Cidre Bouché Le Clos Fleuri Brut

Cidre Bouché Le Clos Fleuri Brut

• Valmistaja: Cidrerie de la Brique
• Tyyppi: Siideri
• Maa: Ranska
• Alue: Normandia, Ala-Normandia, Cotentin
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 3,78e (Toukokuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 3,78e (Elokuu 2015, Alko)

Siidereistä on hyvin vaikea mennä sanomaan omaa lempityyliään alkuperän perusteella – Normandian ja Bretagnen runsaamman omenaiset ja lähes ylikypsät siiderit eroavat kyllä melkoisesti sekä usein hapokkaammista ja robustimmista brittisiidereistä että kepeämmistä ja kirpakammista baskisiidereistä. Jokaisella tyylillä on ehdottomasti paikkansa ja jokainen näistä tyyleistä maistuu meikäläiselle, kunhan vain tuote on hyvin tehty. Meikäläisen tapauksessa "hyvin tehty" ei kuitenkaan yleensä tarkoita puhdaspiirteistä, kliinin teollista tyyliä – päin vastoin, yleensä mitä röyhkeämmältä ja maalaisemmalta siideri vaikuttaa, sitä enemmän se todennäköisesti on omaan makuuni. Vaikka Briteissä valmistetaan myös hyvin autenttisia, rustiikkisia siidereitä, vetää Ranska pidemmän korren tässä kilpailussa: bretagnelaiset ja normandit tuntuvat olevan sen verran ylpeitä alueittensa perinteisestä juomatyylistä, että alueella ei valmisteta juuri muuta kuin sitä kaikkein autenttisinta tavaraa.

Viime keväänä Alkon valikoimiin saapui uusi cidre bouché (eli "korkitettu siideri") puolikaskokoisessa pullossa. Termillä bouché tarkoitetaan perinteistä kuohuviinipulloon pullotettua siideriä, joka saa hiilihapponsa kuohuviinien tapaan käydessään pullossa. Siiderin on tuottanut vuonna 1953 perustettu, jo 3. sukupolvessa toimiva perheyritys La Brique, joka on keskittynyt tuottamaan perinteisiä, alueelle tyypillisiä, pastöroimattomia maalaissiidereitä. Koska tätä kyseistä siideriä ei firman kotisivuilta löydy, en osaa kertoa sen valmistusprosessista mitään, tai eroaako se edes talon perussiideristä, mutta Alkon sivujen mukaan jäännössokeria löytyy 30 g/l. Näköjään tuo "brut" on melko lavea termi siiderimaailmassa.

Väriltään Le Clos Fleuri on kirkas ja syvän kullankeltainen.

Tuoksussa tulee aluksi vastaan melko tömäkkä, kananmunainen rikki, joka hallitsee tuoksua voimakkaasti. Lasissa avautuessaan alkaa alta löytyä ylikypsää ja jopa hennosti rusehtavaa maalaisomenaa. En tiedä, oliko tässä vain tullut poikkeuksellisen runsaasti rikitetty pullote vastaan, vai mistä lienee ollut kyse, mutta tuskin siiderin tältä kuuluisi tuoksua.

Maku on sentään paljon parempi ja autenttisempi kuin tuoksu, joskin rikkisyys jatkuu hennosti makupuolelle asti. Kokonaisuus on jäännössokeristaan huolimatta kuivan tuntuinen ja miellyttävän hapokas. Makupuolelta löytyy ylikypsää omenaisuutta, joka myös hieman vihjailee makeutta, hillittyä tallisuutta ja aavistus maamaisuutta. Yleisilmeeseen sopii mainiosti siiderin tasainen, keskikokoinen ja miellyttävän pehmeä hiilihappo.

Jälkimaku on maanläheinen, kevyen tallinen ja ylikypsän, jopa rusehtavan omenainen. Hennon tanniinisuus antaa siiderille mukavan purevan ja suutakuivattavan jälkivaikutelman.

Vaikka siiderin tuoksun hyvin runsas ja epämiellyttävä rikkisyys teki kokonaisuudesta lähes lähestymiskelvottoman, paljastui Le Clos Fleurista muuten varsin mainio, tasapainoinen ja klassinen normandialaissiideri. Erityistä syvyyttä siideri ei tarjonnut – mikä toki saattaa olla ihan rikin syytä, sillä se on voinut peittää siiderin vivahteita – mutta kokonaisuus tarjosi yleisesti varsin mainion, mukavan ja riittävän rustiikkisen maalaissiiderielämyksen. Mukavaa, että meillä on tarjolla tällaista tavaraa nykyisin myös kätevässä puolikkaassa pullossa, sillä vaikka 0,75-kokoisessa kuohuviinipullollisessa siideriä on mukavasti turskeaa meininkiä, ei se ole aina se kaikkein näppärin formaatti.

Pitänee ottaa joskus tämä siideri uusintakäsittelyyn ja tarkastaa, onko turvamarginaalit ylittävä rikitys ihan tämän siiderin tyylipiirre, vai sattuiko meikäläisen kohdalle maanantailesti.

Lyhyesti: Julmetun rikkisen tuoksuinen, mutta tasapainoisen hapokas, sopivan kuiva ja miellyttävän maalainen normandialaissiideri puolikaskokoisessa pullossa.

Arvio: Miellyttävä – kyllä, tanakan rikkisestä tuoksustaan huolimatta.

Hinnan (3,78e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

Marqués de Riscal Rueda 2014

Marqués de Riscal Rueda 2014

• Valmistaja: Marqués de Riscal
• Tyyppi: Valkoviini, DO Rueda
• Maa: Espanja
• Alue: Castilla y León, Rueda
• Rypäleet: Verdejo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 5,80e (Toukokuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 5,80e (Elokuu 2015, Alko)

Castilla y Leónissa, pohjoisessa Keski-Espanjassa sijaitsevaa Ruedaa pidetään tällä hetkellä yhtenä Espanjan parhaimmista ja menestyneimmistä valkoviinialueista. Harva kuitenkin tietää, että vain 40-50 vuotta sitten Rueda oli täysin unohdettu alue, jolla ei monen mielestä ollut mitään tarjottavaa viinimaailmalle.

Alun perin – nyt puhutaan siis vähintään sata, mieluiten useampikin vuosisata sitten – Rueda oli kyllä varsin arvostettua viinialuetta. Ruedan köynnösten alla oleva alue oli paljon suurempi kuin nykyisin ja alueella viljeltiin ainoastaan paikallista, valkoista Verdejoa. 1800-luvun loppuvuosina viinikirva kuitenkin pyyhkäisi alueen yli tehden selvää alueen viinituotannosta, ja kun viininviljelijät vihdoin oppivat taistelemaan viinikirvaa vastaan, Ruedaan uudelleenistutettiin lähinnä runsassatoisia tusinaviinejä tuottavia lajikkeita (Palomino, Viura), sillä rypäleistä maksettiin määrän, ei laadun mukaan. Verdejoa jäi alueelle pieniä palstoja, josta muutamat tuottajat saattoivat tehdä raikasta valkoviiniä, mutta pääasiassa Ruedan tuotanto keskittyi raskaisiin, rustiikkisiin ja oksidatiivisiin, oloroso-Sherryn kaltaisiin massaviineihin.

1970-asiat muuttuivat merkittävästi. Francisco Hurtado de Amézaga, joka luotsasi Marqués de Riscalia, Riojan yhtä vanhimmista ja arvostetuimmista viinitaloista, halusi viinitalon katalogiin valkoviinin. Häntä ei kuitenkaan kiinnostanut Riojan oma valkoinen rypäle, Viura, josta tyypillisesti tehtiin raskaita ja tammisia valkoviinejä, vaan tähtäimessä oli kepeä ja raikas valkoviini; hän ryhtyi katselemaan alueita Riojan rajojen ulkopuolelta. Parin vuoden etsintöjen jälkeen Francisco lopulta päätyi Ruedaan vakuututtuaan Verdejossa piilevästä potentiaalista – heidän täytyisi vain maksaa viljelijöille enemmän, jotta he keskittyisivät laatuun määrän sijaan. Ranskalainen viinintekijä Émile Peynaud ei kuitenkaan luottanut Verdejon potentiaaliin, vaan kannusti Franciscoa istuttamaan ranskalaista Sauvignon Blancia myös alueelle. Lopulta asiassa kävi niin, että kansainvälisesti tunnettu Sauvignon Blanc veti kuluttajien huomion Marqués de Riscalin valkoviineihin, mutta talon Verdejot lopulta vakuuttivat massat. Riscalin viinien vanavedessä moni muukin viljelijä alkoi panostaa laadukkaisiin, raikkaisiin Verdejoihin ja lyhyessä ajassa tämä unohdettu, hiljaa sukupuuttoa lähestynyt rypäle oltiin saatu pelastettua ja nostettua parrasvaloihin.

Marqués de Riscal omistaa 205 ha viljelyksiä Ruedassa, joista valtaosa (135 ha) on Verdejoa, minkä lisäksi rypäleitä ostetaan myös sopimusviljelijöiltä ja vuokratuilta tarhoilta 250 ha edestä. Tämä talon Verdejo on tyypillinen, moderni Verdejo, joka aluksi käy viileässä lämpötilassa terästankeissa lyhyen kuorikontaktin kanssa, minkä jälkeen viinin annetaan kypsyä muutamia kuukausia terästankeissa ennen keväällä tapahtuvaa pullotusta.

Viinin väri on nuorekas vihertävä.

Tuoksu on hyvin runsas, tuntuvan kypsänmakea ja täynnä erittäin nuoren valkoviinin trooppisia primääriaromeja: persikkaa, kevyttä banaanisuutta ja hentoa päärynää.

Makean mehevä tuoksu antaa odottaa samankaltaista makua, mutta suussa viini onkin varsin kepeä, kuiva ja tuntuvan hapokas. Verdejot yleensä käyvät nopeasti kuorten kanssa, mikä tyypillisesti antaa viineille runsaampaa, öljyistä suutuntumaa, mutta tämä viini on suutuntumaltaan erittäin kepeä ja eloisa; sen sijaan kuorikontakti tuntuu kyllä antaneen Verdejoille tyypillistä kevyttä bitterisyyttä. Kielellä pyörii sitrushedelmäisyyttä ja jopa happojen korostamaa, kirpeää sitruunaisuutta, hentoa ruohoisuutta ja vain aavistuksen verran tuoksusta tuttua trooppista hedelmää. Maku on varsin intensiivinen ja suutuntuma korkeintaan keskitäyteläinen.

Rapsakan raikas jälkimaku on eloisan sitruksinen, kypsän viheromenainen, ruohoinen ja omenankuorisen bitterinen. Suuhun jää viinistä kestoltaan keskipitkä, kirpakan raikas ja vettä kielelle nostattava jälkivaikutelma.

Onhan se tällaisen viinin maistamisen jälkeen melko selvää, miksi Ruedasta tuli iso juttu Espanjan valkoviinikentällä. Viitisenkymmentä vuotta sitten Espanja oli lähinnä punaviinimaa – valkoistakin tehtiin, mutta melkein kaikissa paikoissa ainoastaan hyvin tammisina ja/tai oksidatiivisina versioina. Kun yhtäkkiä sellaisten viinien keskeltä ponnahtaa historiallisesti valmistettu, raikas, kepeä ja rapsakka valkoviini, ei ole ihme, jos päitä rupeaa kääntyilemään.

