vanhoissa tammitynnyreissä.
  Läpinäkymätön ja samea punamusta väri, jonka runsas viskositeetti kielii reilusta sokeripitoisuudesta. Makea, mehevän ja jopa ylikypsän marjainen tuoksu, jossa ruusunmarjahilloa, mustaherukkamarmeladia ja ujoa hapankirsikkaa. Todella makea, paksu ja tahmea, mutta samalla kirpeän hapokas suutuntuma. Äärimmäisen runsaassa ja intensiivisessä makumaailmassa tuntuu olevan överisti kaikkea: karpalomarmeladia, kirsikkahilloa, kirpeitä punaisia marjoja, hapankirsikkaa, ruusunmarjoja, ylikypsää mansikkaa... Viini on kokonaisuutena lähes liköörimäinen tykittäjä, mutta kevyt tanniinisuus antaa hyvin särmää muuten lähes siirappiselle yleisilmeelle. Todella pitkässä ja tahmeassa jälkimaussa tuntuu niin reipasta hapokkuutta kuin intensiivisen makeita puolukkamehun, hapankirsikan, mansikkahillon, ruusunmarjamarmeladin, parfyymisyyden ja kuivatun luumun piirteitä.
  Apiolitis on todella hieno ja vaikuttava jälkiruokaviini, mutta freesin ja kompleksisen Vinsanton jälkeen se vaikutti turhan tahmealta, makealta ja raskastekoiselta esitykseltä. Tästä huolimatta viini on erittäin hurmaava tapaus ja osoittaa hienosti Mandilarian monikäyttöisyyden hyvin erilaisiin viineihin taipuvana lajikkeena. Viini varmasti kehittyy hienosti kellarissa ja näin makea, runsas ja tuntuvan hapokas kokonaisuus kestää sopivissa kypsyttelyolosuhteissa helposti vaikka yhden ihmisen eliniän. Tyyriinpuoleinen tapaus 27,80€ hinnalla (50 cl), mutta viini tarjoaa hinnalle myös vastinetta.

Maistelun viinit.

Mavrotragano-tarhoja aivan Sigalasin viinitalon kyljessä.
Huomionarvoista on, että nämä uudet tarhat eivät kasva maan pintaa
myöten kouloura-kärhäminä, vaan pystyssä, kepein tuettuina.

Maistelun jälkeen Sigalasin tuotannosta oli paljon selkeämpi kuva: talon viinit ovat hyvin siistejä, puhdaspiirteisiä ja moderneja, mutta vaikka seassa oli muutama hyvin timanttinen tapaus, olivat monet viinit jopa särmättömyyteen asti siloiteltuja esityksiä. Tästä huolimatta talon keskimääräinen taso oli varsin kova – erityisesti talon Nychteri ja single vineyard -Assyrtiko Kavalieros olivat helposti matkamme parhaimpien valkoviinien joukossa! Jos nyt jostain pitäisi nipottaa, on se viinitalon hinnoittelu: vaikka viinien taso oli kova, tuntui monien viinien hinnoittelu olevan melko posketonta ja esimerkiksi useampia viinejä löytyi saaren piskuisista marketeista selkeästi kohtuullisempaan hintaan. Ymmärrän kyllä, että Santorinilla viinien tuottaminen on hankalaa, runsaasti raskasta työtä vaativaa hommaa ja tarhojen satomäärät ovat lähes minimaaliset, mutta kun viinin tuoreen vuosikerran hinta lähentelee viittä kymppiä, rupeaa pahasti tuntumaan siltä, että nyt kyllä turistia koijataan. Kyllähän olisin mielelläni ostanut talolta muistoksi mukaan muutaman huippuviinin, mutta kun muutamat muut tuottajat kykenevät tekemään samantasoista tavaraa puoleen tai vain kolmasosahintaan, jäivät nuo pullot tällä kertaa ostamatta. Ei Sigalas ole mielestäni vielä niin iso nimi, että lähtisin niistä maksamaan hyvän Burgundin tai vuosikertashamppanjan verran. Sentään pari edullisempaa pulloa tarttui mukaan maistelun päätteeksi, minkä jälkeen alkoi patikkamatka takaisin Oiaan.

Pohjois-Santorinin helmi, viinimyymälä Iama.

Matkan varrella tuli pysähdyttyä myös viinimyymälä Iamassa, josta ei löytynyt hirveästi sen halvempia viinejä, mutta monilla myynnissä olevilla pulloilla oli ikää yli vuosikymmenen verran, joten tuliaisten metsästäminen myös täältä oli perusteltua. Viiniostosten yhteydessä myymälää pyörittävä Ursula Deneke samalla maistetti meille omia yrtti- ja maustesekoituksiaan, joita hän aurinkokuivaili pöydillä myymälän edessä ja lopuksi vielä iski pullojen mukaan muutamat itsetehdyt säilykkeet mukaan. Jos siis suunnitelmissa on pyörähtää Sigalasilla, suosittelen lämpimästi yhdistämään samalla reissun tähän Santorinin kovatasoisimpaan viinimyymälään!

Maku Solita Intohimo

Maku Solita Intohimo Passion Pale Ale

• Valmistaja: Maku Brewing
• Tyyppi: Olut, Pale ale
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: ? (Elokuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Kuukausi takaperin postista pamahti näytepurkki Tuopillisen Jounin lähettämää Solita Intohimo -olutta. Kyseessä on siis Solitan (joka on siis myös Jounin työnantaja) 20-vuotispäiville kehitetty juhlaolut. Alustavan ajatusriihen jälkeen tämä olut päätettiin teettää Tuusulassa sijaitsevalla Maku Brewingillä, jonka erilaisista "omaoluista" oli kerääntynyt jo jonkin verran hyviä kokemuksia.

Koska yksi Solitan arvoista on intohimo, päätyi se lopullisen oluen nimeksi. Samalla olut keksittiin maustaa varsin osuvasti passiohedelmällä (joskin hedelmän suomenkielinen synonyymi "kärsimyshedelmä" ei natsaa enää niin osuvasti intohimon kanssa...) Parastahan tässä oluessa on se, ettei kyseessä ole ainoastaan uudet vaatteet saanut vanha olut, vaan ihan oikeasti Solitalle omalla reseptillä kehitetty, uniikki olut. Solitan olutseura suunnitteli teetettävälle oluelle lähtökohtaiset suuntaviivat – helppo juotavuus ja max. 4,7% vahvuus, lakiteknisistä syistä – ja loput passiohedelmäisen pale alen reseptiikasta jätettiin Makun kavereiden kehitettäväksi.

Oluesta tehtiin aluksi koe-erä, jonka Solitan olutseuran raati hyväksyi samoin tein, minkä jälkeen olut pistettiin virallisesti tulemaan. Valtaosa oluesta meni yhtiön omaan käyttöön sekä henkilökunnalle että näppäräksi edustusolueksi, mutta lisäksi jakoon tuli muutama kegi baarikäyttöön Helsingin Il Birrificioon. Lisäksi olutta on tarjolla ensi lauantaina (24.9.2016) Ota Olut! -tapahtumassa Otaniemessä. Oluen päiväys on ensi vuoden alkuun eli 2.2.2017 ja voltteja löytyy jetsulleen se 4,7%.

Lasissa oluella on utuinen, hennosti vihertävä vaaleankeltainen väri sekä erittäin runsas, kuohkean höttöinen, kestävä ja väriltään valkoinen vaahto, joka jättää lasin reunoille hieman pitsiä.

Aromikkaasta tuoksusta löytyy – kuten tämännimiseltä oluelta saakin odottaa – makeaa eksoottista passiota, jota komppaa aromihumalainen, hieman pistävä ruohoista vihreys, hillitty saippuaisuutta muistuttava sitruksisuus ja hento vivahde greippilihaa.

Suussa makunystyröitä morjenstaa vihersävytteinen, voimakkaasti ruohoa ja männynneulasia tykittävä makumaailma, jossa tuntuu myös hieman sekä trooppisen hedelmäistä että ujon kirpeää passiota ja kohtalaisen selväpiirteisesti tuntuvaa, yrttistä katkerohumalaa. Suutuntuma on kepeänpuoleinen ja hieman ohkainen – hieman täyteläisempi meininki, piirun verran runsaampi maltaisuus ja asteen verran korkeampi alkoholi sopisivat kokonaisuuteen, mutta ymmärrettävää on, että lain antamissa puitteissa on liikuttava. Hiilihappo on hyvin pehmeää ja maltillista.

Suuhun jäävä jälkimaku on tuntuvamman katkera, vihertävän ruohoinen, männynneulasinen, hillitysti mausteinen ja ujosti vaalean maltainen. Jälkivaikutelma on kepeä, mutta mukavan rapea ja raikas.

Mikään suuri tunnelmointiolut Solita Intohimo ei ole, mutta jos kyseessä pitää olla edustuskäyttöön taipuva yleisolut, jonka pitäisi olla riittävän kepeä lähinnä keskiketterään tottuneelle, mutta silti sopivan mielenkiintoinen myös harrastelijoille, on lopputulos varsin onnistunut! Ihan hatunnoston arvoinen temppu Makulta. Oluen hieman ohkainen olemus on toki kauneusvirhe, mutta enemmänkin pakon luoma ominaisuus kuin todellinen virhe, joka ei varsinaisesti oluen juotavuutta vähennä. Kyllä tätä kelpaa sekä työntekijöille jaella että käyttää edustustehtävissä!

Lyhyesti: Kepeä, raikas ja mutkaton pale ale, johon on haettu syvyyttä ja mielenkiintoa passionhedelmällä – mikä heijastuu humoristisesti oluen nimeen.

Arvio: Miellyttävä – varsin kelvollinen yleisolut sopivan pienellä, mutta toimivalla, persoonallisella twistillä.

Mas d'en Compte Priorat Rosat 2012

Mas d'en Compte Priorat Rosat 2012

• Valmistaja: Celler Cal Pla
• Tyyppi: Roséeviini, DOQ Priorat
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Priorat
• Rypäleet: Garnacha Roja, Piquepoul Noir
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 9,50e (Joulukuu 2015, Décantalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: decantalo

Kataloniassa, parin tunnin ajomatkan päässä Barcelonasta, sijaitsee karu ja vuoristoinen Priorat. Vielä 1990-luvun alkuun asti tämä alue oli täysin tuntematon kaikille muille paitsi paikallisille, jotka tiesivät sen äärimmäisen tuhteja, alkoholisia ja rustiikkisia bulkkiviinejä tuottavana viinialueena. Vasta 1980-luvulla alueelle alkoi ilmestymään pientuottajia, jotka pullottivat itse omat viininsä sen sijaan, että olisivat myyneet rypäleensä paikallisten osuuskuntien bulkkituotantoon. 1990-luvun alussa alueen maine yllättäen suorastaan räjähti käsiin kun katalaanituottaja René Barbierin johdolla kourallinen tuottajia julkaisi yhtä aikaa punaviininsä, jotka olivat kuin toisesta maailmasta verrattuna Prioraton perinteiseen tyyliin – todella puhdaspiirteisiä, intensiivisiä, rakenteikkaita ja täynnä konsentroitunutta, kypsää hedelmää. Nämä viinit vakuuttivat monet muut tuottajat Prioraton potentiaalista ja alueelle alkoi valua tuottajia, jotka ryhtyivät tuottamaan samankaltaisia punaviinejä. Hyvin nopeasti alueen maine kiiri Espanjasta ulkomaille ja alle kymmenessä vuodessa (vuonna 2000) Priorat sai oman DOQ-appellaationsa, Riojan ohella ainoana korkeimman tason appellaationa. Virallisen vahvistuksen kansalliselta viinituotantoa valvovalta elimeltä DOQ Priorat sai kuitenkin vasta 2009, eli vuosina 2000–2009 Priorat oli Kataloniassa virallisesti DOQ Priorat, mutta hämmentävästi muualla Espanjassa vain DO Priorat.

Priorat on tullut kuuluisaksi siis juurikin René Barbierin ja kumppaneiden kehittämästä punaviinityylistä, jossa viinit ovat äärimmäisen konsentroituneita, rakenteikkaita, kypsän hedelmäisiä ja tiukan tanniinisia. Monesti viinit ovat myöskin erittäin tammisia, joskin tämä tyyli tuntuu vuosi vuodelta muuttuvan yhä enemmän hedelmävetoisempaan tyyliin. Alueella valmistetaan myös muitakin viinejä, kuten valko-, rosée- ja jälkiruokaviinejä, mutta koska niiden osuus Prioraton viinituotannosta on hyvin marginaalinen, on hyvin harva maistanut – tai jopa edes kuullut – niistä mitään. Siksi ajattelinkin, että olisi hyvä nostaa vaihteeksi esiin Prioratosta jotain muuta kuin niitä iänikuisia punaviinejä.

Mas d'en Compte Rosat on 15-vuotiaiden Garnacha Gris- (eli Garnacha Roja) ja Picapoll Negre (eli Piquepoul Noir) -köynnösten rypäleistä valmistettu roséeviini. Viinistä oli hieman hankalaa löytää pohjatietoja sen takia, että tuottajan sivut ovat vain katalaaniksi, eikä niiltä edes löydy tätä viiniä. Onnistuin kuitenkin sen verran onkimaan viinistä speksejä, että se on rypäleiden puristuksen ja käymisen jälkeen siirretty kypsymään 3kk ajaksi vanhoihin, 3. käyttökerran 500 litran tammitynnyreihin.Viiniin käytetyt rypäleet ovat melko epätyypillisiä, erityisesti espanjalaisittain tarkasteltuina: Garnacha Roja, joka on tumman Garnachan vaaleampi, harmaa- tai vaaleanpunakuorinen mutaatio, on Ranskassa varsin suosittu 1700 ha viljelyalallaan, mutta Espanjassa paljon harvinaisempi vai n. 70 ha viljelyalalla. Piquepoul Noir on taas melko tuntematon eteläranskalainen lajike, jota viljellään Ranskan puolella n. 70 ha alueella ja Espanjassa vain 3 ha alueella – vain Kataloniassa ja sielläkin lähinnä Prioraton alueella.

Viinillä on läpinäkyvä, mutta erittäin syvä, intensiivinen ja tumman vadelmanpunainen väri, joka on suorastaan poikkeuksellisen tumma väri roséeksi – tämä voisi mennä helposti jopa hailakasta viileän alueen Pinot Noirista.

Lasista kohoaa muheva, kypsän punertavasävytteinen tuoksu, josta erottuu metsämansikkaa, tuoretta kirsikkaa, vastapoimittua pensasvadelmaa, hillittyä mustaherukkaa, kevyttä kivipölyä ja hentoa reduktiivista ruutisavuisuutta, joka onneksi haihtuu melko nopeasti viinin avautuessa.

Suussa viini on melko intensiivinen, runsas ja täyteläinen, muttei kuitenkaan mitenkään erityisen hedelmäinen: makumaailmaa hallitsee jopa varsin voimakkaanakin tuntuva kivipölyisyys, kevyt omenaisuus ja hillitty kalkkinen mineraalisuus. Taustalla häilyy roséeviineille tyypillisiä metsämansikan, vadelman ja tumman kirsikan piirteitä, mutta ne eivät ole missään nimessä pääosassa, vaan luovat enemmän nyansseja kokonaisuuteen. Kohtalainen hapokkuus pitää paketin kunnossa, vaikkei mitenkään korostuneen freesiä ilmaisua ne onnistu saamaan aikaiseksi. Kokonaisuus on tietyllä lailla jopa karu, mutta samalla sillä on kypsyyttä vihjaava, hieman makea alavire – mitä kevyesti suuta ja nielua lämmittävä 14,5% alkoholia vielä korostaa.

Melko pitkä, suht runsas ja keskimaun tavoin varsin mineraalinen jälkimaku on kivinen, mutta myös keskimakua mehukkaamman hedelmäinen; kielelle jää myös selkeämmin kypsää mansikkaa, punaista kirsikkaa, aavistus vadelmamehua ja ujoa mausteisuutta sekä hento vihjaus alkoholin lämpöä.

Kokonaisuutena tämä Prioraton roséeviini on maukas ja hauska tuttavuus. Se on suorastaan yllättävän vakavahenkinen ja vakuuttava esitys runsasalkoholiseksi ja tummanpuhuvaksi lämpimän aluen roséeksi – joskin lämmin alue myös tuntuu viinissä, eli siinä mielessä se on selkeästi Prioratin tuotos. Yleensä näin lämpimän alueen roséeviinit ovat kuitenkin erittäin raskastekoisia ja niiden hedelmäisyys on hyvin kypsää ja siksi myös varsin yksiulotteista, kun taas tässä viinissä tuntuu pääosassa olevan jopa karuksi asti yltivä, kivinen mineraalisuus, kun taas hedelmäisyys on suorastaan yllättävän hillittyä.

Koska viinin hedelmäisyys ei ole niin pinnalla, se tuntuu antavan kokonaisuuteen mukavaa ilmavuutta, minkä ansiosta yleisilmeestä tuntuu erottuvan enemmän nyansseja, mitä roséeviineistä on tottunut saamaan. Jotenkin Prioraton roséelta odottaisi äärimmäisen massiivista ja superhedelmäistä ilmaisua, mutta tällä kertaa viini yllätti ja äärimmäisen positiivisesti. Kokonaisuus on hyvin tyylikäs ja ennen kaikkea erittäin ruokaystävällinen esitys – alle kympin hinnalla tämä rosée on todellinen löytö!

Lyhyesti: Tuntuvan mineraalinen ja yllättävän hillityn hedelmäinen, tasapainoinen ja vakavahenkinen roséeviini Prioratosta.

Arvio: Tyylikäs – ehdottomasti yksi vakuuttavimpia roséeviinejä pitkään aikaan. Upeaa, mineraalivetoista tyyliä alusta loppuun. Edes korkeahko alkoholi ei päässyt missään vaiheessa tökkimään.

Hinnan (9,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Tuottajaesittely: Santo Wines

Upean Santorinin saaren viinintuottajien esittely lienee loogisinta aloittaa Santo Winesista, saaren suurimmasta ja näkyvimmästä tuottajasta. Alun perin vierailu Santo Winesille ei tosin edes kuulunut lomasuunnitelmiimme, mutta osallistuimme matkamme aluksi tutustumisajelukierrokselle Santorinin ympärille, jonka yksi osa oli tilavierailu Santo Winesilla, joten tulipahan paikka nähtyä.