Verdejoksi Marqués de Riscalin pullote ei ole mitenkään maailmojamullistava tapaus, mutta kaikin puolin mallikas ja laadukas tapaus, joka ilmentää mainiosti Verdejolle tyypillisiä ruohoisia ja bitterisiä piirteitä sekä rapsakkaa hapokkuutta. Nokkapuoli on vielä äärimmäisen primäärinen, johtuen todennäköisesti viinin hyvin nuoresta iästä, joten voin kuvitella sen tasaantuvan ja rauhoittuvan enemmän lajiketyypilliseksi muutamien kuukausien kuluessa.

Viini tuli kesäksi 2015 pikkupullossa Alkon valikoimaan, joten jos haluat testata palan Espanjan valkoviinihistoriaa, suosittelen nappaamaan pullon talteen vielä kun niitä löytyy! Pienestä koostaan johtuen taloudellinen panostus ei ole suuri ja vastineeksi sille saa varsin mainion, kepeän ja rapsakan valkoviinin, joka sopii varsin mainiosti elokuun kuumimpiin päiviin. Toivottavasti tästä viinistä tulisi tulevaisuudessa pysyvämpi osa Alkon vielä vaatimattoman kokoista laadukkaampien puolikkaiden pullojen valikoimaa.

Lyhyesti: Todella nuori, rapsakan hapokas, kepeä ja eloisa Verdejo tuottajalta, joka nosti kyseisen lajikkeen tuntemattomuudesta.

Arvio: Hyvä – freesi, maukas ja eloisa perus-Verdejo. Ei yllätyksiä eikä temppuja, mutta tällainen viini ei sellaisia osaa kaivatakaan.

Hinnan (5,80e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

De Leite Cuvée Soeur'ise

De Leite Cuvée Soeur'ise

• Valmistaja: Brouwerij de Leite
• Tyyppi: Olut, Sour ale, Kriek/Tripel
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Ruddervoorde
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,39e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: bierkraag

Tämäpä meni nyt hassusti. Olen ehtinyt elämäni aikana kumota yhden jos toisenkin kriek lambicin, mutta ensimmäinen blogiin asti päätynyt kriek ei sitten ollutkaan aito lambic, vaan tämä erikoinen, melkein-muttei-ihan-lambic, jota panimo itse kutsuu termillä tripel kriek.

Oluen tehnyt panimo de Leite sai alkunsa, kun 1990-luvun lopulla panimomestari Luc Vermeesch hankki Suomesta 30 litran panimolaitteiston pihavajaansa ja opetteli tekemään oluita. Pikku hiljaa oluen teko vei mennessään ja lopulta vuonna 2008 Vermeesch ryhtyi panostamaan täysipäiväisesti kahden kaverinsa kanssa de Leiten panimoon.

Cuvée Soeur'ise valmistetaan panimon vaalean Enfant Terriple -tripelin pohjalta: vanhaan barrique-tynnyriin siirretään 180 litraa olutta, jonka seuraksi pistetään muhimaan 40 kg hapankirsikoita. Vähintään 5 kuukautta kestävän kypsytyksen aikana hiiva käyttää kirsikan hedelmäsokereita, nostaen oluen alkoholipitoisuutta entisestään (8,2% -> 8,5%) samalla kun kirsikat antavat oluelle väriään ja lopulta erilaiset bakteerit alkavat tuottamaan oluen sekaan happoja, jotka laskevat oluen pH:ta. Lopuksi vaalea, makeahko tripel on muuttunut väriltään punaiseksi, kirsikkaiseksi ja happamankuivaksi kriekiksi.

Jos jotakuta ihmetyttää oluen erikoisempi nimi, mainittakoon, että panimo nimeää oluitaan erilaisiksi hahmoiksi, mutta samalla harrastaa kehnoja sanaleikkejä oluiden nimien kanssa (esimerkkinä aiemminmainittu Enfant Terriple – väännös sanoista triple ja l'enfant terrible, "kauhukakara". Soeur'ise lausutaan ranskaksi lähes samalla tavalla kuin cerise, "kirsikka", kun taas sœur, tarkoittaa "siskoa", mikä taas viittaa etiketin nunnaan.

Ulkonäöltään olut on kevyesti samea kirsikanpunainen. Kaadettaessa syntyy runsas, mutta lyhytkehtoinen, roosan värinen vaahto.

Tuoksu on perinteisen belgikriekin tyyliin happamankirpeä, kirsikkaisen marjainen, hieman pölyinen ja vanhan puiseva. Tyyliin perehtymätön voisi tässä vaiheessa olla hyvin hämmentynyt, mutta ainakin omasta mielestäni nokkaan leijaileva aromimaailma luonteikas ja houkutteleva.

Maku lunastaa tuoksun rustaamat lupaukset vaivatta. Kuten odottaa saattaa, olut on suussa napakan happamankirpeä, tuntuvan hapankirsikkainen, ryhdikkään hapokas ja kuiva. Kielenkärjessä tuntuu myös hieman makeampaa maltaisuutta, tuoretta vadelmaa ja hentoa kirsikkamarmeladia. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja kokonaisuutta sävyttää runsas, pieni hiilihappo. Tripel-tasoinen alkoholipitoisuus (8,5%) pysyy siististi syrjässä alusta loppuun kuitenkin tuoden yleisilmeeseen miellyttävää runsautta.

Napakka hapokkuus tuntuu korostuvan entisestään viheromenaisen kirpeässä jälkimaussa, jossa tuntuu myös hapankirsikkaista karheutta, kevyttä puolukkaisen hapokasta marjaisuutta ja tynnyrikypsytyksen tuomaa hentoa puisevaa, vanhaa mausteisuutta.

Ollakseen vain reilusti alle kymmenvuotias panimo, tuntuvat heput de Leitella kyllä hanskaavan maittavien oluiden valmistamisen. Cuvée Soeur'ise on kaikin puolin mainio ja tyylipuhdas muka-kriek! Kokonaisuus tarjoilee mitä maukkaimman sekoituksen kypsyttelyn tuomia kehittyneitä piirteitä, hapankirsikkaista hedelmäisyyttä ja raikasta, poskipäihin pureutuvaa kirpeyttä. Ihastuttavan herkullinen siemailuolut kesäkuumalle, jota ainakaan Firmabierissä ei oltu hinnalla pilattu.

Lyhyesti: Tuoreen belgipanimon herkullisen happamankirpeä, raikas ja tasapainoinen tripelin ja kriekin fuusio.

Arvio: Erittäin hyvä – varsin maukas ja melko lambic-mainen kriek, jonka suurimmat erot aitoon kriekiin ovat piirun verran korkeampi alkoholipitoisuus ja monissa lambiceissa tyypillisen brettan aromien puuttuminen. Vaikkei kyseessä olekaan aivan täysin aitoa tavaraa, juotavuus ja herkullisuus ovat täysin samalla tasolla originaalien kanssa.

Hinnan (3,39e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Couly-Dutheil Chinon Clos de l'Olive 1989

Couly-Dutheil Chinon Clos de l'Olive 1989

• Valmistaja: Domaine Couly-Dutheil
• Tyyppi: Punaviini, AOC Chinon
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Touraine, Chinon
• Rypäleet: Cabernet Franc (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 45,00e (Joulukuu 2013, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: la cave du terroir

Yksi asia, joka meikäläistä on jo pidempään nyppinyt, on hyvien Loiren punaviinien saatavuus Suomessa: se on kurja. Vielä vähän aikaa sitten Alkon valikoimassa oli sentään neljä viiniä Chinonista – alueelta, jota pidetään yhtenä maailman parhaista paikoista viljellä Cabernet Francia – mutta ei ainuttakaan viiniä yhdeltäkään muulta appellaatiolta. Nyttemmin olemme saaneet yhden Cabernet Francin Anjousta, mutta samalla Chinonien määrä on pudonnut ylläluetellusta yhteen. Ei mitenkään maailman parhaita uutisia cabfrankofiileille.

Mitä enemmän Cabernet-viinejä maistelen, sitä useammin totean olevani sitä mieltä, että Cabernet Sauvignon ei jaksa herättää kovinkaan kummoisia tunteita, kun taas Sauvignonin isä Cabernet Franc ilahduttaa kerta toisensa jälkeen. Cabernet Franc kun tuottaa usein kepeämpiä, hapokkaampia ja vivahteikkaampia viinejä kuin runsaampi ja tanniinisempi Sauvignon. Sen sijaan Cabernet Franc on jostain syystä saanut maineen ensisijaisesti simppeleitä, marjaisia ja nuorena juotavia viinejä tuottavana rypäleenä – kenties sen takia, että valtaosa Bordeaux'n arvostetuista, hyvin pitkäikäisistä viineistä valmistetaan ensisijaisesti Cabernet Sauvignonista. Noh, toimikoon tämä arvio todisteena siitä, että Cabernet Franc kykenee helposti tuottamaan yhtä vaikuttavia viinejä kuin jälkeläisensä, maailmanmatkaaja ja viinintekijöiden lempilapsi, Cabernet Sauvignon.

Tämä vuonna 1921 Baptiste Dutheilin perustama viinitalo muuttui nykyiseen muotoonsa René Coulyn mentyä naimisiin Batpisten tyttären Madeleinen kanssa. René kehitti merkittävästi viinitalon tuotantoa ja hänen allaan viinitalosta tuli yksi Chinonin merkittävimpiä ja arvostetuimpia tuottajia. Nykyisin Couly-Dutheil toimii 3. ja 4. sukupolven hallinnoimana perhetilana, joka viljelee 90 hehtaaria – josta 98% Cabernet Francia – Chinonin alueella. Lisäksi talo omistaa 7 ha Saumur-Champignyn puolella. Vuosituotanto pyörii n. 1,2 miljoonan pullon tuntumassa. Talon arvostetuimmat viinit ovat vain parhaina vuosikertoina tuotettu La Baronnie Madeleine sekä talon parhailta palstoilta valmistetut, hyvin pitkäikäiset yhden tarhan viinit Clos de l'Echo ja Clos de l'Olive. Nyt arvioitava Clos de l'Olive on poikkeuksellisen lämpimältä vuodelta 1989, jota pidetään yhtenä alueen parhaista vuosikerroista pitkiin aikoihin.

Korkki lähti pullon suulta varsin kevyesti ja vaivatta ulos, mutta se vaikutti kuitenkin hyväkuntoiselta ja tiiviiltä. Hyvin hienojakoista sakkaa löytyy pullon pohjalta kohtalaisesti, muttei loppupeleissä – viinin iän huomioonottaen – hirveän paljoa.

Lasiin päätyy viiniä, jolla on läpinäkyvä, kohtalaisesti rusehtavaan tiileen taittuva kirsikanpunainen väri.