• Vuonna 1947 perustettu Santo Wines on Santorinin ainoa viinintuottajien osuuskunta ja samalla saaren suurin viinintuottaja.
• Santo Wines toimii Santorinin pääkaupunki Firan eteläpuolella sijaitsevassa, hypermodernissa viinitalossa, joka on valmistunut vuonna 1992. Viinitalo on rakennettu aivan kalderan eli Santorinin kraaterin laidalle useaan eri kerrokseen, jolloin viininvalmistus tapahtuu mahdollisimman pitkälti painovoiman avulla – näin viinin laadulle haitallisia pumppulaitteistoja ei tarvita.
• Viinitalon lisäksi rakennuksesta löytyy myös Santorinin viinituristikeskus, edustustilat, maistelutilat, viinimyymälä ja uskomattoman hienoilla, Santorinin laguunin yli avautuvilla maisemilla varustettu näköalaterassin ja viinibaarin yhdistelmä. Santo Wines on tullut tunnetuksi erityisesti henkeäsalpaavista maisemistaan, minkä vuoksi viinitalo on erityisen suosittu paikka järjestää näyttävät häät.
• Tällä hetkellä osuuskuntaan kuuluu peräti 1,200 pienviljelijää, joiden rypäleistä tuotetaan vuosittain n. 500,000–800,000 pulloa viiniä.
• Normaalisti sadonkorjuu ajoittuu elo- ja syyskuun taitteeseen, mutta kuumimpina vuosina sadonkorjuu voi alkaa jo kuukautta aiemmin. Suuren kapasiteettinsa ansiosta rypäleet voidaan viiniyttää erikseen rypälelajikkeen, alueen, laadun ja jopa yksittäisten viinitarhojen perusteella.
• Kaikki talolle saapuvat rypäleet rangataan, minkä jälkeen ne puristetaan. Valkoviiniin tarkoitetut rypäleet puristetaan suoraan, roséeviiniin tarkoitettujen rypäleiden annetaan maseroitua viinissä 2–3 tuntia ja punaviiniin tarkoitettujen rypäleiden annetaan maseroitua 2–3 päivää. Käyminen tyypillisesti kestää 15–30 päivää, halutusta viinityylistä riippuen.
• Talon rypäleet puristetaan useampaan otteeseen. Ensimmäinen, parhaimmanlaatuinen puristusosa käytetään pullotettaviin viineihin. Toinen, heikompilaatuinen puristusosa käytetään bulkkina myytäviin laatikkoviinehin. Viimeinen, kolmas puristusosa käytetään rakin tislaukseen. Rypäleiden puristusjätteet voidaan käyttää mm. maatalouseläinten rehuna tai niistä jatkojalostetaan esimerkiksi kosmetiikkaa.
• Viinitalolla on yhteensä kapasiteettia kellarin käymis- ja kypsymistankeissa peräti 4 miljoonan litran verran, joten joustovaraa pitkään kypsyttelyyn sekä erilaisiin viinityyleihin on runsaasti.
• Viinikellareissa käytetään ensisijaisesti ranskalaisia 225 litran barrique-tynnyreitä, mutta käytössä on myös mm. suuria, useiden tuhansien litrojen vetoisia venäläisiä tammisammioita. Tynnyrikypsytetyt viinit viettävät tyylistä riippuen aikaa tynnyreissä kolmesta kuukaudesta jopa 20 vuoteen. Yleensä tynnyreissä kypsytetään ensimmäiseksi tynnyrikypsytettäviä valkoviinejä lyhyen aikaa, minkä jälkeen käytettyihin tynnyreihin siirretään punaviinit. Lopuksi tynnyrejä käytetään Vinsanton ikäännyttämisessä niin kauan, että tynnyrit eivät enää kelpaa viinien kypsytykseen, jolloin ne korvataan uusilla.
• Santo Wines pyrkii perinteisten viinityylien lisäksi toimimaan myös uuden kehittäjänä: tällä hetkellä osuuskunnan uusimpia tuotteita oli perinteisellä pullokäymisellä tuotettu kuiva Assyrtiko-kuohuviini, jolla pyritään vastaamaan kuohuviinien suosion jatkuvaan kasvuun.
• Santo Wines on erikoistunut tuottamaan bulkkina myytäviä laatikkoviinejä, jotka ovat erityisen suosittuja paikallisten ravintoloiden huokeina, karahveittain myytävänä "talon viininä". Tästä syystä talon myynti on keskittynyt erityisesti paikallisille markkinoille ja vientiin menee vain 20–30% tuotannosta.

Näkymiä kellaripuolelta. Edessä käymistankkeja, takana tynnyreitä.

Kun saavuimme osuuskunnalle, ohjattiin meidät ensiksi talon viininvalmistuspuolelle. Normaalisti siellä olisi varsin hiljaista tähän aikaan, mutta koska kesä oli ollut normaalia lämpimämpi, oli sadonkorjuun aika poikkeuksellisesti käsillä jo vierailuaikanamme (heinäkuun lopulla!) minkä vuoksi tiloissa oli tohinaa ja myös paikoin melkoinen meteli. Tästä syystä emme viettäneet juurikaan aikaa puristimien ja käymistankkien keskellä vaan siirryimme alempiin kerroksiin, joista löytyivät sekä kypsyttelytankit että tynnyrikellari. Täällä meille käytiin läpi perustietoa Santorinin rypälelajikkeista, viininviljelystä, viinin valmistuksesta ja osuuskunnan toiminnasta.

Kellaripuolella oli esitteillä myös vanha kouloura-köynnöskiehkura.

Kellarikierroksen jälkeen siirryimme Santo Winesin maistelutilaan, jossa meille esiteltiin sekä talon että samalla ylipäänsä koko saaren viinituotantoa kolmen keskenään hyvin erilaisen viinin avulla: tarjolla oli valkoinen Nykteri, tammitynnyrikypsytetty punaviini ja lopuksi makea Vinsanto esimerkkinä viinistä, joka on keskiajalla tehnyt saaresta kuuluisan.

Maistelun jälkeen oli vielä mahdollisuus päästä ihmettelemään huimaavia maisemia Santo Winesin yhdistetylle viinibaari-näköalaterassille. Viinibaarista olisi voinut tilailla vaikka koko talon tuotannon kattavia maistelusettejä, mutta tiukan aikataulumme vuoksi yhdet pienet lasilliset riittivät tällä kertaa.

Vierailun ohessa maistetut viinit.

Siinä lasillista ihmetellessä tuli mietittyä, että Santo Winesillä pointti ei ole niinkään viinit, vaan viinitalolta aukeavat näköalat. Pieni läpileikkaus talon viinitarjontaan nimittäin todensi sen, mitä olin kuullut jo aikaisemmin muista lähteistä – talon viinit eivät ole kovinkaan kummoisia. Parhaimmat viinit ovat jopa kohtuullisen hyviä, minkä lisäksi talo tekee hyvää työtä kehittäessään jatkuvasti jotain uutta ja mielenkiintoista viinien parissa, mutta keskimääräinen taso on jossain ennalta-arvattavan turvallisen ja haukotuttavan tylsän välimaastossa. Sen sijaan viinitalolta Santorinin laguunin ylle aukeavista maisemista ei voi kyllä valittaa.

Näköalaterassin maisemia. Kyllä tuossa aurinkoa voi hetken ottaa.

Reissulla maistetut viinit:

• Santo Wines Santo Brut Méthode Traditionelle 2013: Assyrtiko (100%). Viinin toinen vuosikerta koskaan. Kypsyy pullossa kruunukorkin alla sakkojen kanssa 9–10 kk ennen korkinvaihtoa. Jäännössokeria 9,8 g/l, happoja 6,6 g/l (pH 2,92), alkoholia 11,7%.
  Hailakka vaaleanvihreä väri. Tuoksussa muussattuja kypsiä omenoita, vaniljakreemiä, hillitysti keltaista hedelmää ja ujoa makeaa briossia. Kuiva ja happovoittoinen maku toistaa tuoksun viheromenaisella ja kevyen briossisella makumaailmallaan, jossa tuntuu hentoa omenankuorista bitteriä. Todella pienet, pehmeät ja kestävät kuplat. Pitkä, rapsakka ja vivahteikas jälkimaku, jossa tuntuu raikasta, lähes raakaa ja hennon siiderimäistä viheromenaisuutta, kevyttä briossisuutta ja hentoa kermaisuutta.
  Ihan kiva, maukas ja tyylikäskin kuohuviini, joka on kuitenkin vähän turhan lineaarinen ja yksiulotteinen. Tämä viini osoittaa, että Assyrtiko toimii mainiosti kuohuviinin raaka-aineena, mutta vaatii kovempaa laatua tuottaakseen jotain mielenkiintoista. Viini on tasoltaan enemmänkin perus-Crémant kuin vakavastiotettava Shamppanja – siksi viinin 23€ hintalappu on turhan kova.
• Santo Wines Nykteri 2015: Assyrtiko (75%), Athiri (15%), Aidani (10%). Maseroidaan 6 tuntia kuorten kanssa. Kypsyy 3 kk pääosin uusissa barrique-tynnyreissä. Jäännössokeria 2,1 g/l, hapokkuutta 5,4 g/l, alkoholia 13,7%.
  Vaaleahko sitruunankeltainen väri. Kevyen savuinen ja hieman makea tuoksu, jossa tuntuu sitruunaista ja kevyen trooppista hedelmää sekä aavistus pähkinäistä paahteisuutta. Keskitäyteläinen, erittäin hapokas ja jopa pistävän mineraalinen makumaailma, josta erottuu kypsänmakeaa keltaista hedelmää, hillittyä kermaisuutta, aavistus suolaisuutta ja ujoa tammen makeutta. Keskipitkässä jälkimaussa sokeroitua sitruunaa, kypsänmakeaa keltaista hedelmää, kevyttä kermaisuutta ja hentoa suolaista mineraalia.
  Kokonaisuutena Santo Winesin Nykteri on miellyttävä, perushyvä valkoviini, mutta moniin kilpakumppaneihinsa nähden varsin simppelin ja anonyymin oloinen – fokus ja vivahteikkuus ovat korvattu kypsänmakealla hedelmällä ja melko hallitsevalla tammella. Jotakuinkin hintansa veroinen 14€ hintaan viinitalolla, mutta monissa marketeissa viinin voi löytää n. kympillä, mikä on jo ihan passeli hinta pullosta.
• Santo Wines Nykteri 2012: Assyrtiko (75%), Athiri (15%), Aidani (10%). Kypsyy 3 kk pääosin uusissa barrique-tynnyreissä.
  Selkeästi hieman kehittyneempi viljankeltainen väri. Kypsä, runsaan hedelmäinen ja hieman konsentroitunut tuoksu, jossa tuntuu sokeroitua sitruunaa, jopa Rieslingit mieleen tuovaa kevyttä petrolisuutta ja aavistus makeaa valkoista persikkaa. Kuiva, kohtalaisen täyteläinen ja hieman kehittynyt makumaailma, jossa konsentroituneita kypsien sitrushedelmien piirteitä, kevyttä pähkinäistä paahdetta, hillittyä savuisuutta, hentoa petrolisuutta ja ujoa, pistävän suolaista mineraalisuutta. Hapokkuus on Assyrtikoksi maltillista, mutta napakka mineraalisuus antaa viinille hyvin rakennetta. Pitkässä, runsaassa ja vivahteikkaassa jälkimaussa tuntuu voimakkaammin suolaista mineraalisuutta sekä kypsien keltaisten hedelmien, paahdettujen mausteiden ja pähkinöiden vivahteita sekä hentoa, märän kivistä mineraalisuutta.
  Ehdottomasti paljon vakuuttavampi kuin Nykterin tuore vuosikerta – tässä oli paljon enemmän syvyyttä, vivahteikkuutta ja jopa hämmentävän Rieslingmäistä petrolisuutta, minkä lisäksi uudesta tammesta ei ollut tietoakaan. Mainio viini, joka kannustaa antamaan Santorinin viineille lisää ikää ennen korkkausta!
• Santo Wines Assyrtiko Grande Réserve 2013: Valikoiduista, 80–100-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valittu viini, joka kypsyy 2. ja 3. käyttökerran keskiasteisesti paahdetuissa barrique-tynnyreissä vähintään 12 kk ennen pullotusta. Jäännössokeria 4 g/l, happoja 6,1 g/l, alkoholia 14,5%.
  Keskisyvä sitruunankeltainen väri. Hienostunut, hillitysti makean tamminen tuoksu, jossa tuntuu kermaisuutta, kypsää sitruunaisuutta, hieman vaniljaa, hentoa mausteista tammea, ujoa voisuutta ja aavistus savua. Täyteläinen, mutta varsin runsaasta ja napakasta hapokkuudestaan huolimatta yllättävän lempeä ja rauhallinen yleisolemus. Makumaailmassa kypsää sitruksisuutta, kermaisuutta, tuntuvaa kivistä mineraalisuutta, kevyttä tammen tuomaa karvasta mausteisuutta ja ujoa vaniljaa. Pitkä, vivahteikas ja vettä kielellenostattava jälkivaikutelma, jossa tuntuu bitteristä puisevuutta, kypsänmakeaa sitrushedelmää, hieman kivisyyttä, kevyttä vaniljaa ja hentoa suolaisuutta.
  Yllättävän hienostunut ja jopa tyylikkäästi Burgundin suuntaan kumartava esitys – odotin paljon kömpelömpää, tammella murjottua viiniä, mutta kokonaisuus oli varsin tasapainoinen ja elegantti. Silti piirun verran turhan tamminen, mutta voin kuvitella viinin kehittyvän kellarissa hienosti ja hukkaavan liiallisimman tammensa vuosien myötä. Hintansa väärti ostos 24€ hintaan.
• Santo Wines Kameni 2013: Mandilaria (100%). Viinin nimi tarkoittaa "palanutta", millä viitataan siihen, että yleensä matalasokerisia, hapokkaita ja tanniinisia Mandilaria-rypäleitä kuivataan lyhyen aikaa auringossa, jotta niistä saataisiin runsaampaa ja hedelmäisempää viiniä. Kypsytetään 24 kk 2. käyttökerran barrique-tynnyreissä. Alkoholia 15%.
  Vain kevyesti läpinäkyvä tumma kirsikanpunainen väri. Hyvin kypsänmakean kirsikkainen, jopa kirsikkamarmeladinen tuoksu, jossa luumua, sekä tummaa että makeaa suklaata, hieman savuista mineraalisuutta ja ujoa kaakaota. Todella runsas, täyteläinen ja tulinen suutuntuma. Makumaailmassa kypsänmakeaa tummaa kirsikkaa, kirschiä, makeaa tammea, maitosuklaata, hieman kaakaota ja kevyttä marjahilloisuutta. Kohtalaisen hyvä hapokkuus ja melko tuntuvat, ikeniin tarraavat tanniinit. Pitkä, bitterinen ja tanniininen jälkimaku, jossa tuntuu ylikypsän makeaa kirsikkaa, bitteristä mausteisuutta, vadelmamarmeladia ja makeaa, tummanpuhuvaa tammea.
  Todella runsas, hedelmäinen ja makea Mandilaria; itse pidän enemmän kepeästä ja freesistä tyylistä kuin tämmöisestä ylitehdystä, ylialkoholisesta ja ylitammisesta muka-Amarone-tyylistä. Vaikka viini on (kuulemma) kypsynyt vain vanhassa tammessa, on kokonaisuus aivan liian tamminen, makea ja alkoholinen omaan makuuni. Moderni jenkkityylin superviini niille, joiden mielestä saaren punaviini on liian ohkaista ja hapokasta. Ei 14,5€ hinnan väärti.
• Santo Wines Vinsanto 2009: Assyrtiko (85%), Aidani (15%). Oppaan mukaan rypäleitä kuivatettiin 18–20 päivää, talon kotisivujen mukaan 6–8 päivää. Käynyt 40 päivää, saavuttaen 11,5% alkoholipitoisuuden. Kypsynyt kolme vuotta 4. ja 5. käyttökerran barrique-tynnyreissä. Jäännössokeria noin 300 g/l.
  Läpinäkyvä, syvä punaruskea väri, joka taittuu reunoilta kellanruskeaan. Makea, hunajainen tuoksu, jossa sokeroitua sitruunaa, rusinaa, kuivattua taatelia, makeaa pähkinäisyyttä, kevyttä kanelia, hentoa paahteista mausteisuutta ja ujoa karamellia. Erittäin makea, tahmea ja täyteläinen suutuntuma erittäin tuntuvalla ja raikastavalla hapokkuudella, mikä antaa viinille yllättävän kepeän ja eloisan olemuksen. Intensiivisessä makumaailmassa karamellia, sitruunamarmeladia, kevyttä rusinakeittoa ja ujoa kanelia. Kokonaisuudessa kuin tuntuu aavistus tanniinista puraisua. Makeantahmea, mutta äärettömän mehukas ja raikas jälkimaku, jossa tummaa siirappia, karamellia, sitruunaisuutta, kevyttä rancio-henkistä pähkinäisuuttä ja freesiä hapokkuutta.
  Erittäin hyvä ja puhdaspiirteinen Vinsanto, joskin jää melko simppeliksi ja yksiulotteiseksi esitykseksi saaren parhaimpiin Vinsantoihin nähden. Upea tasapaino sokerin ja hapokkuuden välillä. Ei mitenkään edullisin viini 24€ hinnalla (0,5 litran pullo), mutta on silti yksi saaren edullisimpia Vinsantoja. 

Reissulla maistetut Santo Winesin viinit.

Mikkeller Drink'in Berliner

Mikkeller Drink'in Berliner

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Berliner Weisse
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,59e (Helmikuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mikkeller

Suomen hyvin mielivaltaisen alkoholilain yksi suurimpia ongelmia on se, että oluiden on oltava korkeintaan 4,7% vahvuisia päästäkseen kaupan hyllyille – tämän vahvuuden yläpuolella markkinat kun ovat äärettömän rajatut lain mukaan ja taistelu niin Alkon kuin baarien ja ravintoloiden paikoista on armotonta. Tämän rajan vuoksi monia oluita valmistetaan keinotekoisesti tuon rajan alle, jolloin usein lopputuloksena ei ole sellainen tasapainoinen olut, jonka panimomestari toivoisi olevan, vaan hieman laimeampi ja vetisempi versio, jotta se täyttää lain määräämät (ja valtaosalle oluttyyleistä aivan liian alhaiset) kriteerit.

Mutta sitten on oluttyylejä, joille ei tuota mitään ongelmaa päästä tämän rajan alle. Esimerkiksi Bitterit, Goset, Grodziskiet, Mildit ja Berliner Weisset ovat oluttyylejä, joissa tyypillisesti huidellaan vahvuudellaan 3–4,5% tuntumassa. Näitä oluttyylejä kuitenkin harvemmin näkee kauppojen hyllyillä, sillä ihmisten mielestä ainoa juotavaksi kelpaava olut näyttää olevan joko lageria tai IPAa – joista kumpikaan ei tunnu saavuttavan tasapainoista sweet spotia alle 4,7% vahvuudessa. Täytyy toivoa, että asiaan tulisi tulevaisuudessa muutos ja joko a) markkinoilla rupeaisi näkymään enemmän näitä mainioita, helposti alle 4,7% rajapyykin alle mahtuvia oluita, tai b) alkoholilain uudistus nyt menisi läpi ja markkinoilla rupeaisi näkymään sekä näitä mainioita oluita, että muita hieman vahvempiakin oluita!

Onneksi Suomessa on sentään muutama ruokakauppa, joissa olutvalikoimasta pidetään hyvää huolta tarjoamalla oikeasti laaja valikoima toinen toistaan mielenkiintoisimpia oluita; erityisesti Helsinkiläisiä hellitään sellaisilla paikoilla, kuin Kampin ja Ruoholahden K-Supermarketit, joiden olutvalikoima on jotakuinkin niin hyvä kuin näin naurettavalla alkoholilainsäädännöllä on mahdollista. Tämä olut löytyi eräs ilta Kampista, jossa olin jo yhdeksän jälkeen ostoksilla, jolloin oluthyllyt oltiin jo isketty kiinni. Ykkösoluthyllyn tarjonta oli kuitenkin edelleen vapaata riistaa, sillä alle 2,8% vahvuisia oluita saa myydä vaikka vuorokauden ympäri. Näin mukaani tarttui tämä juuri 2,8% vahvuinen Berliner Weisse ihan heräteostoksena.

Jos jollekulle on jäänyt hämäräksi Berliner Weisse, niin tässä lienee hyvä paikka nopealle oppitunnille. Kyseessä ei ole siis tavallinen saksalainen vehnäolut (Weisse), vaan erityinen, juuri Berliinin alueella suosituksi vehnäoluttyyli, joka on saanut alkunsa joskus 1500-luvulla ja joka oli suosituimmillaan 1800-luvun lopulla. Tämä olut valmistetaan tyypillisesti varsin matala-alkoholiseksi (n. 3%) ja sille on ominaista tavallista vehnäolutta voimakkaampi happamuus, joka syntyy yleensä maitohappobakteerin aiheuttaman käymisen myötä – joskin se, olivatko nämä vehnäoluet alun perin happamia, on kyseenalaistettu. Berliinissä on tyypillistä tarjoilla olut värikkään makusiirapin kanssa, joka tuo tasapainoa oluen kirpeälle happamuudelle, mutta hapanoluttrendin myötä nämä kirpeät oluet ovat tulleet maailmanlaajuisesti suosituiksi juuri sellaisenaan juotaviksi.

Oluella on samea, kellertävä väri ja runsas, muhkea ja varsin kestävä valkoinen vaahto.