Tuoksussa ensivaikutelmaa hallitsee tuore paprika ja savustettu chili. Taustalta erottuu märkää metsämaata, punamarjaista karpaloa, kukkaisuutta, lyijykynäistä puisevuutta, viherpippuria, kevyttä mustapippuria, hillittyä lakritsijuurta ja hentoa lihaisuutta. Kokonaisuutena tuoksu on upeasti kehittynyt näkemys oppikirjamaisesta Cabernet Francista!

Suussa ensivaikutelmaa hallitsee kuiva, purevan paprikainen ja hennon chipotleinen maku, jossa tuntuu myös muita tuoksun aromeja, kuten viherpippuria, metsämaata, kuivaa puuta ja karpaloa. Hedelmäpuoli kuitenkin tuntuu kuivakkaa tuoksua selkeästi kypsemmältä ja makeammalta, tuoden pintaan enemmän tummia marjoja ja mustaherukkaa – lämmin vuosi siis paistaa edelleen hedelmäpuolen läpi. Seassa tuntuu myös hentoa ruohoista vegetaalisuutta ja hapankirsikkaa. Happoja ei tunnu olevan erityisen paljon, eli viini ei ole sieltä kaikkein napakoimmasta päästä Franceja, mutta niitä kuitenkin löytyy sen verran, että viini kantaa itsensä vaivatta alusta loppuun ja balanssi säilyy upeasti. Tanniinit ovat kypsiä, pehmeitä ja hienosti kehittyneitä, mutta niitä on edelleen melko runsaasti ja ne antavat mukavaa, kohtalaisesti suutakuivattavaa puruvoimaa kokonaisuuteen.

Jälkimaku on ruohoisen vegetaalinen, karpaloinen, lyijykynäinen ja jopa hennosti puolukkaisen kirpeä. Jälkivaikutelma tuntuu aluksi lähes jännitteiseltä ja pidättelevältä, mutta muutaman sekunnin jälkeen se kuin purkautuu ja suuhun tuntuu vapautuvan upean kehittyneitä, nahkaisia, mokkaisia, tupakanpuruisia ja tumman hedelmäisiä sävyjä. Viinistä jää suuhun erittäin pitkäkestoinen, viipyilevä ja alati kehittyvä, kiehtova loppuliuku.

Pähkinänkuoressa tämä Couly-Dutheilin +25-vuotias tarhaviini on kaikin puolin upea esitys, jolla on vielä hyvin vuosia edessään. Kokonaisuudesta löytyy runsaasti kehittyneitä, kompleksisia sävyjä, mutta viinin hedelmäisyys on vieläkin suorastaan hämmentävän nuorekkaassa ja eloisassa kunnossa, joten viinin voi helposti nähdä kestävän vielä pitkääkin kellarointia – verrattain matalanpuoleisista hapoista huolimatta. Viini ei kuitenkaan ole löysän matalahappoinen, vaan rakennetta löytyy sen verran, että kokonaisuus pysyy oikein hyvin paketissa. Viinin voi yhtä hyvin siis juoda nyt kuin jättää kellariin kypsymään.

Clos de l'Olive 1989 on upea, hienosti vuotensa kantanut Loiren Cabernet Franc, joka osoittaa vaivattomasti mitä tuo hurmaava rypäle parhaimmillaan kykenee tuottamaan. Tämä viini oli yksi viimeisiä Suomessa myynnissä olleita kyseisen vuosikerran pulloja, sillä hyvin pian ostettuani pullon joulukuussa 2013, viinin vuosikerta pomppasi suoraan vuoteen 1997. Sittemmin viini on harmillisesti poistunut Alkon tilausvalikoimasta kokonaan – joskin tyylin kovimmille faneille on edelleen tarjolla tilausvalikoimassa saman tuottajan Clos de l'Echo 1982.

Lyhyesti: Hurmaavalla tavalla kehittynyt ja kompleksinen oppikirjaesimerkki huippulaatuisesta Loiren Cabernet Francista, jolla on yli 25 vuoden iästään huolimatta vielä hyvin vuosia edessään. Huippu on tämän viinin tapauksessa jo todennäköisesti saavutettu, mutta siellä varmasti pysytään vielä vuosia, ellei vuosikymmeniä.

Arvio: Täydellinen – kaikin puolin valloittava Cabernet Franc, joka pistää pöytään suurin piirtein kaikkea parasta, mitä tuo rypäle voi tarjota – joskaan en olisi loukkaantunut korkeammasta hapokkuudesta. Hillityistä hapoistaan huolimatta viini toimii fantastisesti, eikä kokonaisuutta tarkastellen siitä ei tunnut puuttuvan mitään. Eipä näin fantastisia viinejä tule juuri koskaan vastaan Alkon valikoimissa.

Hinnan (45,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Grande Maison Cuvée des Anges 2009

Grande Maison Cuvée des Anges 2009

• Valmistaja: Château Grande Maison
• Tyyppi: Jälkiruokaviini, AOC Monbazillac
• Maa: Ranska
• Alue: Sud-Ouest, Monbazillac
• Rypäleet: Sémillon (80%), Muscadelle (10%), Sauvignon Blanc (10%)
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 109 SEK (~12,37e, Helmikuu 2014, Systembolaget, beställningsortiment)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: bottles

Jälkiruokaviineistä puhuttaessa keskustelu silloin tällöin kääntyy Sauternes'n ahdinkoon: alue tuottaa ihastuttavia, vivahteikkaita, herkullisia ja äärimmäisen pitkäikäisiä jälkiruokaviinejä, joita kukaan ei tunnu kuitenkaan nykyisin ostavan. Vaikka viinit eivät ole erityisen halpoja, ovat ne erittäin edullisia verrattuna moniin naapurissa sijaitsevan Médocin suuriin punaviineihin – vaikka juuri jalohomeisten jälkiruokaviinien valmistus on äärimmäisen epäluotettavaa ja satomäärät voivat olla mikroskooppisia verrattuna puna- tai valkoviinien tuotantomääriin.

Mutta enpä ole koskaan kuullut Saussignacin tai Monbazillacin ahdingosta. Nuo kaksi viinialuetta sijaitsevat vain kivenheiton päässä Sauternes'n viinialueesta ja niillä valmistetaan hyvin samantyyppisiä, jalohomeisia jälkiruokaviinejä Sauternes'ta tutulla kolmen rypäleen blendillä. Monbazillacit ovat usein hyvin Sauternes-maisia, Saussignacit taas jäännössokeriltaan asteen verran kuivempia. Mutta siinä missä monet sentään tuntevat Sauternes'n, ovat Monbazillacin ja Saussignacin viinit monelle täysin tuntemattomia. Toisaalta asiansa tietäville tämä on yleensä hyvä asia, sillä tällöin hommansa hanskaava harrastelija voi saada oikein laadukasta ja mielenkiintoista tavaraa hyvin kohtuulliseen hintaan.

Château Grande Maison on Monbazillacissa sijaitseva viinitalo, joka tuottaa useita erilaisia, alueelle tyypillisiä jälkiruokaviinejä sekä muutamia puna- ja valkoviinejä. Grande Maison on viljellyt 14 ha viljelyksiään sertifioidusti luonnonmukaisin menetelmin jo vuosikymmeniä (vuodesta 1990) ja biodynaamisia periaatteita noudattaen vuodesta 1997. Viljelyksistä 10 ha on valkoisia rypäleitä (60% Sémillon, 25% Sauvignon Blanc, 15% Muscadelle) ja 4 ha punaisia (90% Merlot, 10% Cabernet Franc). Jalohomeisten viinien valmistusta helpottaa tilan keskellä sijaitseva lampi, joka synnyttää sadonkorjuun alla erinomaiset olosuhteet jalohomeen muodostumiselle.

Grande Maison vaikuttaa olevan varsin innokas uusimaan tynnyreitään, sillä valtaosa talon viineistä kypsytetään uusissa barrique-tynnyreissä, mutta ilahduttavasti tämä talon perustason jälkkäriviini valmistetaan puhtaasti terästankeissa, mikä sopii meikäläisen makunystyröille uutta tammea paremmin.

Viinillä on keskisyvä vaaleankeltainen väri.

Tuoksu on aromikas ja makea, mutta melko kevyt ja pidättyväinen: lemon curdia, vivahteikasta kukkaisuutta, kevyttä ananasta, hillittyä hunajaa ja aavistus kuivattuja keltaisia hedelmiä.

Suussa viini on makea ja jopa kevyesti tahmea, mutta myöskin kepeä, erittäin hapokas ja eloisa. Kieli rekisteröi hunajaisesta mausta runsaasti erilaisia, makeita vivahteita, kuten sokeroidun sitruunaista hedelmäisyyttä, hedelmäsalaattista sokerilientä, kevyttä ananaksisuutta, hillittyä kuivattua persikkaa ja hentoa verigreippiä.

Makea ja aromikas jälkimaku on raikas ja niin kompleksinen, että se tuntuu avautuvan kuin riikinkukon pyrstö hieman suoraviivaisemman keskimaun jälkeen. Viini jättää suuhun runsaasti erilaista makeaa hedelmäisyyttä, kuten sokeroitua sitrushedelmää, lemon curdia ja keveää ananaksisuutta, sekä muita hienostuneita vivahteita, kuten hentoa hunajaa, aavistuksen kukkaisuutta, ujoa bitteriä, häivähdyksen jalohomeista paahteisuutta ja tietynlaista valkohomejuuston kermaista tuntua. Jälkivaikutelma on melko hapokas ja kestoltaan keskipitkä.

Cuvée des Anges on suoraan sanottuna hurmaava, eloisa ja raikas kepeän pään jalohomejälkkäri. Se onnistuu freesillä, puhdaspiirteisellä aromimaailmallaan tuomaan mukavaa vaihtelua perinteisiin Sauternes'n jälkiruokaviineihin, joista on yhä runsaamman uuden tammen käytön myötä tullut aromaattisesti homogeenisempia. Tämä viini osoittaa, että Bordeaux'n lähiseuduilla on mahdollista valmistaa vivahteikasta ja vakuuttavaa jälkiruokaviiniä ilman, että viinille tarvitsisi näyttää neliösenttiäkään tammea.

Vaikka viini on Grande Maisonin simppelein perustason jälkiruokaviini ja talo antaa viinille nauttimissuositukseksi max. 5 vuotta, on tämä kuuden vuoden ikään ehtinyt Cuvée des Anges mielestäni varsin nuori esitys ja arvioisin, että sillä on vielä paljon vuosia edessään. Viini on siis erittäin kiva jo nyt, mutta se muuttuu varmasti paremmaksi kärsivällisellä kellaroinnilla. Ei tästä kypsyttelemällä saa mitään uutta Château d'Yquemia, mutta varmasti jotain paljon parempaa, mitä 12 euron hintalappu voi antaa odottaa.

Lyhyesti: Vivahteikas, ihastuttavan puhdaspiirteinen, rakenteikkaan hapokas ja kaikin puolin tasapainoinen jalohome-jälkiruokaviini hieman tutkan alle jääneeltä Monbazillacin jälkiruokaviinialueelta.

Arvio: Tyylikäs – talon edullisimmaksi ja simppeleimmäksi esitykseksi oikein maukas ja vakuuttava tapaus. Olen myyty!