Tuoksu on enemmän hapanoluille kuin Berliner Weisseille tyypilliseen tapaan funkahtava, ja siinä tuntuu käynyttä sitruunaa, pistävän ammoniakkista miestenhuonetta ja hentoa vehnäisyyttä. Vasta-alkajille oluen tuoksu voi olla jopa melkoinen järkytys, mutta hapanolutnörteille tuoksu on taas suorastaan hurmaava.

Suussa olut on varsin kepeä, sitruunainen, vehnäinen ja raikas. Taustalla häilyy hennosti makeaa omenaisuutta, raikasta hedelmäisyyttä ja aavistus likaista funkia. Yleisilme on hieman hapan, ujosti kirpeä ja herkullinen.

Suuhun jäävä, hieman happamankirpeä jälkimaku on happamanmakean sitruunainen, hennosti kypsän viheromenainen ja aavistuksen mausteinen.

Lyhyesti: Drink'in Berliner on paras ykkösolut. Ei tämä mitenkään superihmeellinen hapanolueksi ole ja oluenakin ollaan suhteellisen perustasolla, mutta ykkösolueksi tämä tarjoaa niin paljon enemmän kuin mikään bulkkilager tai vastaava. Edes matalaa alkoholipitoisuutta yleensä automaattisesti seuraava ohkaisuus ja vetisyys loistaa poissaolollaan, kiitos happamuuden tuoman intensiteetin ja mukavan rehevän makumaailman. Ei tätä sokkona erityisen vahvaksi veikkaisi, mutta ykkösoluen vahvuus tulisi silti varmasti yllätyksenä.

Minä lienen semmoinen epäsuomalainen ihminen, että en juuri saunaoluista välitä – jotenkin alkoholijuomat eivät meikäläiselle kuumassa saunassa maistu ja saunan jälkeen taas tuntuvan enemmän tuovan tukalaa tunnetta kuin raikastavat oloa. Tämä pullo tuli kuitenkin nautittua saunaoluena ja sellaisena se onnistui osumaan enemmän kuin nappiin – kiitos sopivan matalan alkoholin ja piristävän happamuuden. Kenties pitänee tutkailla enemmän näiden matala-alkoholisten hapanoluiden sopimista meikäläisen saunaolutkäyttöön? Voisiko tästä jo lanseerata saunagosen käsitteen?

Mutta vaikka olut onkin hyvä, niin kyllä vajaa viisi euroa pullosta ykkösolutta tuntuu olevan jo jopa meikäläisen makuun vähän turhan överisti.

Lyhyesti: Happamanpuoleinen, hieman likaisen funky ja vahvuudeltaan ykkösoluen tasoinen tanskalais-Berliner Weisse Belgiasta. Tyylilajinsa parhaimmistoa.

Arvio: Hyvä – ehdottomasti yksi parhaimmista maistamistani lähes-alkoholittomista oluista, ellei jopa paras.

Hinnan (4,59e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Candialle Cabernet Franc 2014

Candialle Cabernet Franc 2014

• Valmistaja: Candialle
• Tyyppi: Punaviini, IGT Toscana
• Maa: Italia
• Alue: Toscana, Chianti, Chianti Classico
• Rypäleet: Cabernet Franc (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Maaliskuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: candialle

Jarkko ja Josephin Peräsen pyörittämä toscanalaisviinitalo Candialle on kerännyt Suomessa hyvin mainetta yhtenä "suomalaisena" viinitalona, joskin Candiallen nimi kovatasoisena Chianti-tuottajana on tasaisesti kasvanut myös ulkomailla.

Viinitalo sijaitsee Panzano in Chiantissa, eli aivan arvostetun Chianti Classico -alueen sydämessä. Talon tuotantoon kuuluu useampi erilainen Chianti Classico, mutta koska tarhoilta löytyy myös "ei-klassisia" toscanalaislajikkeita (Cabernet Franc, Merlot, Petit Verdot), tuotannossa on myös muutama IGT Toscana -nimikkeen alla tuotettu punaviini. Näistä tuoreimmat tapaukset ovat vuonna 2014 markkinoille n. 900 pullon erällä saapunut Cabernet Franc ja tässä arvostelun kirjoitushetkellä vielä käymisastioissa muhiva Malvasia Nera (todellisuudessa paikallinen synonyymi Tempranillolle; ei sukua yhdellekään "oikealle" Malvasia Neralle, joita löytyy useampia Italiasta).

Tämä Cabernet Franc tulee alle 0,5 hehtaarin tarhalta. Tarhalta poimitut rypäleet ovat aluksi käyneet ja maseroituneet 28 päivän ajan terästankeissa, minkä jälkeen viini on siirretty kypsymään kolmeen barrique-tynnyriin (yksi 2-vuotias tynnyri, kaksi 3-vuotiasta tynnyriä). Lopuksi tynnyrien sisältö on sekoitettu yhteen ja pullotettu.

Väriltään viini on läpinäkyvähkö tumman mustanpunainen.

Tuoksu on kypsä, hyvin lihaisa ja sävyltään tummanpuhuva. Aromipuolelta erottuu mm. lakritsia, hillitysti kuivakkaa lyijykynäisyyttä, kevyesti kypsää herukkaa, hentoa savustettua paprikaa ja ujoa hillottua tummaa marjaa.

Suussa viinillä on melko täyteläinen, kohtalaisen hapokas ja varsin tanniininen yleisilme; kokonaisuus on melko konsentroituneen oloinen, muttei varsinaisesti suurikokoinen, vaan linjakas ja napakka. Kuivasta ja nuorekkaasta makumaailmasta löytyy mustaa kirsikkaa ja hapankirsikkaa, soraista mineraalia, hapokasta tummaa marjamurskaa, kevyttä lyijäripuuta ja aavistus paahdettua paprikaa. Mukavasti hapokasta ja mehukkaan marjaista yleisilmettä kuvaa mielestäni hyvin kansainvälisessä viinikirjoittelussa vilahteleva termi crunchy.

Pitkässä, runsaassa ja yhtä aikaa sekä kypsän hedelmäisessä että varsin kuivakassa jälkimaussa jää kielelle tuoretta tummaa metsämarjaa, jopa bitteriseksi asti ulottuvaa hapankirsikkaa, freesiä mustaherukkaa, hentoa pölyisyyttä ja aavistus lehtimäistä vegetaalisuutta. Jälkivaikutelma on varsin napakka, kiitos sekä eloisan hapokkuuden että varsin napakan, nuorekkaan tanniinisuuden.

Viini tarjoiltiin meille viime keväänä sokkona, mutta kokonaisuus oli sen verran selvästi Cabernet Franciksi tunnistettava hillityn paprikaisine ja hennon lehtevine piirteineen, että veikkasin heti ensimmäiseksi kyseisen viinin nappiin. Tämä on mielestäni pelkästään hyvä asia, sillä Cabernet Franc on puhtaimmillaan varsin hurmaava rypälelajike – ja tässä Candiallen näkemyksessä ollaan hyvin Francin tyypillisyydessä hyvin kiinni!

Moniin Loiren ikonisiin Cabernet Franceihin verrattuna tämä Toscanalainen tuntuu olevan ilmaisultaan hieman kypsempi ja runsaampi, mutta viini ei tunnu kärsivän tästä lainkaan; nyt ollaan kuitenkin kaukana mm. monien ns. Supertoscanalaisten massiivisesta, kypsänmakeasta hedelmästä ja uuttuneesta tammisuudesta. Tässä viinissä pääosassa on Francin hapokkaan marjainen hedelmäisyys, hyvä hapokkuus ja vaikuttava tanniininen rakenne – eli juuri ne piirteet, jotka tekevät lajikkeesta niin mainion! Tämä viini on Candiallelta varsin mainio suoritus ja hyvä esimerkki siitä, että aina ei tarvitse suunnata tutkaa Loiren laaksoon, kun kaipaa hyvää Cabernet Francia – kyllä tämä viini hyvin pistää kampoihin monille Chinonin viineille ja varmasti myös kestää hyvin kellaripuolella.

Lyhyesti: Ihastuttavan tasapainoinen, tyylipuhdas ja rakenteikas Cabernet Franc suomalaisvetoiselta viinitalolta Toscanasta.

Arvio: Erinomainen – erittäin mallikas esimerkki klassisesta, rakennevetoisesta Cabernet Francista. Todella mallikas esitys viinin ensimmäiseksi vuosikerraksi!

Château Vannières Bandol Rouge 1992

Château Vannières Bandol Rouge 1992

• Valmistaja: Château Vannières
• Tyyppi: Punaviini, AOC Bandol
• Maa: Ranska
• Alue: Provence, Bandol
• Rypäleet: Mourvèdre (~90%), Grenache (~10%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~20e (Maaliskuu 2016, Vins et Millesimes)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ma cave

Suomessa Bandol on kerännyt sentään jonkin verran nimeä viinialueena, sillä yleensä joka vuosi Alkon kesäroséeviineissä on ollut yksi Bandol; onhan monien eri lähteiden mukaan Bandol Provencen – ellei koko maailman – kovatasoisin roséeviinialue. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – Bandolin persoonalliset ja kovatasoiset punaviinit ovat jääneet harmillisesti paitsioon. Tämä on todellinen sääli, sillä vaikka Provencessa tehdään todella persoonallisia ja mielenkiintoisia punaviinejä, on Bandol aivan oma tarinansa.

Bandol on siitä erikoinen viinialue, että se on ainoa alue Ranskassa, jossa Mourvèdren on oltava puna- ja roséeviineissä pääosassa. Tämä persoonallinen, mausteinen, joskus nahkainen ja usein varsin robusti lajike viihtyy vain todella lämpimissä olosuhteissa, minkä vuoksi sitä tavataan melko maltillisesti Ranskassa ja enemmän lämpimämmillä Espanjan viinialueilla nimen Monastrell alla. Bandolissa olosuhteet ovat kuitenkin Mourvèdrelle otolliset: alue on varsin lämmin jopa Provencen viinialueeksi ja monet vuoret suojaavat aluetta pohjoisen viileiltä tuulilta, jolloin rypäle kykenee saavuttamaan riittävän kypsyyden luotettavasti. Välimeren läheisyys samalla tasaa lämpötilaeroja, jolloin läpötilat eivät koskaan nouse lajikkeelle liian kuumiksi, joten Mourvèdre pystyy samalla säilyttämään riittävän ryhdin ja hapokkuuden.

Tämä viini tuli vastaani viime keväälle ajoittuneissa viinibloggaajien tapaamisessa, jonne Copatinto-blogin Teemu oli kiikuttanut sen maistettavaksi. Viinin on tuottanut vuodesta 1957 toiminut, perheomisteinen viinitalo Château Vannières. Tämä viinitalo on kerännyt mainetta erityisesti sillä, että heidän punaviineissään vaikeasti viljeltävän Mourvèdren osuus on poikkeuksellisen korkea; vuosikerrasta riippuen 90%, jopa 95%, lopun ollessa Grenachea. Viinit viettävät yleensä 20–24 kk tammitynnyreissä, jotta Mourvèdren tiukka, tanniininen karaktääri hieman pehmenisi ja aukeaisi ennen pullotusta – tästä huolimatta viinit ovat tarkoitettu ennen kaikkea kellaroitaviksi, ei nuorena juotaviksi.

Viini on väriltään selvästi kehittyneen rusehtavan punainen, mutta silti edelleen lähes täysin läpinäkymättömän tiivis. Reunoilta väri kuitenkin pakenee hyvin ohkaiseksi vaalean tiilenpunaiseksi.

Tuoksu on ulkonäön tavoin varsin kehittyneen oloinen, mutta edelleen täysin kunnossa ja täynnä elämää: tummanpuhuvasta, makeasta tuoksumaailmasta erottuu luumuvetoista violettia hedelmää, kevyttä nahkaisuutta, hillittyä makean kynsilakkaista volatiilisuutta, hentoa kuivakukkaa ja aavistus kuivakkaa rusinaista hedelmää.

Suussa viini on kuiva, täyteläinen ja melko tiiviinkin oloinen. Kehittynyttä mutta edelleen elinvoimaista makumaailmaa hallitsee melko voimakkaana tuntuva, bitterinen mausteisuus, jota tukevat kuivakan luumuiset, pölyisen maamaiset, kevyen nahkaiset ja hennon nahistuneen hedelmäiset piirteet. Viinin rakenne on suorastaan vaikuttava melko korkealla hapokkuudellaan ja tuntuvalla, edelleen puruvoimaisella tanniinisuudellaan.

Viini jättää suuhun pitkän, piirteiltään kehittyneen ja otteeltaan melko tiukanpuoleisen jälkimaun, jossa tuntuu pölyistä maata, kuivahtanutta luumua, hiekkaisuutta, hillittyä leivontamausteisuutta ja aavistus volatiilista asetonia.

Tämä hyvin yli 20 vuoden ikään ehtinyt Mourvèdre-vetoinen viini on loistava esimerkki siitä, miten hyvin parhaat Bandolit kykenevät ikääntymään: vaikka viinissä rupesi olemaan jo jonkin verran kehittyneitä kuivattujen hedelmien piirteitä, oli viini vielä edelleen tyypillinen alueensa edustaja; viinistä ei ollut tullut geneeristä "vanhaa viiniä", jossa kaikki viinille ominaiset piirteet katoavat aromien ja makujen ryhtyessä lähentymään kaikille viineille yhteisiä, ikääntyneitä piirteitä.

En kuitenkaan näkisi, että viiniä varsinaisesti kannattaisi kellaroida lisää: viini on todennäköisesti saavuttanut huippunsa jo jonkin aikaa sitten ja siellä se on myös pysynyt tähän päivään asti. On kuitenkin vaikeaa sanoa, kestääkö viini vielä vuosia vai vuosikymmeniä, ennen kuin se alkaa hajota palasiksi, mutta suurta kehitystä on tuskin enää odotettavissa. Rakenteensa puolesta viiniä voisi kyllä kellaroida pidempään, mutta epäilen, ettei viinin makupuoli ole enää elossa siinä vaiheessa kun viinin napakka tanniinirakenne alkaa lopulta lempenemään.

Lyhyesti: Upeasti kehittynyt, äärettömän vivahteikas, hurmaavan tasapainoinen ja vaikuttavan tanniininen, iäkäs Bandol.

Arvio: Täydellinen – Etelä-Ranskan yhden mielenkiintoisimman viinialueen upeasti ikääntynyt viini. Bandolia parhaimmillaan.

Hinnan (~20e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Lehtinen: Niin monta olutta

Anikó Lehtinen: Niin monta olutta (2016)

• Valmistaja: Anikó Lehtinen
• Tyyppi: Kirja
• Maa: Suomi
• Koko: 170 sivua
• ISBN: 978-951-0-41484-2

Sain keväästä luettavaksi näytekappaleen Anikó Lehtisen tuoreesta Niin monta olutta -kirjasta, mutta kiireiden ja muun luettavan vuoksi opus tuli selattua loppuun vasta kesän puolen välin jälkeen. Vaikka kirja ei olekaan enää aivan uunituore painosta, ei sen sisältö ole onneksi ehtinyt vielä vanhentua!

Kyseessä on siis Sinebrychoffilla olutasiantuntijana toimivan ja siellä täällä eri medioissa olutasioiden teemoilta esiintyvän Anikó Lehtisen toinen kirja, eli seuraaja vuoden 2014 Yksi olut -kirjalle. Aivan yksin Lehtinen ei ole kirjaa tehnyt, sillä hieman inputtia on tullut myös Anikón mieheltä, panimo Hiisin ja Donut Islandin parissa toimivalta Mika Oksaselta.

Sisällöltään Niin monta olutta on selkeästi tähdätty enemmän olutharrastuksensa alkutaipaleella olevalle aloittejalle tai oluista vasta mahdollisesti kiinnostuneelle tukipaketiksi ja perusinfopläjäykseksi, kuin pidemmälle ehtineelle harrastajalle. Kirjan visuaalinen ulkonäkö on yleisesti sekä nättiä että selkeää, mikä pitää kokonaisuuden äärimmäisen helpostilähestyttävänä ja helppotajuisena vähemmän perehtyneille.

Niin monta olutta on pääpiirteittäin jaettu pariin osaan: ensiksi tulee yleistä asiaa oluttietoudesta ja mm. maistamisesta tai oluen ja ruoan nauttimisesta, mitä seuraa kirjan varsinainen leipäosa, eli oluiden esittelyt. Näin pidemmälle ehtineen näkökulmasta tuo ensimmäinen, oluttietouteen keskittynyt osuus oli se kirjan mielenkiintoisin, jos kohta itse olisin kaivannut sinne enemmän pinnan alle menevää, teknistä puolta – nyt homma jäi lähinnä muutaman sivun mittaiseksi perustason pintaraapaisuksi.

Esittelyosiossa oluet eivät ole eritelty perinteisten olutkirjojen tapaan oluttyyleittäin, vaan oluita on niputettu yhteen suurempien kattokuvailujen alle (esim. "raikkaat", "hedelmäisen maltaiset" tai "katkerat"); vaikka aluksi tämä saattaa tyylipuristia hämmentääkin, on niputtaminen tehty sen verran taidokkaasti, ettei kirjaa läpikäydessään havaitse suurta tyylillistä poukkoilua, vaan varsin samankaltaisissa sfääreissä aina liikutaan. Oluiden esittelyitä on lukemattomia, mutta totta puhuen niiden lueskelu rupesi käymään jopa tällaiselle olutarvioista kiinnostuneelle todella puuduttavaksi: oluet toki esitellään, mutta vain lauseella parilla, jolloin jokaisesta tuotoksesta jää hyvin pinnallinen, yksiulotteinen kuva ja huomio keskittyy lähinnä vain oluen pisteisiin. Tässäkin on sellainen ongelma, että esimerkiksi sitten kun tulee joku todella hyvä tai erittäin huono olut, olisi hyvin mielenkiintoista kuulla, miksi tällaiseen pisteytykseen on päädytty – silloinkin kun itse on oluen saamista pisteistä samaa mieltä. Ilman syvempiä arvioita olutarviot jäävät lähinnä pullojen kuviksi ja niiden vieressä leijuviin, välillä jopa hieman satunnaisen oloisiin numeroihin.

Olutarvioiden kohdalla kuvailujen ohelta löytyy myös mahdollisuus kirjoittaa missä ja milloin lukija itse on maistanut oluen ja minkä arvosanan sille antaisi, mutta minkään muiden havaintojen raapustamiselle tilaa ei ole. Koska oluista kerrotaan hyvin harvoin juuri mitään taustatietoja, jää koko arvio-osion lukeminen vähän yhdentekeväksi – on toki aina hauska katsoa mitkä tutut ja tunnetut olut ovat saaneet mitäkin pisteiksi, mutta muuta mielenkiintoista tältä puolelta löytyy harvemmin. Kirjan koko ei myöskään varsinaisesti kannusta pitämään kirjaa mukanaan oluttietojen raapustamista varten – ei opus ole mitenkään suurikokoinen tai painava, mutta sen verran iso, ettei se ihan helposti kulje myöskään mukana.

Arvio-osiota onneksi keventää sen seasta löytyvät, satunnaiset tietoiskut käsiteltävistä tyyleistä tai jostain kuriositeeteista, sekä mielenkiintoiset, mutta samalla sopivan yksinkertaiset ruokareseptit. Tällaiselle paatuneelle makkarakansalle kirjan reseptit tekevät myös tervetullutta kulttuurityötä; seassa on myös mukavasti erilaisia kasvisreseptejä, jotka tuovat virkistävää vaihtelua vallalla olevaan, suomalaiseen "olut ja makkara" -ajatusmalliin. Tyyliin sopivasti jokaiselle ruoalle on myös näppärä olutparitus, minkä lisäksi joissain resepteissä käytetään ilahduttavasti olutta myös raaka-aineena.