Hinnan (~12,37e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Petrus Aged Pale

Petrus Aged Pale Grand Reserve

• Valmistaja: Brouwerij de Brabandere
• Tyyppi: Olut, Sour Ale
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Bavikhove
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 2,59e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beerofbelgium

Palataanpa taas näihin hassuihin belgeihin, mitä keväällä tuli Firmabieristä hommattua.

Oluen tuottaneella de Brabanderen panimolla on ehtinyt kertyä jo vähän reippaammin historiaa. Sen perusti Adolphe de Brabandere vuonna 1894 ja se toimii edelleen, jo 5. sukupolvessa, de Brabanderen suvun omistuksessa. De Brabandere on yksi Belgian suurimpia yksityisiä panimoja ja se on tunnettu useista, perinteistä flanderilaista oluttyyliä vaalivista oluistaan.

De Brabanderen yksi arvostetuimmista, perinteisistä oluista on Oud Bruin, hapan flaamilaisolut. Normaalisti kyseistä olutta valmistetaan kypsyttämällä tummanpunaista, voimakkaasti karamellimaltaista olutta tynnyreissä, joissa olut saa kypsytyksen myötä happamankirpeän ominaisaromin. De Brabandere valmistaa oluensa poikkeuksellisesti vaaleasta, hyvin pitkään kypsytellystä pohjaoluesta, jonka sekaan sekoitetaan nuorta, ruskeaa ja makeaa bruinia.

Aged Pale Reserve sai alkunsa, kun suuri, nyttemmin jo edesmennyt olutguru Michael Jackson (ei siis täyskaimansa, se popmusiikin ihmemies) vieraili de Brabanderen panimolla, jossa hän pyysi saada maistaa panimon Oud Bruinin pohjaolutta. Silloinen panimomestari Ignace de Brabandere vastahakoisesti suostui, vaikkakin hänen mielestään olut oli sellaisenaan aivan liian hapanta ja siksi peräti juomakelvotonta. Jackson kuitenkin ihastui siihen ja pyysi saada ostaa olutta. Alun perin de Brabandere kieltäytyi, mutta lopulta ehdotti, että tämä ostaisi olutta 7,500 litraa kerralla – olettaen, ettei Jakcson missään nimessä suostuisi näin suureen kertaostokseen. Jackson kuitenkin hyväksyi ehdotuksen suorilta käsin ja de Brabandere joutuikin pullottamaan heidän Oud Bruininsa pohjaolutta samoin tein. Koska olut oli menossa Jacksonin olutseuran yksityiskäyttöön, sai hän kunnian nimetä oluen – ja niin syntyi Aged Pale Grand Reserve. Ei liene ihme, että tämä Jacksonin ainutlaatuisena herkkuna promoama olut saavutti hyvin lyhyessä ajassa valtavan suosion.

Petrus Aged Pale on tyylillisesti melko tavallinen pale ale, mutta se saa oman luonteikkuutensa tammitynnyrikypsytyksessä, joka lähteistä riippuen kestää 18 kuukaudesta peräti 30 kuukauteen. 22,000-litraisissa foudre-tynnyreissä kypsyessään olut saa happamankirpeitä ominaispiirteitä villihiivojen ja erilaisten bakteerien käyttäessä kypsyvää olutta edelleen. Osa tästä oluesta pullotetaan sellaisenaan Aged palena, ja osa käytetään Oud Bruinin valmistukseen (1/3 Aged Palea, 2/3 Dubbel Bruinia).

Ulkonäöltään olut menisi helposti tavan suomilagerista: se on simppelisti hyvin tavanomaisen, kirkkaan vaalean kullankeltainen. Kaadon mukana syntynyt runsas vaahtohattu jää höttöiseksi ja nopeastihajoavaksi.

Tuoksu on runsas, aromaattinen ja leijailee kauas lasista: trooppista hedelmää, hunajaa, aromaattista puuta, hapahkoa mausteisuutta, hillottua sitrushedelmää, hillittyä simamaisuutta ja aavistus inkivääriä.

Maultaan olut on hyvin kuiva ja kirpeä. Kepeä makumaailma tarjoilee reilun sitruunaisuuden rinnalla hillittyä valkoviinietikkaisuutta, hentoa teräksisyyttä, aavistuksen viljaisuutta ja ujosti kuivakkaa puisevuutta. Makupuoli on silti selvästi hillitympi, suoraviivaisempi, kuivempi ja terävämpi kuin oluen muhkea, makea tuoksu. Kokonaisuutta sävyttää pieni, kermainen hiilihappo.

Melko pitkäkestoinen ja todella raikas jälkimaku on teräksinen, tuntuvasti sitruunaisen happamankirpeä, ruohoinen ja hennosti bitterisen yrttinen.

Eipä oluen testaamisen jälkeen jäänyt epäselväksi mitä olutguru Jackson oluessa näki: tämä kun on julmetun tasapainoinen, ihastuttavan raikas ja kaikin puolin herkullinen hapanolut! Perinteiseen makean maltaiseen flaamilaisten hapanoluiden skeneen tämä ei kyllä mahdu (vaikkakin jossain kerrotaan oluen olevan pian pullottamisen jälkeen selkeästi makeampi ja muuttuvan pullossa kypsyessään kuivemmaksi), vaan liikuskelee enemmän gueuzemaisten lambicien tuntumassa – joskin lambiceille ominaista, maalaismaista brettaisuutta tästä oluesta taas ei pahemmin löydy.

Petrus Aged Palea kannattaa kaikkien hapanoluiden ystävien metsästää testiin tilaisuuden näin salliessa – tämä tarjoaa mukavaa, aromaattista vaihtelua lambiceihin ja toimii tuntuvan kirpakkuutensa puolesta mitä ihastuttavimpana raikastimena näin kesäkuumalla. Olut taisi olla kymmenisen vuotta sitten Arkadian Alkon valikoimissa, joskin tämä tieto ei hirveästi nykypäivässä elävää oluenystävää lämmitä. Oma pulloni löytyi, kuten arvion aluksi mainitsikin, Firmabier-nettimyymälästä, jossa pullo oli jaossa äärimmäisen kohtuulliseen, vajaan kolmen euron hintaan.

Lyhyesti: Ihastuttavantuoksuinen, tuntuvasti raikkaan happamankirpeä, kepeä ja sitruksinen, vanhoissa tammisammioissa kypsytetty flaamilainen hapanolut – tyylilajissaan poikkeuksellisesti vaaleana ja kuivana versiona.

Arvio: Tyylikäs – ihastuttava, tuntuvan hapan siemailuolut niin pohdiskelevaan fiilistelykäyttöön kuin huolimattomaan kesäauringosta nautiskeluun. Kirpeän habituksensa vuoksi ei ehkä se helpostilähestyttävin tapaus, mutta tyylilajin faneille varmasti kaikin puolin palkitseva elämys.

Hinnan (2,59e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Cluver & Schaal Pinot Noir 2012

Cluver & Schaal Pinot Noir 2012

• Valmistaja: Paul Cluver Wines
• Tyyppi: Punaviini, WO Elgin
• Maa: Etelä-Afrikka
• Alue: Western Cape, Elgin
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 9,39e (Huhtikuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Hyvin harvoin nykyisin tulee enää ostettua eteläafrikkalaisia viinejä, mutta koska Cluver & Schaal Pinot Noirista oli jäänyt varsin positiivinen mielikuva, piti sen poistuessa Alkon valikoimista napata yksi pullo testiin ja tarkistaa, pitivätkö mielikuvat viinistä paikkansa. Suuri sijoitus tämä testi ei kuitenkaan ollut, sillä viinin valmiiksi kohtuullinen 12-13 euron hinta putosi poistumisen myötä alle kymppiin.

Viini vaikuttaa Suomen markkinoille tehdyltä erikoiserältä, sillä viinistä löytyy hyvin vähän tietoja internetin ihmemaasta ja kaikki jäljet tuntuvat johtavan Suomeen. Viinin taustalta löytyy Elginin alueella sijaitseva Paul Cluverin perheomisteinen viinitalo sekä alun perin Alsacesta lähtöisin, mutta myös mm. Libanonissa ja Etelä-Afrikassa viinejä valmistava nuori viinintekijä, Julien Schaal. Koska Julien Schaal itse viljelee vain Chardonnayta, on ymmärtääkseni viini valmistettu Paul Cluverin laitteistolla talon rypäleistä, mutta viininvalmistuksesta on ollut vastuussa Julien Schaal, joka ymmärtääkseni suosii pitkälti melko helläväraista, mahdollisimman vähän prosessiin puuttuvaa valmistusmenetelmää. Elginin verrattain viileä alue on tullut tunnetuksi ennen kaikkea omenantuotannostaan, mutta alueen ilmasto on houkutellut paikalle myös viinintekijöitä, joita kiinnostaa valmistaa ennen kaikkea viileän ilman viinejä.

Viini korkattiin viime keväänä jääkaappikylmänä kokkausviiniksi juureslasagnea valmistettaessa ja loput pullosta nautiskeltiin hieman lämpimämmäksi temperoituneena ruoan valmistuttua.

Väriltään viini on kirkkaan läpinäkyvä, tasainen kirsikanpunainen.

Lasista kohoaa maustepippurivetoisen mausteinen, happaman karpaloinen, hillitysti makean vadelmainen ja kaikin puolin selvän pinositeettinen tuoksu. Seassa häilyy myös makeamman mausteista tammea, mutta onneksi mukavan maltillisessa määrin.

Yleisilmeeltään viini on kuiva, kepeä ja hapokas. Kieli erottaa hapankirsikkaa, tuoretta karhunvatukkaa, makeampaa tummaa kirsikkaa, karpaloa, kevyttä puolukkaa ja hentoa vadelmaa. Aluksi tammi tuntuu voimakkaampana, mutta hyvin nopeasti se siirtyy vaisunpuoleisen taustastatistin rooliin – erityisesti viinin avauduttua ja hedelmän otettua jämäkämpää jalansijaa. Ryhdikäs hapokkuus antaa viinille raikkaan ja kirpakankin yleisolemuksen, kun taas tanniinit ovat rypälelajikkeelle tyypillisesti hyvin ujot ja hädin tuskin erottuvat.

Mehukas jälkimaku on hapokkaan karpaloinen, mausteinen, hennon puolukkasurvoksinen ja ujosti puiseva. Jopa häivähdys mineraalisuuden tuntua erottuu raikkaasta, marjavetoisesta ja kohtalaisen kestävästä jälkivaikutelmasta.

Muistelin viinissä olleen ennen enemmänkin tammen tuntua, sillä vaikka tammi tuntuu kyllä kohtalaisen erottuvana, on se kuitenkin hyvin hillitty aspekti kokonaisuudessa. Tässä on uuden maailman viiniksi harvinaisen ilahduttava, eloisa rakenne ja rehellistä viileän alueen raikasta meininkiä. Riittävän viileänä tarjoiltuna Cluver & Schaalin Pinot Noir on todella mainio, yleiskäyttöinen, kepeän pään arkiruokaviini, kun taas hieman lämpimämpänä viini saa mukavasti muhkeampaa, mehukkaampaa hedelmää ja on aivan sellaisenaan nautittuna oikein maukasta tavaraa.