Koska kirja on selkeästi suunnattu vasta-alkajille eikä niinkään oluiden kanssa pidemmälle ehtineille, on moni tekninen asia jätetty kokonaan kertomatta – todennäköisesti siksi, ettei asiaan perehtymättömiä haluta pelottaa heti pois (mikä mielestäni on aina turhaa, koska en ainakaan itse koskaan halua ymmärtää uusia asioita pelkästään sellaisenaan, vaan myös ilmiöitä niiden takana). Tämän vuoksi kirjassa moni asia annetaan aivan sellaisenaan ja sen kummemmin selittelemättä, mistä jää välillä hieman hämmentävä fiilis. Esimerkkejä tästä on mm. se, että IBU-arvon teoreettiseksi maksimiksi mainitaan 400, mutta ei lainkaan, että miksi. Samoin oluen kantavierteen laskukaavaa olisi voinut avata, eikä vain lätkäistä sitä sivulle "tässäpä tämä"-tyyliin, jolloin se olisi ollut helpommin hahmotettavissa, ymmärrettävissä ja sovellettavissa muuallekin.

Yleisesti kirja on varsin helppolukuista, kevyesti silmäiltävää lueskeltavaa, mutta näin oikolukijankin töitä tehneenä kokonaisuutta leimaa paikoin häiritsevät ja välillä jopa jatkuvasti toistuvat kirjoitusvirheet – esimerkiksi Fuller'sin klassikko-olut ESB on useampaan otteeseen kirjoitettu syystä tai toisesta muotoon ESP. Myös muutamat muut panimojen ja oluiden väärin kirjoitetut nimet ovat läpäisseet mahdollisen oikolukijan seulan toistuvasti. Kirjassa on lisäksi monia muita tekstinpätkiä, jotka tuntuvat joko asiavirheen oloisilta, tai sitten ne ovat vain ilmaistu todella epäselvästi, jolloin tekstistä jää hämmentynyt fiilis – vaikka asiaan perehtyneenä käsittäisikin, mistä on kyse. Ymmärrän toki, jos joidenkin mielestä tämmöinen kritiikki on vain lillukanvarsiin tarttumista, mutta omissa silmissäni erityisesti toistuvat kirjoitusvirheet tuovat muuten varsin tasokkaaseen kirjaan hieman hutiloitua fiilistä. Mielestäni kirjassa nimittäin on tämänlaisia hämmentäviä* tai harhaanjohtavia** kuvauksia hieman turhan paljon – erityisesti siksi, että kirja on melko selkeästi tähdätty enemmän vasta-alkajille, joilta ei välttämättä löydy tietopohjaa hahmottamaan, että mitkä asiat tekstissä nyt menevät oikein ja mitkä taas eivät ihan. Onneksi valtaosaltaan kirja on täynnä kovatasoista ja osaavaa tekstiä, eli kyse on kuitenkin loppupeleissä enemmän kauneusvirheestä kuin pahemmanlaatuisesta ongelmasta.

* Belgiassa kirsikoita kuivataan, jotta kuulemma niiden sisältämä sokeri "väkevöityisi". Tajuan, mitä asialla haetaan takaa, mutta kummallisella termistöllä ilmiö saadaan kuulostamaan todella erikoiselta.

** Kirjassa kerrotaan, että Koillis-Ranskan Strasbourgissa Belgian vaikutus näkyy selvästi bière de garde -tyylissä, kun taas "Elsassissa" (mikä on myös nykyisin vanhahtava, saksalainen nimi Alsacelle) tuntuu voimakkaasti Saksan vaikutus vaaleissa lagereissa. Itseäni tämä lause hämmensi sen suhteen, että Strasbourghan juuri sijaitsee Alsacessa!

Kokonaisuutena kirja on hyvä, mutta aivan varauksetta en sitä suosittelisi. Kirjassa on vielä paljon hiottavaa mm. kirjoitusvirheiden ja epäselvien tai hämmentävien lauseiden muodossa, eikä se syvemmin olutmaailmaan perehtyneelle tarjoa hirveästi uutta. Kirja onkin mainio hankinta erityisesti sellaiselle henkilölle, jonka kosketuspinta oluisiin muodostuu lähinnä bulkkilagerista, mutta mielenkiintoa pienpanimo-oluiden maailmaa kohtaan löytyisi. Kirja toimiikin parhaiten erityisenä checklistinä – siihen on kattavasti metsästetty lähinnä Suomen ruokakaupoista, baareista ja Alkoista (kirjan julkaisuhetkellä) löytyviä oluita, joten kun kirjan oluet on luettu ja maistettu läpi, on pohjalle kerääntynyt ihan kattava osaaminen eri oluttyyleistä!

Lyhyesti: Olutmaailmaan vasta tutustuville kattava opus erilaisiin oluttyyleihin, ryyditettynä erilaisilla, veikeillä ruokaresepteillä.

Arvio: Hyvä – tämä on kirja, josta löytyy paljon asiaa, mutta ensisijaisesti vain oluihin vasta tutustuville. Enemmän olutmaailmaan perehtyneille kirja tarjoaa melko vähän mitään uutta, minkä lisäksi oluiden ja panimoiden nimissä vilahtelevat lapsukset ja hieman epäselviksi jäävät lauseet hankaloittavat kirjan luettavuutta tarkkasilmäiselle lukijalle.

Château Ksara Sunset Rosé 2015

Château Ksara Sunset Rosé 2015

• Valmistaja: Château Ksara
• Tyyppi: Roséeviini
• Maa: Libanon
• Alue: Beqaa
• Rypäleet: Cabernet Franc (60%), Syrah (40%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 13,98e (Elokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 13,98e (Elokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Tässä hiljattain tuli maahantuojalta kyselyä, että haluaisinko testata libanonilaisen Château Ksaran hiljattain Alkon tilausvalikoimaan ilmestyneen roséeviinin. No, mikäs siinä, onhan Ksara aikaisemmin osoittautunut ihan näppäriä ja tasapainoisia viinejä tuottavaksi viinitaloksi.

Château Ksara ei ole mikään pikkutekijä Libanonin viiniskenessä – tämä vuonna 1857 perustettu viinitalo on koko maan vanhin ja noin 3 miljoonan pullon vuosituotannollaan myös maan suurin. Tämä nyt testiin päätynyt rosée tulee Beqaan (tai Bekaan) laaksosta – Libanonin vehreimmältä alueelta, jolta tulee lähes kaikki Libanonin maanviljelyyn liittyvät tuotteet. Varhain poimitut Cabernet Franc- ja Syrah-rypäleet murskataan, minkä jälkeen rypäleiden kuorien annetaan uuttua rypälemehussa 10–14 tuntia, josta viini saa värinsä. Tämän jälkeen viini käytetään terästankeissa – matalassa lämpötilassa, jotta viini säilyttäisi raikkaimmat ja hedelmäisimmät piirteensä. Happoja pehmentävä malolaktinen käyminen estetään lisäämällä viiniin sulfiitteja käymisen jälkeen. Lopuksi viini kirkastetaan, suodatetaan ja pullotetaan sadonkorjuuta seuraavana keväänä.

Viinillä on kirkkaan värittömässä lasipullossaan syvä vadelmamehun punainen väri, mutta lasissa väri on vaaleampi, punertavan oranssiin taittuva persikka.

Lasista kohoaa erittäin hedelmävetoinen tuoksu, jossa tuntuu kypsää omenaa, mausteisuutta, kevyempää punaista kirsikkaa, hillittyä verkkomelonia, hentoa omenankuorta ja ujoa kermaisuutta.

Korkeintaan keskitäyteläisestä rungostaan ja kohtalaisen hyvästä hapokkuudestaan huolimatta viinissä tuntuu myös piirun verran punaviinillistä, kypsän kirsikkaista runsautta. Kuivasta makumaailmasta löytyy kirsikan rinnalta mehevää omenaa, hillittyä sitruksisuutta, hentoa appelsiinin hedelmälihaa, ujoa mineraalin särmää ja aavistus vesimelonisuutta. Kokonaisuudessa on hyvin ryhtiä ja särmää, mutta viini tuntuu silti enemmän lempeältä ja ystävälliseltä kuin tiukan napakalta – todennäköisesti piirre, joka on seurausta Beqaan laakson astetta paria lämpimämmistä olosuhteista.

Jälkimaku on raikas ja ensisijaisesti kuivakan omenankuorinen ja kivisen mineraalivoittoinen; taustalla häilyy tuoretta metsämansikkaa, hentoa yrttisyyttä ja aavistus autolyyttistä kermaisuutta.

Yleisvaikutelmaltaan Ksaran rosée on toisaalta hieman simppeli ja suoraviivainen esitys, mitä roséeviinit yleensä tässä hintaluokassa ovat, mutta toisaalta se on mutkattomuudessaan kaikin puolin tasapainoinen, maukas ja yleisesti hyvin tehty tapaus. Erityisesti runsaaseen punaviiniin tehdyn sienirisottomme kanssa viinin yhdistelmä kirsikkaista runsautta ja suutuntumaa keventävää mineraalista raikkautta toimi oikein mainiosti; tapahtui siis ns. tavanomaiset, eli sellaisenaan hieman mutkattomasta viinistä paljastui oikean ruoan kanssa varsin passeli kaveri.

Varsinaista "oikeaa ruokaa" viinille ei tarvitse edes hirveästi miettiä, sillä viinin tasapainoinen yleisilme antaa sille oikein hyvin liikkumavaraa ruokapöydässä. Jos tätä ei nyt puolikypsälle sisäfileelle tai hernekeitolle yritä parittaa, niin ollaan ihan turvallisilla vesillä. Mukava uusi tuttavuus.

Lyhyesti: Helppo ja mutkaton, mutta samalla miellyttävän raikas, tasapainoinen ja yleiskäyttöinen roséeviini Libanonista.

Arvio: Miellyttävä – Libanonin suurimman ja vanhimman tuottajan freesi, kuiva ja tasapainoinen roséeviini.

Hinnan (13,98e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Põhjala Uus Maailm

Põhjala Uus Maailm San Diego Session IPA

• Valmistaja: Põhjala
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale
• Maa: Viro
• Alue: Tallinna
• Maltaat: Cara-, pale-, vehnä-; kaurahiutale
• Humala: Galaxy, Magnum, Mosaic
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,99e (Helmikuu 2016, K-Market Kamppi)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: põhjala

Põhjalalle kyllä täytyy nostaa hattua visuaalisesti toimivasta etikettisuunnittelustaan. Useimmat panimon pullot suorastaan hyppäävät oluthyllyiltä silmille näyttävillä etiketeillään. Esimerkiksi tämä panimon markettivahvuinen IPA näyttävällä valkohaillaan tuppaa kaupoissa melkein automaattisesti osumaan silmään kun vain silmäilee yleisesti oluthyllyjä – yksinkertainen temppu, mutta varsin onnistunut lopputulos! Olut muutenkin onnistuu luomaan tehokkaan mielikuvan rapsakkaasti puraisevasta IPA:sta jo pelkällä ulkonäöllään, joten tehokas ulkonäkö menee hyvin oluen imagon kanssa yksiin.

No niin. Tämä meikäläisen pullo on siis ostettu ja testattu helmikuussa, parasta ennen -päiväys on 22/06/2016. Aivan tuoretta tavaraa olut ei enää ole, kun pullotuksesta on kulunut jo päältä puoli vuotta. Aivan tip top -tasoista elämystä ei siis ole luvassa, mutta kyllä oluen vielä ihan hyväkuntoinen pitäisi olla. Voltteja on Suomen rautaesiripun helmaan asti, eli 4,7%, ja IBU:ja panimon sivujen mukaan (ja IPA:ksi melko maltillisesti) 25.

Oluella on hennon utuinen, melko syvän keltainen väri sekä kohtalaisen runsas, semikuohkea, kestävä, väriltään valkoinen ja melko runsaasti pitsiä lasiin jättävä vaahto.

Tuoksussa tuntuu modernin, uuden maailman humalin kötöstellyn IPA:n tyypillisiä aromeja: persikkaa, karamellia, keltaisia tropiikin hedelmiä, kevyttä ruohoa, hillittyä viljaista mallasta ja hentoa pihkaa. Kaikkein aromaattisin ja runsain nuorekkuus tuntuu kuitenkin oluesta haihtuneen.

Olut on suussa kevyt, raikas ja aluksi jopa hieman hunajaisen makea, mutta sitten nopeasti varsin rapsakka; mukavasti tarraava – muttei kuitenkaan mitenkään överi – katkeroisuus kuivaa kokonaisuuden hienosti. Makumaailmasta löytyy kypsää sitruksisuutta, kevyttä karamellimallasta, hillittyä trooppisuutta ja hentoa ruohoisuutta. Vaikka suutuntuma on kepeä, ei se tunnu lainkaan vetiseltä, vaan voltteihinsa (4,7%) nähden jopa mukavan runsaalta. Hiilihappoisuus on tyylilajiin nähden sopivasti kohtalaisen rapeaa.

Oluen keskipitkä jälkimaku on keskimakua viljaisemman maltainen, yrttisen vihertävä, kevyesti makean hedelmäinen ja hennon hunajainen, minkä lisäksi seassa häilyy aavistus pihkaisuutta. Loppua kohti greippi-saippuainen katkeruus kasvaa selkeästi, muttei kuitenkaan liikaa.

Kokonaisuutena Uus Maailm on helppo, tasapainoinen ja kaikin puolin hyvin tehty sessio-IPA. Veikkaan, että olut on ollut varmasti kivempi ja ennen kaikkea runsaamman aromihumalainen tuoreena, mutta edelleenkin olut on erittäin sessioitavaa ja tasapainoista tavaraa. Kaiken kaikkiaan tässä on hyvin tehty maitokauppaolut, joka onnistuu toimimaan mainiosti yleensä IPA-tyylisiä oluita rankaisevasta 4,7% volttirajasta huolimatta.

Lyhyesti: Laadukas ja maukas IPA, jossa maltaisuus ja humalointi ovat hyvässä tasapainossa keskenään ja olut toimii mainiosti tyyliin nähden matalahkosta 4,7% volteista huolimatta.

Arvio: Hyvä – luotettava perus-IPA Viron vanhimmalta ja niin mielenkiintoisimmaksi kuin laadukkaimmaksi osoittautuneelta pienpanimolta.

Hinnan (3,99e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Bablut Cabernet d'Anjou Moelleux 1974

Domaine de Bablut Cabernet d'Anjou Moelleux 1974

• Valmistaja: Domaine de Bablut
• Tyyppi: Roséeviini, AOC Cabernet d'Anjou
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Anjou-Saumur, Anjou
• Rypäleet: Cabernet Franc, Cabernet Sauvignon
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 15,20e (Tammikuu 2016, Vins Étonnants)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: vhpk

Meikäläisellä on semmoinen heikko kohta, että jos jossain viinimyymälässä näkyy jotain todella omituista, on se pakko ostaa testiin. Hyvä esimerkki tämmöisestä tapauksesta kun vuodenvaihteessa Vins Étonnantsia selaillessani oli suorastaan pakko hieraista silmiä: yli 40 vuotta vanhaa roséeta? 15 eurolla? Koko hommassahan ei ollut mitään järkeä, koska yleensä roséeviinit kestävät noin vuoden verran, parhaat ehkä kaksi – eli viini oli käytännössä pakko-ostos!

Tämä viini tulee Loiresta, Anjoun viinialueelta, joka on tunnettu erityisesti roséeviineistään. Alue oli vielä 1980-luvulle asti kuuluisa lähinnä Grolleau-rypäleestä tehdyistä Rosé d'Anjou -viineistään, jotka olivat järjestään simppeleitä, edullisia ja makeanpuoleisia tusinaroséeviinejä. Tämän viinitrendin alamäki kuitenkin alkoi 1980-90-lukujen taitteessa, jolloin maailmalla ryhdyttiin kiinnostumaan enemmän korkealaatuisemmista ja kuivemmista viineistä.

Cabernet d'Anjou on Rosé d'Anjoun uskottavampi isoveli. Myös tämä viinityyli on roséeviini ja myös siinä yleensä jätetään jonkin verran jäännössokeria viiniin, mutta normaalisti perinteistä perusroséeta vähemmän. Merkittävimpänä erona on kuitenkin se, että melko kehnolaatuisena lajikkeena pidetyn Grolleaun sijaan viinissä käytetään laadukkaiksi tunnustettuja Cabernet Francia ja Cabernet Sauvignonia.

Viinin on tuottanut melko suurehko, nykyisin 55 hehtaaria luonnonmukaisesti (ja hieman biodynaamisuuden kanssa flirttailevasti) viljelevä Domaine Bablut, jonka roséeviinejä aina 1950-luvun vuosikertoihin asti pulpahtelee silloin tällöin markkinoille. En käsitä, miten on mahdollista, että joku taho on säästänyt noin valtavasti useiden vuosikymmenien ajalta roséeviiniä, mutta en valita.

Viinin väri asettuu jonnekin syvän kullankeltaisen ja hohtavan pronssinruskean väliin, joskin värimaailmaa syventävä hento punainen sävy vihjaa, että viinillä on joskus ollut punertavampi ulkonäkö.

Kehittynyt tuoksu on todella persoonallinen, jopa funky, ja se tuntuu elävän jatkuvasti. Nokkapuolelta löytyy vahamaisuutta, makeaa vadelmahilloa, kumia, kevyttä petrolia, hillittyä homeista sienimäisyyttä, hentoa asetonista volatiilisuutta ja ujoa savua.

Tuoksu ei johda siinä mielessä harhaan, että viinin puolikuivahko tai hieman makeampi maku on yhtä erikoinen kuin tuoksukin: kumia, erikoista mausteisuutta, vadelmahilloa, hentoa hunajaisuutta, hillittyä iän mukanaan tuomaa toffeemaisuutta, ujoa nahkaisuutta ja aavistus mantelivoittoista pähkinäisyyttä. Suutuntumaltaan viini on melko täyteläinen ja melko maltilliseksi jäävästä makeudestaan huolimatta hieman tahmeahko, joskin myös mukavan freesi. Tosin viinin makeudesta on totta puhuen vaikea sanoa mitään tarkkaa – en yllättyisi, jos viini olisi todellisuudessa paljon makeampi, mitä se vaikuttaa olevan. Moelleux antaa kuitenkin liikkumavaraksi 12–45 g/l jäännössokeria.

Lopuksi suuhun jää vahamainen, makeaan taittuva ja pitkäkestoinen jälkimaku, jossa tuntuu kuivattuja punaisia hedelmiä, vahamaisuutta, nahkaa, hillittyä pähkinää ja hentoa vadelmahilloa. Suuhun jäävä jälkivaikutelma on eloisa, kehittyneen kompleksinen, ujon tahmea ja ennen kaikkea äärimmäisen persoonallinen.

Viinillä on selvästikin ikää – niin ulkonäkönsä kuin tuoksu- ja makumaailmansa perusteella – mutta se on edelleen suorastaan hämmentävän juotavassa kunnossa! Vaikka roséeviineistä puuttuu yleensä kaikki ne kypsyttämistä ja kestävyyttä edesauttavat ominaisuudet, ovat Bablutin hieman makeammat roséet lähes kuolemattoman oloisina kyenneet säilymään vuosikymmeniä. Toki viinin sokeripitoisuus auttaa sitä säilymään, mutta kuulostaa silti hurjalta, että puolimakea viini säilyisi näin hienosti vuosikymmenten ajan – oli se roséeta tai ei. En tiedä, mitä magiaa Bablutin kellareissa on käytetty (tonneittain sulfiitteja?), mutta nämä talon vanhat roséeviinit ovat hauska ja jännittävä elämys, jotka kannattaa kokea, jos mahdollisuus niihin tarjoutuu.

Lyhyesti: Todella jännittävä, kehittynyt, persoonallinen ja 40 vuoden iästään huolimatta erittäin hyvässä kunnossa oleva Loiren puolimakeahko rosée.

Arvio: Tyylikäs – ihan heti ensimmäiseksi en kutsuisi puolimakeaa Anjoun roséeta tyylikkääksi, mutta kyllä sellaisesta varsin eleganttia tavaraa saa, kun antaa sen kypsyä aluksi 40 vuotta.

Hinnan (15,20e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.