Cluver & Schaalin Pinot Noir lieni jopa Alkon paras järkevän hintainen uuden maailman Pinot ja on kyllä todella sääli, että se putosi valikoimista. Tupla-alennuksella, eli vajaan kympin hinnalla viinillä on kyllä ehdottomasti huipputason hinta-laatusuhde.

Lyhyesti: Eloisa, kepeä, rakenteikas ja kaikin puolin tasapainoinen viileän alueen Pinot Noir Etelä-Afrikasta.

Arvio: Erittäin hyvä – viini ei selvästikään edes yritä olla erityisen suuri ja kompleksinen viini, mutta alle kympin uuden maailman Pinot Noiriksi viini helposti ylittää odotukset! Mainio yhdistelmä uuden maailman mehukasta hedelmää ja Burgundin ryhtiä.

Hinnan (9,39e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Viininystävän Dubrovnik

Tässä tuli aivan hiljattain vietettyä viikko Dubrovnikissa ja reissulla tuli hyvin tutustuttua sekä Kroatian viineihin että hieman pintapuolisemmin lähialueiden viinituotantoon. Ajattelin siksi tässä raapustella pari sanaa siitä, mitä viininystävän kannattaa painaa mieleen Dubrovnikissa käydessään.

Kannattaa toki aluksi lukaista meikäläisen tietoisku Kroatiasta viinimaana, jotta saa hieman kattavammin perspektiiviä kyseiseen maan viineihin noin yleensä.

Mitään viinireissuahan me emme alun perinkään lähteneet Kroatiaan tekemään, vaan aivan perinteistä kaupunki- ja rantaloman hybridiä. Viinitaloja tai -tarhoja ei siis tällä kertaa metsästetty, vaan tyydyimme lähinnä pyörimään Dubrovnikissa ja sen lähiseuduilla.

Tällaiset näkymät meillä oli parvekkeeltamme. Kuvassa Lokrumin saari.

Onnistuimme kyllä osumaan käsittämättömään saumaan reissullamme, sillä kaupungissa oli juuri tuolloin tolkuttomat ennätyshelteet, jotka olivat jo kestäneet pitkään ja ne jatkuivat koko reissumme ajan. Päivisin lämpötila oli tasaisesti 35-38 °C, eikä yölläkään lämpötila ollut missään välissä 27-30 °C viileämpi – sanomattakin on selvää, että hostellimme ilmastointilaite oli vähintään painonsa arvoinen kullassa.

Näkymiä vanhan kaupungin ylitse.

Valmiiksi infernaalista lämpötilaa korosti entisestään Dubrovnikin äärimmäisen korkea ilmankosteus, joka teki olosta jatkuvasti sietämättömän tukalan: kerran kun hiki nousee iholle, ei se siitä enää loppupäivänä kykene haihtumaan. Helteen voima oli tosiaan sellainen, että kun aamulla avasi hostellin ulko-oven, iski kuumuus lämpöaallon lailla vasten kasvoja ja vaikka olisi vain jäänyt seisomaan varjoon, kihosi hiki otsalle vain minuuteissa. Jopa paikalliset vaikuttivat tuskastuneilta lämpötilaan ja kun hetkeksi jäi juttelemaan myyjän tai tarjoilijan kanssa, kirosivatkin monet heistä helteitä. Harvoin sitä on kuullut yhtä monen ihmisen olevan katkera pohjolan poikkeuksellisen viileästä kesästä.

Muutamia yleisiä havaintoja:

• Dubrovnik on rakennettu vuoren rinteeseen. Kaupunki on siis suurelta osin vain 2-3 rinnakkain kulkevaa, kapeaa autotietä, jotka sijaitsevat n. 15-20 metrin korkeuserolla toisiinsa ja joita yhdistää muutamien satojen metrien välein jyrkät, kapeat porraskäytävät. Talsittavaa, erityisesti portaita ja mäkiä ylös alas, on siis kaupungissa tiedossa.
• Välimeri on Kroatian rannikolla käsittämättömän puhdas ja kirkas. Koska rannat sijaitsevat yleensä 20-50 metriä katutason alapuolella, näyttävät ne helposti matalilta, mutta todellisuudessa rannan syvyys laskeutuu hyvin nopeasti 3-4 metrin syvyyteen. Tätä ei yksinkertaisesti hahmota korkealta, koska pohjaan näkee niin selvästi.
• Dubrovnik on (ainakin turistisesonkina) melko kallis paikka. Italian ja Espanjan hintatasoon tottuneena erityisesti viinit ovat varsin hinnakkaita, lähes Suomen hintoihin vertautuvia, mikä tuli ainakin allekirjoittaneelle melkoisena yllätyksenä. Perustason viinipullo maksaa siis kaupassa vajaan kympin, paremmat 15-20 euroa. Ravintolahinnat ovat yleensä tuplat, eli 30-40 euroa.
• Vaikka Dubrovnik sijaitsee monien kuuluisien ja arvostettujen viinialueiden lähistöllä, on viinitarjonta kaupungin kokoon ja suosioon suhteutettuna verrattain vähäistä. Joka paikassa on muutamia ok-tason viinejä myynnissä, mutta parempaa ja laajempaa valikoimaa saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Dubrovnikin vanhassa kaupungissa sijaitsi yksi varsinainen viinimyymälä ja pari viinitalojen omistamaa viinibaari-myymälää; muualla kaupungissa tuli vastaan pari yksityisen viinitalon ylosmyyntipistettä. Muuten viinitarjontaa löytyi lähinnä ruokakaupoista.
• Myymälöiden tarjonta on keskittynyt ensisijaisesti lähialueen tuottajien ja suurten nimien ympärille – tästä syystä niistä on turha etsiä Krkin saaren viinejä tai Istrian Malvazijaa. Laatutietoisissa viinibaareissa on yleensä merkittävästi kattavampi valikoima, mutta hinnat ovat myös kovempia. Toisissa on 20-50% take-away-alennus, toisissa ei. Joistain paikoista saa jopa maanitella, että henkilökunta suostuu myymään pulloja mukaan.
• Pahimpaan turistisesonkiaikaan Dubrovnik on täysin tukossa. Jeesus kiesus sitä turistien määrää. Jopa pienimmillä sivukujilla. Ja se japanilaisten määrä selfiekeppien kanssa, huhhuh.
• Tuliaisviinien hankintaa voi turvallisesti jättää lentokentälle: valikoima siellä on kahdessa eri myymälässä ihan tasokas edullisista perusviineistä hinnakkaisiin erikoisuuksiin. Löytyipä peräti muutama oranssi viinikin. Hintataso ei ole halpa, mutta se nyt on linjassa Dubrovnikin yleisen hintatason kanssa.

Vesi on Kroatian rannikolla kirkasta (kiitos, Kirka).

Mutta missä viininystävän sitten kannattaa pyörähtää Dubrovnikissa?

• Vinoteka Miličić – Miličićin viinitilan oma viinimyymälä Stradunin (vanhan kaupungin pääkadun) varrella. On pieni, melko huomaamaton putiikki kadun vasemmalla (pohjoisella) puolella, järjestyksessä 2. korttelissa kun kulkee lännestä itään (Pile-portista kohti vanhaa satamaa).
• Viinibaari d'Vino – todella laadukas, viihtyisä ja kohtuullisesti hinnoiteltu viinibaari aivan Vinoteka Miličićin naapurissa, muutama metri pääkadulta pohjoiseen haarautuvalle sivukadulle. Ehdottomasti koko kaupungin mukavin, osaavin ja kielitaitoisin henkilökunta, 5/5. 20% alennus take-away-pulloille.
• Viinibaari Malvasija – mukava, erittäin vakuuttavalla ja kattavalla viinilistalla varustettu viinibaari Stradunista pohjoiseen haarautuvan sivukadun varrella, lähempänä Pločen porttia ja vanhan kaupungin itämuureja.
• Viinibaari Skaramuča – viihtyisä pieni Skaramučan viinitalon myymälän ja -baarin yhdistelmä viinibaari Malvasijan naapurissa. Ystävällinen henkilökunta ja kohtuullisesti hinnoiteltuja paikallisia viinejä, joiden kanssa saattaa saada paikallisia herkkuja. Mausteinen perus-Dingač ja tyylikäs, makea jälkiruokaviini-Dingač tutustumisen arvoisia. 50% take-away-alennus!
• Viinibaari Razonoda – Vanhassa kaupungissa, rehtorin palatsin naapurissa sijaitsevan Hotelli Pucić Palacen viinibaari. Keskimääräistä prameammat puitteet ja hieman kovemmat hinnat, mutta samalla myös ainoa paikka, jossa bongasin oransseja viinejä, kroatialaisia pienpanimo-oluita tai (laadukkaita) kroatialaisia kuohuviinejä listoilta! Maittava juustolautanen ja hauska, hommansa hanskaava henkilökunta. Ehdottomasti kaupungin parhaita paikkoja kuriositeetinmetsästäjille.
• Taj Mahal – Dubrovnikin ainoa bosnialainen ravintola. Kroatialaista ruokaa saa varmasti joka paikassa, mutta jos kaipaa vaihtelua, lähtee nälkä Taj Mahalin varsin riittoisilla annoksilla takuuvarmasti. Kattavalla viinilistalla laadukkaiden kroatialaisviinien joukossa myös muutamia bosnialaisia viinejä, lasikaadossakin!
• Sesame – todella viihtyisä, kohtuullisesti hinnoiteltu ja varsin kiehtovalla ja kattavalla viinilistalla varusteltu ravintola vanhan kaupungin muurien ulkopuolella, 5 minuutin kävelymatkan päässä pääporteilta länteen. Yksi kaksi ruokalajia myös kasvissyöjille.
• GustaMe – heti vanhan kaupungin muurien ulkopuolella, itäisen portin naapurissa, autotien vasemmalla puolella. Maukas lounaspaikka ja mukava lista hieman tasokkaampia viinejä, joista riitti ihmeteltävää useampaakin vierailua varten. Reissun paras tofu.

Entä Dubrovnikin ulkopuolella?

• Dubrovnikin pohjoispuolella sijaitsee moni Kroatian kuuluisimmista viinialueista, kuten Hvar, Korčula, Mljet ja ennen kaikkea Pelješac . Ensimmäisenä pohjoiseen kuljettaessa tulee näistä vastaan Mljetin saari, joka on tunnetumpi luonnonpuistostaan kuin viineistään.
• Mljetin saarella toki viljellään myös viinejä, mutta suosittelen itse matkustamaan Dubrovnikista aamulautalla Mljetin pohjoiskärkeen pyöräilemään saaren luonnonkauniissa puistossa. Pyörien taksa ulottui jopa 240 kunaan (n. 35 euroa) neljältä tunnilta per pyörä, mutta pienellä tinkaamisella saimme kaksi pyörää käyttöömme koko päiväksi 100 kunalla (n. 15 euroa). Pyörät kannattaa vuokrata ennemmin Polačen kylästä kuin vasta luonnonopuistosta, jossa hinnat ovat paljon kovemmat.
• Dubrovnikista järjestetään matkoja Pelješacin niemimaalle ja Korčulan saarelle, jotka sijaitsevat n. puolentoista tunnin ajomatkan päässä Dubrovnikista. Jos viinitarhavierailuja mielii tehdä, on Pelješac varsinainen aarreaitta – niemimaan halkaisee yksi suurempi autotie, jonka varrella on kymmenittäin pieniä perheviinitaloja, joista käytännössä jokaisella on oma cellar door maisteluineen ja myymälöineen.
• Kävimme myös Korčulan saarella, jonne pääsee lautalla Pelješacin luoteislaidalla sijaitsevasta Orebićin kylästä. Emme kuitenkaan ehtineet seikkailla Korčulan kaupunkia pidemmälle, koska meillä oli vain muutama tunti aikaa ennen lautan palaamista takaisin.
• Viinien perusteella myös Hvarin saari kannattaa käydä tarkistamassa, mutta meillä ei aika kuitenkaan riittänyt aivan kaikkeen, joten omalta osaltamme Hvarin vierailu sai tällä kertaa jäädä.

Tapaus Pelješac

Vierailumme Pelješacin niemimaalle ja Korčulan saarelle ei kyllä mennyt aivan nappiin. Kuten jotkut teistä ovat saattaneet jo lukea, Pelješacin niemimaalla riehui valtava metsäpalo, joka tuhosi huomattavan osan niemimaan viheralueista, mukaanlukien hehtaareittain viinitarhoja ja esimerkiksi Grgić Vina -viinitalon. Koska Kroatiassa oli jatkunut niin pitkään äärimmäisen kuiva ja kuuma keli, oli koko maa äärimmäisen tulenarassa tilassa – esimerkiksi Mljetin saarella pyöräillessä ei voinut olla huomaamatta kuinka maa oli täynnä kuivaa, kuollutta neulasta ja muuta kasvillisuutta ja kaikki saaren kasvusto oli muutenkin kuin kuivunut kasaan.

Saimme alun perin kuulla tästä metsäpalosta Pelješacin reissua edeltävänä iltana Sesame-ravintolassa, jossa juteltuamme sommelierin kanssa hetken kysyi hän olimmeko tietoisia Dubrovnikin lähialueita uhkaavasta metsäpalosta. Kun kerroimme, ettemme olleet kuulleetkaan asiasta mitään, näytti hän meille läppäriltä videokuvaa liekeissä roihuavista Pelješacin viinitarhoista. Illallisemme jälkeen marssimme heti reissuja järjestävän toimiston pakeille, jossa tiedustelimme, että onko reissu muka seuraavana päivänä edelleen tulossa, jos Pelješac on tulessa. Meille vakuuteltiin, että reissu järjestetään aivan normaalisti eikä meillä ollut mitään pelkoa turvallisuutemme suhteen, joten voisimme olla rauhassa. Noh, koska reissu oli jo maksettu, oli näillä tiedoilla mentävä.

Seuraavana aamuna meidät poimittiin tilataksilla hostellimme edestä, josta meidät vietiin Lapadin niemimaalla odottavalle minibussille. Minibussin täytyttyä lähdimme kohti Pelješacin niemimaata ja reissun aikana saimme kuulla turistiopastasoista selostusta Dubrovnikista, lähialueen kylistä ja rannikon saaristosta.

Stonin muurit.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli Pelješacin juurella Stonin kylässä, jonka läpi saavutaan niemimaalle ja jossa sijaitsee mm. maailman toiseksi pisin muuri, heti Kiinan muurin jälkeen. Toki nämä yli 500 vuotta vanhat ja reilu 5 km pitkät muurit eivät kykene vetämään vertoja Kiinan yli 2000 vuotta vanhoille ja n. 6000 km pitkille muureille, mutta olivat ne kyllä paremman puutteessa ihan vaikuttava näky tämän vanhan suolatehdaskaupungin laidoilla. Kuulemma muureilla järjestetään ihan maratonjuoksujakin, mikä kuulosti melko hurjalta, kun katseli muurien jyrkkiä nousuja ja laskuja Stonia reunustavilla vuorilla.

Ensimmäiset merkit metsäpalosta Stonin vieressä.

Kolmen vartin pysähdyksen jälkeen jatkoimme minibussillamme matkaa Pelješacin niemimaata pitkin. Tässä vaiheessa havaitsimme ensimmäiset merkit noista pahamaineisista metsäpaloista – siis muutamia roihuavia spotteja niemimaata reunustavien vuorten rinteillä, kasvillisuuden seassa.

Vielä kypsyviä Plavac Mali -rypäleitä.

Pelješacin niemimaa on noin muuten varsin mielenkiintoinen paikka: se on lähes 60 km pitkä, manner-Kroatiasta ulkoneva, kapea ja hyvin vehreä maakaistale, jota lähes koko sen pituudelta reunustaa molemmilta laidoilta hyvin korkeat, paikoin jopa 600 metrin korkeuteen kohoavat, jyrkät rinteet. Maatalous, viininviljely etunenässä, on paikallisten elonkeino, ja siksi lähes joka paikassa niemimaalla pystyi bongaamaan viinitarhoja – mutta toisin kuin monissa muissa viinimaissa, joissa siisteiksi leikatut köynnökset kasvoivat viivasuorissa riveissä, rehottivat köynnökset Pelješacin niemimaalla monin paikoin villeinä ja siistimättöminä, täysin holtittomina pöheikköinä, joista ulkonevat köynnökset saattoivat helposti roikkua jopa autoteiden puolella. Todellista vapaata kasvatusta!

Laaksoa Trstenikin vieressä.

Minibussimme saapuessa niemimaan puolessa välissä sijaitsevan Trstenikin kylän tuntumaan, olivat maisemat muuttuneet hyvin toisennäköisiksi: kuulemma tämä ennen Kroatian yksi vehreimmistä laaksoista oli nyt savuava ja mustavalkoinen – silmänkantamattomiin vain vaaleanharmaan tuhkan peittämää maata ja mustiksi hiiltyneitä puidenrunkoja. Ilmassa leijui voimakas, etäisesti Islayn viskit mieleen tuova, pistävä savuisuus. Tämä paikka oli kuskimme mukaan ollut metsäpalojen ground zero – paikka, josta tuli oli lähtenyt ja levitessään polttanut kaiken tieltään. Täällä siis sijaitsi myös Mike Grgichin omistama Grgić Vina, eli yksi Kroatian tunnetuimmista viinitaloista.

Pysäyttävien maisemien jälkeen vihreät maisemat palasivat jälleen kuvioihin ja köröttelimme pienten Potomjen ja Donja Bandan kylien läpi, joiden varrella oli valtava määrä pieniä viinitaloja ja cellar dooreja – perheyritysten piskuisia viinimyymälöitä vaikutti löytyvän käytännössä jokaisesta vastaan tulleesta mökistä ja autotallista. Ajamamme autotien varrelta näitä perheomisteisia viiniyrityksiä näkyi useita kymmeniä, ellei peräti jo toista sataa – äärimmäisimmissä tapauksissa jopa yhtä aikaa tien molemmilla puolilla, lähes identtisillä mainoskylteillä varustettuina!

Ohitettuamme Donja Bandan kylän alkoi niemimaa hitasti viettämään alas kohti merta ja samalla vastaan alkoi tulla yhä enemmän ja enemmän viiniköynnöksiä, kunnes ne käytännössä peittivät lähes koko näkyvän maan autotieltä merenrantaan. Ohitettuamme kyltin, jossa luki suurilla kirjaimilla Postup, ymmärsin paremmin minkä takia juuri täällä köynnöksiä näkyi valtavasti – olimme saapuneet toiseen Kroatian arvostetuimmista punaviinialueista. Vilkaisin kartasta, että olimmekin jo ehtineet ohittaneet kuuluisan Dingačin viinialueen, mutta jotenkin se oli jäänyt meikäläiseltä täysin huomaamatta.

Oikealla Korčulan vanhaa kaupunkia,
taustalla yli 600 metrin korkeuteen nousevat Pelješacin rinteet.

Ohitimme Postupin sen kummemmitta juhlallisuuksitta ja saavuimme lähes Pelješacin niemimaan kärjessä sijaitsevaan Orebićin kylään, missä nousimme lauttaan, joka kuljetti meidät naapurissa siintävälle Korčulan saarelle. Koska aikaa meillä oli vain muutama tunti, emme lähteneet seikkailemaan Korčulan kaupunkia pidemmälle, vaan keskityimme lähinnä hortoilemaan kylän vanhaa kaupunkia ristiin rastiin sekä aterioimaan rantabulevardilta löytyvässä ravintola Filippissä, josta sai sekä harvinaisen maukasta syötävää, että runsaasti paikallisia, ainutlaatuisia viinejä laseittain. Jos kuitenkin Korčulaan sattuu eksymään hieman löysemmällä aikataululla, ovat nuo äskenmainitut paikalliset viinit ehdottomasti tutustumisen arvoisia – esimerkiksi Kroatian yhtenä parhaista valkoisista rypäleistä pidetty Grk on saanut alkunsa Korčulan kaupungista vain muutaman kilometrin päässä sijaitsevalla Lumbardan niemimaalla, joka on edelleen yksi harvoista paikoista jossa rypälettä viljellään. Toinen paikallinen, merkittävä valkoinen lajike on Pošip, jota tapaa lähes kaikkialla Korčulan viinitarhoilla. Jos vain aikaa ja mielenkiintoa löytyy, on Korčulan saari varmasti äärimmäisen mielenkiintoinen paikka tutustua paikallisiin pienviljelijöihin, heidän toimintaansa ja ennen kaikkea heidän ainutlaatuisiin viineihinsä.

Aikamme ihmeteltyämme Korčulan kaupunkia ja tehtyämme hieman viiniostoksia, oli aika lähteä paluumatkalle. Hyppäsimme lauttaan, joka vei meidät takaisin Orebićissa odottavalle minibussillemme. Lähdimme palaamaan takaisin Pelješacia pitkin, tosin matkan varrella oli vielä yksi stoppi: pysähdyimme Potomjen kylässä sijaitsevalle Madirazzan perheomisteiselle viinitalolle pientä maistelua varten.

Meille tarjottiin seuraavat viinit:

• Madirazza Maraština 2013
• Madirazza Pošip 2013
• Madirazza Plavac Rosé 2009
• Madirazza Pelješac Plavac Mali 2009
• Madirazza Dingač 2011

Lopuksi meille vielä (ei mitenkään yllättäen) tarjottiin mahdollisuus ostaa viinejä mukaan. Viinitalon Pošip ja Dingač olivat ihan mukavia tuttavuuksia, mutta noin muuten viinit eivät täysin vakuuttaneet sen vertaa, että parhaimpia olisi viitsinyt ottaa mukaan. Sen sijaan nappasin testimielessä tuliaisiksi mukaan edullisen Rukatacin hotellilla siemailtavaksi (joskaan emme koskaan ehtineet juoda viiniä reissun aikana) sekä pullon makeaa Prošekia.

Kun meidän oli tarkoitus siirtyä takaisin minibussiimme ja palata takaisin Dubrovnikiiin, alkoivat reissun todelliset yllätykset: saimme nimittäin kuulla, että minibussimme oli mennyt rikki JA Pelješacin niemimaa oli nyt suljettu autoliikenteeltä, koska saapuessamme ensimmäisenä näkemämme pieni roihu Stonin lähettyvillä, metsän keskellä, oli päivän aikana levinnyt koko metsän polttaneeksi metsäpaloksi, joka riehui mm. autotien yli. Noh, onneksi olimme sentään jumissa viinitalolla, jossa oli tehokas ilmastointi infernaalisesti painostavaa, lähes 40°C hellettä vastaan.

Tunnin istuskelun ja peukaloiden pyörittelyn jälkeen saimme kuulla että jos haluaisimme, saisimme kyydin lähellä sijaitsevalle rannalle. Koska enemmistö päätti odottaa tien avautumista mieluummin rannalla kuin viinitalolla, lähdimme siirtymään sinne. Tie rantaan vei aluksi Pelješacia reunustavien vuorten läpi ja sitten kapeaa siksak-tietä reilun sadan metrin korkeudesta merenpinnan tasolle.

Rannassa meitä odotti paikallisen Matuško-viinitalon ravintolabaari, jonne siirryimme istuskelemaan samalla kun ne, jotka olivat älynneet pakata uimavarusteet mukaan, lähtivät uiskentelemaan. Siinä rantabaarissa istuskellessamme ehdimme testata muutamia Matuškon viinejä, mm. varsin neutraalin ja yllätyksettömän Rukatacin sekä suorastaan hämmentävän vanilliiniset, aromeiltaan lähes glögimäiset, mutta samalla ihastuttavan rakenteikkaan tanniiniset Postup- ja Dingač-viinit. Plussaa vielä siitä, että ravintolassa jopa nämä tiukat ja täyteläiset punaviinit tarjoiltiin jääkaappikylminä, mikä toimi kuin nyrkki nenään 35 asteen helteessä!

Viinitarhoja Dingačin viinialueella, jyrkissä rinteissä.

Siinä maisemia tihrustellessani älysin jossain vaiheessa myös suunnata katseeni yläpuolellamme nousevien vuorten suuntaan ja totesin vuorten jyrkillä rinteillä, useiden satojen metrien korkeudessa sijaitsevan useita viinitarhojen näköisiä vihreitä länttejä. Rupesin niitä tihrustellessani laskeskelemaan yhteen yhtä ynnä yhtä, ja totesin, että hemmetti, mehän olemme muuten juuri nyt keskellä Dingačin viinialuetta! Ei ihme, ettemme olleet nähneet lainkaan kyseistä viinialuetta autolla niemimaan halki ajaessamme, sillä tämä viinialue ei sijainnutkaan niemimaan laakson puolella, vaan korkeiden vuorten ja meren välisillä, jyrkillä rinteillä! Noita jyrkkiä ja mahdottoman korkeita tarhoja ihmetellessäni rupesin sekä ymmärtämään, minkä takia Dingačin viinit ovat yleensä niin tiukkarakenteisia että arvostamaan niitä viljelijöitä, jotka kykenevät viljelemään noin hankalan oloisessa ympäristössä viinirypäleitä.

Tällaisissa maisemissa jouduimme odottamaan kyytiämme.

Noin parin tunnin odottelun jälkeen saimme paikalle tilataksin, jonne kaikki eivät kuitenkaan mahtuneet. Osa ryhmästä pakkautui autoon ja lähti matkaan, kun me taas jäimme odottelemaan seuraavaa ajoneuvoa. Saimme kuitenkin myöhemmin kuulla, että tie oltiin katkaistu tulipalon jälkeen uudelleen, joten olimme sinänsä ihan tyytyväisiä – kotiinpaluuta odotti mieluummin rantaravintolassa viinilasillisen ja pizzan ääressä kuin auringonpaisteessa kuumenevassa minibussissa.

Ei tämä jumalauta ole todellista.

Vajaan tunnin päästä paikalle saapui toinen tilataksi, jonka oli tarkoitus viedä lopulta meidätkin pois. Ennen kuin ehdimme kuitenkaan nousta autoon, huomasi yksi meistä, että yksi auton renkaista oli tyhjä! Tässä vaiheessa jo valmiiksi absurdeja käänteitä saanut reissumme rupesi tuntumaan jo huonolta, useiden tuntien mittaiseksi venytetyltä piilokamera-sketsiltä. Kuski rauhoitteli meitä, että ei tässä ole mitään hätää, vararengas on onneksi mukana! Viiden minuutin ähellyksen jälkeen hän kuitenkin joutui toteamaan, ettei mukana ollut sopivaa työkalua renkaan vaihtoon...

Fiiliksiä paluumatkalta.

Puolen tunnin päästä kuskimme sai lopulta renkaan vaihdettua kun joku paikallinen kiikutti tarvittavan työkalun läheisestä kylästä ja pääsimme vihdoin lähtemään. Aivan nopeinta mahdollista vauhtia emme päässeet niemimaalta poistumaan, sillä emme missään nimessä olleet ainoita liikenteessä olevia ajoneuvoja, jotka halusivat jo pikku hiljaa mantereen puolelle. Lisäksi se metsäpalo, joka oli aikaisemmin katkaissut koko liikenteen, roihusi edelleen paikoin autotien tuntumassa ja liikennettä jouduttiin aika ajoin katkaisemaan palon hallintaa varten. Stonin kylää lähestyessä maisemien ihmettely veti hiljaiseksi – se vehreä laakso, jonka halki olimme muutama tunti aikaisemmin ajanut, oli muuttunut hetkessä pelkäksi pystyynkuolleeksi tuhka-aavikoksi.

Saavuimme lopulta Dubrovnikiin lähempänä yhtätoista illalla, reilu neljä ja puoli tuntia sovittua ohjelmaa myöhemmin. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ihan tällaista elämystä en kyllä osannut odottaa ilmoittaessamme meitä edellisenä päivänä reissulle.

Näkymä Mljetistä, Polačen  kylästä seuraavana päivänä: Pelješacin
rinteiden takaa nousee valtava, näkyvyyden täysin peittoava savuverho.

Mutta kannattiko reissu noin muuten? Noh, meidän oppaamme olivat äärimmäisen mukavia ja osasivat kyllä hommansa mainiosti, mutta sisällöltään reissu oli kyllä melko perustason turistitavaraa. Toisaalta, ilman omaa autoa Dubrovnikista on melko hankala lähteä omin päin seikkailemaan Pelješacin niemimaalle tai Korčulan saarelle, jotka kyllä olivat pelkästään maisemiensa vuoksi näkemisen arvoisia paikkoja; siinä mielessä reissu oli ihan kannattava. Lisäksi me onnistuimme saamaan reissumme kylkeen vielä semmoisen kasan kommelluksia, ettei tämä seikkailu pääse ihan hetkeen unohtumaan!

Punaiset pisteet merkkaavat pahimmat vastaantulleet tulipaloalueet, joista on myös postauksessa kuvia. Lisäksi Postup on merkitty karttaan sinisellä ja Dingač vihreällä; huomaa, kuinka  Dingač sijaitsee niemimaata reunustavien vuorten ulkosyrjällä. Vasemmalla keskellä näkyy Korčulan saari, keskellä alhaalla Mljetin saari.

Maistelumuistiinpanot

Tähän väliin on ihan hyvä lopettaa lukeminen, mutta jos jotakuta kiinnostaa myös meikäläisen pari senttiä reissun aikana maistetuista viineistä, lienee lopuksi paikallaan pikainen katsaus niihin.

• Istravino Donja Banda Postup 2010: Rusehtava, granaatinpunainen väri. Tuhti, aromikas tuoksu, jossa luumua, viikunaa, makeaa mansikkaa, kirsikkahilloisuutta ja hentoa oksidatiivista makeutta. Täyteläinen, intensiivinen, runsas, tanniininen ja suorastaan rustiikkinen. Tummaa marjaa ja hentoa rusinaa. 15% alkoholia lämmittää. Hauska ensituttavuus Plavac Maliin.
• Kunjas Pošip 2013: Intensiivisen vihertävä. Järeässä tuoksussa kermaisuutta, mausteisuutta, pähkinää, parfyymiä, kevyttä hunajaa, hentoa banaania. Runsas, mineraalinen maku, mutta hieman vetelä, keskihapokas maku. Viheromenaa, sitruksisuutta, kukkeutta, hentoa pähkinää. Keskipitkässä maussa hieman paahtoleipää. Ei erityisen raikas, minkä vuoksi pitäisi tarjoilla jääkaappikylmänä.
• Zlatna Vrbnička Žlahtina 2014: Hailakka, vihertävä väri. Ryöppyävän runsaassa tuoksussa hunajamelonia, päärynää, tuorepuristettua omenamehua. Hapokas, intensiivinen ja eloisa mutta samalla hyvin täyteläinen maku, jossa tuoksun elementtejää, ruohoa ja mineraalia. Mainio, rapea tuttavuus, jossa suuri koko pysyy hyvin paketissa.
• Vinarija Dingač 2009: Hennosti rusehtava kirsikanpunainen. Muhkeahko, kypsänmakea tuoksu, jossa mansikkaa, kirsikkaa, kevyttä neilikkaa ja hentoa suklaata. Maku toistaa tuoksun piirteitä, mutta 15,5% alkoholia tuntuu ja maistuu. Tasapainoiset hapot, melko tuntuvat tanniinit. Jenkki-Zinfandel steroideilla.
• Iuris Merlot Premium 2012: Läpinäkyvä kirsikanpunainen. Tuoksu kevyehko, kirsikkamarmeladinen, hapankirsikkainen, hennon pippurinen. Keskitäyteläinen, hapokas, keskitanniininen ja mukavan eloisa olemus. Napakka ja kuivakka makumaailma tarjoilee kirsikkaa, hapankirsikkaa ja mausteita. Vakava, kaikin puolin kelvollinen Merlot.
• Ivo Civilić Dingač 2013: Läpinäkyvähko, tumma kirsikanpunainen väri. Tuoksussa suklaista tammea ja viikunahilloa. Maku yllättäen keveähkö, intensiivinen, hyvin hapokas ja jopa tiukahko. Variksenmarjaa, mausteisuutta, kevyttä tammisuutta ja kohtalaisesti tuntuvaa tanniinisuutta. Harvinaisen ihastuttava Plavac Mali, jossa tammi ikävästi yrittää peittää rypäleen ominaisaromeja.
• Kiridžija Dingač 2010: Läpinäkyvähko, tumma kirsikanpunainen väri. Tuoksu kypsä, mehukkaan marjainen, hennon tamminen. Tuhti, kirsikkainen maku on kypsänmakea, runsas, tamminen, tanniininen ja kohtalaisen hapokas. Tyylillisesti hieman yllätyksetön; en oikein syttynyt tälle.
• Boris Violić Dingač 2013: Hyvin tiivis, konsentroitunut, punamusta väri. Tuoksu hyvin hento, tumman hedelmäinen, kevyen portviininen ja aavistuksen aniksinen. Maku täyteläinen, konsentroitunut, rusinainen, kuumuinen, viikunainen, kevyen nahkainen ja hennon tamminen. Rakenne todella tiivis, kohtalaisen hapokas ja todella tanniininen. Todella tiukka ja tuhti superpunaviini, jonka voi helposti kuvitella kehittyvän pitkään kellarissa.
• Miličić Malvazija Dubrovačka 2014: Keskirunsas, olkinen ja kevyen päärynäinen tuoksu. Kevyt ja hillityn hapokas yleisolemus. Maku suht neutraali ja ponneton, lähinnä kevyttä karambolaa, hentoa verkkomelonia ja aavistus olkisuutta. Meh.
• Ivan Kosovec Škrlet 2012: Keskisyvän kellervä väri. Tuoksu melko runsas ja hiivainen, jopa lähes shamppanjamainen. Mukana myös kypsää omenaa, sitrushedelmiä, paahdettua mantelia ja kevyttä paahtoleipää. Kuiva maku on sitruksinen, kevyen olkinen ja hennon shamppanjamaisen hiivainen. Keskihapokas mutta raikas, simppelihkö yleisolemus. Hämmentävimpiä höpövalkkareita vähään aikaan.
• Antunović Prošek: Tumman kuparinruskea. Hyvin hento tuoksu yhdistelee oksidatiivista omenaa, pähkinää, rusinaa ja siirappia. Intensiivinen ja runsas, muttei erityisen täyteläinen, vin santoa muistuttava maku on makea, oksidatiivisen pähkinäinen, siirappinen, kevyen rusinainen ja ujon täyteläinen. Peruskiva jälkkäriviini.
• Matošević Teran 2013: Hyvin tumma, konsentroitunut, mustanpuhuva väri. Tuoksu kevyehkö, verinen, karhunvatukkainen, hennon vanilja-marja-marmeladinen. Runsas ja kevyesti karvas maku on kuiva, hapokas, rautainen, sinipunamarjainen ja hennon mustikkakeittoinen. Yleisolemus on eloisa, melko intensiivinen ja hauska, tanniinit varsin maltilliset. Ihastuttava tapaus.
• Vinoplod Vinarija Prošek 2010: Vaalea, oranssihtava kuparinruskea väri. Makeahko, oksidatiivinen ja simppeli tuoksu tarjoilee pähkinää ja toffeesiirappia. Maku makea, ohut ja hieman vetinen, mutta myös hapokas ja eloisa. Kevyttä pähkinää, makeaa sitrusta, omenahilloa, hentoa mantelimassaa. Simppeli mutta miellyttävän kepeä ja freesi jälkiruokaviini.
• Katunar Žlahtina 2014: Kellanvihreä väri. Tuoksussa runsaasti banaania, trooppista hedelmää, päärynää ja ananasta. Suussa viini on keskitäyteläinen, miellyttävän mineraalinen ja se toistaa tuoksun elementtejä, mutta kuivana. Runsaat hapot, mutta silti viini on miellyttävän pyöreä. Jees!
• Krajančić Pošip 2014: Keskisyvä kellanvihreä väri. Jännässä tuoksussa keltaista omenaa, hunajamelonia, kevyttä pähkinää, puun kaarnaa ja ujoa savua. Yleisolemus täyteläinen, konsentroitunut ja korkeintaan keskihapokas. Mehukkaasta, kuivasta mausta löytyy kypsää omenaa, trooppista hedelmää, mangoa ja passiota. Mielenkiintoinen, hyvä valkoviini.
• Kozlović Teran 2012: Tumma, paksu, sinipunamusta väri. Ilmaisuvoimaisesta tuoksusta löytyy rautaa, musteisuutta, sinimarjaa ja Cabernet Franc-maista vegetaalisuutta ja paprikaa. Maku hapokas, karpaloinen, kirpeähkö, kevyen paprikainen ja ujon puolukkainen. Eloisa, keskitäyteläinen, napakka ja erittäin maukas tapaus!
• Skaramuča Dingač Sweet 2007: Hyvin tumma, konsentroituneen punamusta väri. Makeasta tuoksusta löytyy herukkahilloa, mustikkaa ja kirsikkamarmeladia, kuten myös yhtä lailla makeasta ja rakenteikkaan tanniinisesta mausta. Täyteläinen ja tulinen olemus.
• Branimir Grk 2014: Vaaleankeltainen väri. Runsaasta tuoksusta löytyy mangoa, cantaloupea, papaijaa ja ananasta. Viinin olemus on runsas, intensiivinen ja melko täyteläinen, mutta samalla tuntuvan ja tasapainoisen hapokas. Mangoa, passiota ja hentoa mineraalisuutta. Erittäin maukas, raikas ja tasapainoinen esitys.
• Madirazza Maraština 2013: Neutraalinkeltainen. Simppelissä tuoksussa makeaa omenaa ja hentoa ananasta. Puolikuiva maku tarjoilee hunajaa, ylikypsää omenaa ja ananasta. Täyteläinen, löysähkö ja lyhyt kokonaisuus. Nope.
• Madirazza Pošip 2013: Vaaleankeltainen. Runsaassa tuoksussa päärynää, persikkaa ja ananasta. Tasapainoisesta, kuivasta mausta löytyy trooppista hedelmää, kypsää omenaa ja hunajamelonia. Kivat hapot. Perushyvä tapaus.
• Madirazza Plavac Rosé 2009: Vadelmanpunainen, läpinäkyvä väri. Simppelistä, ujosta tuoksusta löytyy lähinnä makeankypsää vadelmaa. Maku puolimakea, vadelmamehuinen, simppeli ja ohuehko. Very much nope.
• Madirazza Pelješac Plavac Mali 2009: Mustanpunainen, lähes läpinäkymätön väri. Tuoksussa tummaa hillomarjaa ja karhunvatukkaa. Maku yhtä lailla hillomarjainen, karhunvatukkainen, ylikypsä ja runsas. Hapot melko matalat, mutta tuntuva tanniinit pitävät rakennetta kasassa. Simppeli, meikäläisen makuun liian kypsä perusviini.
• Madirazza Dingač 2011: Läpinäkymätön, mustanpunainen väri. Intensiivisessä, paahtuneessa tuoksussa rusinaa, kuivattua luumua, nahkaa ja mausteisuutta. Kuiva maku erittäin konsentroitunut, luumuinen, karhunvatukkahilloinen ja hennon rusinainen. Kohtalaisen hapokas ja todella tanniininen tapaus.
• Matuško Potomje Postup 2010: Tumma, kevyesti läpinäkyvä, violetti väri. Aromaattinen tuoksu on kaikessa vanilliinisuudessaan, leivonta- ja glögimausteisuudessaan ja marjajugurttisuudessaan todella hassu. Supermehukkaasta mausta löytyy cocktailkirsikkaa, taatelia, vadelmamarmeladia ja vanilliinisuutta. Kohtalaisen hapokas ja tanniininen. Olen äärimmäisen hämmentynyt tästä.
• Matuško Dingač 2010: Tumma, läpinäkyvä, musta kirsikkainen väri. Tuoksu samankaltainen kuin edelliselläkin: cocktailkirsikkaa, vanilliinisuutta ja glögimausteisuutta. Mukana myös ujosti nahkaa, pölyistä maata, rusinaisuutta ja taatelia. Täyteläisestä mausta löytyy mansikkaa, vadelmajugurttia, vanilliinia, mustikkaa, kriikunaa ja cocktailkirsikkaa. Keskihapokas mutta tuntuvan tanniininen rakenne. Hämmentävä, mutta kylmänä hämmentävän juotava höpö-Plavac Mali.
• Istravino Bakarska Vidoca Special Brut: Hailakka, hento vihreä. Kevyt tuoksu epämääräisen hedelmäinen. Maku kuiva, omenainen, perushedelmäinen, keskihapokas ja neutraalihko. Mousse lyhyt. Todella mitäänsanomaton kupliva.
• Kabola Malvazija Istarska Amfora 2009: Syvä, hohtava, kellanoranssi väri. Savuisessa tuoksussa sokeroitua hedelmää, mantelia, intensiivistä hunajaa ja aavistus juustoisuutta. Yleisolemus täyteläinen, konsentroitunut ja keskihapokas. Kuivassa maussa hunajaa, pähkinää, kuivattua hedelmää, hentoa oksidatiivisuutta ja aavistus taatelia. Vaikuttava ja massiivinen oranssi viini.
• Šember Vintage Brut 2005: Intensiivinen, sitruunankeltainen väri. Runsas, hieman makeaan taittuva tuoksu, jossa mantelitahnaa, ananasta, kypsää sitrusta, briossia ja ujoa oksidatiivisuutta. Keskitäyteläinen, kuiva maku intensiivinen, pähkinäinen, kypsän omenainen, sitruksinen, mineraalinen, hienostuneen paahteinen ja hennosti paahtoleipäinen. Hyvät hapot ja pieni, lempeä ja kestävä mousse. Todella erinomainen kuohuviini, joka ei häpeä lainkaan laadukkaan shamppanjan rinnalla.
• Carska Žilavka 2013: Kirkkaan kellanvihreä väri. Erikoinen, hieman kumimainen tuoksu, jossa päärynää, keltaluumua, kypsää hedelmää, kevyttä kumimaisuutta, hillittyä vegetaalisuutta ja aavistus reduktiivisuutta. Maku täyteläinen, keskihapokas, kypsän omenainen, keltaluumuinen, ujon mineraalinen ja tasapainoinen. Maku jää hieman erikoisen tuoksun varjoon. OK bosnialainen valkoviini, hieman Soavemainen tyyliltään.
• Carska Blatina 2013: Läpinäkyvä, musta kirsikanpunainen väri. Intensiivinen tuoksu savuinen, voimakkaan mustapippurinen, karhunvatukkainen ja hennon maamainen. Maku kypsän kirsikkainen, mausteinen, tuoreen karhunvatukkainen, ujon yrttinen, hennosti makean karpaloinen ja aavistuksen suklainen. Keskitäyteläinen, keskihapokas ja maltillisen tanniininen. Hyvä, mielenkiintoinen bosnialainen punaviini.
• Karaman Malvasia Dubrovačka 2014: Tasainen, kellanvihreä väri. Simppelihkö tuoksu sitrushedelmäinen, kypsän omenainen, kevyen ananaksinen ja aavistuksen banaaninen. Maku kepeä, hapokas, keltaluumuinen, yrttinen, viheromenainen ja aaavistuksen omenahilloinen. Raikas, kohtalaisen runsas ja melko rakenteikas tapaus.
• Istravino Donja Banda Postup 2012: Tumma, läpinäkyvä kirsikanpunainen väri. Tummanpuhuvassat tuoksussa hilloista kirsikkaa, karhunvatukkamarmeladia, kevyttä luumuhilloa ja hentoa suklaata. Varsin täyteläisessä ja suht kuivassa maussa kirsikkahilloa, karhunvatukkaa, metsämarjaa ja ujoa suklaata. Rakenteesta pitävät huolen hyvät hapot ja erittäin runsaat, tuntuvat tanniinit. Oikein mainio Postup, ehdottomasti useammaksi vuodeksi kellariin.