Montaria Vegan Branco 2019 & Tinto 2019

Montaria Vegan Branco 2019

• Valmistaja: Parras Wines, Herdade da Candeeira
• Tyyppi: Valkoviini, VR Alentejano
• Maa: Portugali
• Alue: Alentejo
• Rypäleet: Antão Vaz, Arinto
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 5,43e (Marraskuu 2021, Portugal Vineyards)
• Hinta nyt: 5,43e (Joulukuu 2021, Portugal Vineyards)

 

Montaria Vegan Tinto 2019

• Valmistaja: Parras Wines, Herdade da Candeeira
• Tyyppi: Punaviini, VR Alentejano
• Maa: Portugali
• Alue: Alentejo
• Rypäleet: Alicante Bouschet, Syrah, Tempranillo
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 5,43e (Marraskuu 2021, Portugal Vineyards))
• Hinta nyt: 5,43e (Joulukuu 2021, Portugal Vineyards)

 kuva: portugalvineyards

Viime postauksessani kerroin, että sain tässä loppusyksystä laatikollisen viinejä arvioitavaksi Portugal Vineyardsilta. Jatketaanpa aloitettua urakkaa ja isketään nyt kaksi pulloa yhteen postaukseen, kun kerran sen verran samasta puusta veistettyjä sattuivat olemaan.

Tosiaan, kuten viimeksi jo mainitsin, jotta saisin nämä viinit arvioitua jossain järjellisessä ajassa, päätin koota niistä pienen sokkomaistelun muutamalle tutulle lähipiirin viininharrastajalle. Tämän sokkomaisteluni ensimmäisiksi kahdeksi viiniksi päätin valita speksiensä puolesta melko geneerisiltä perusviineiltä vaikuttaneet Montaria Vegan puna- ja valkoviinin.

Viinit on tuottanut lukemattomiin erilaisiin viinibrändeihin keskittynyt Parras Wines, jonka loputtoman oloisesta katalogista löytyy perinpohjaisesti kahlaamalla myös tämä Montaria-viinibrändi. Yhtiön sivujen perusteella jäi kyllä epäselväksi omistaako Parras Wines yhtään rypäleitä tai valmistavatko he edes viinejä – etiketistä sain selvää lähinnä että viinit ovat engarrafado por Herdade da Candeeira, eli Parras Wines ei ainakaan pullota viinejään.

Pakko tässä myös mainita, että pidän itse hieman vieraana, että viinin pääasiallisena markkinointikärkenä on vegaanisuus. Vaikka viineissä voidaankin jos jonkinlaisia eläinperäisiä tuotteita käyttää osana viljely- ja valmistusprosessia (katson erityisesti suuntaasi, biodynaamisuus), on ylivoimaisesti todennäköisintä törmätä eläinperäisiin ainesosiin vain viinin kirkastusvaiheessa, jossa kirkastamiseen voidaan käyttää mm. maitoproteiini kaseiinia, gelatiinia, kananmunan valkuaisia tai isinglassia eli kuivattua kalan uimarakkoa. Näitähän ei tuottajan ole kuitenkaan mikään pakko käyttää, vaan monet tuottajat käyttävät kirkastuksessa joko savipohjaista bentoniittia tai jättävät viininsä kokonaan kirkastamatta. Tällaisia vegaanisia menetelmiä käyttävät lukemattomat tuottajat ympäri maailman, mutta ei tällaisten viinien etiketissä lue isolla VEGAN. Soisin kyllä kernaasti, että takaetiketissä mainittaisiin ohimennen, jos viini on valmistettu vegaanisesti, mutta jos etuetiketti huutaa vegaanisuutta, alkaa kuulostaa jo maistamattakin siltä, että viinissä ei ole mitään muuta myyvää tekijää ja sitä koetetaan nyt saada myytyä edes sillä, että se on vegaanista ja sehän on nykyisin trendikästä, eiks je? No kyl maar!

Pistetään siis arvioiden, ensimmäisenä valkoinen Vegan:

Lajikepohjana viinissä on Alentejon perinteinen Antão Vaz, joka kypsäksi päästessään tuottaa aromaattisempia ja trooppisempia viinejä, joskin tuoreeltaan poimittuna taittuu enemmän kepeämpään, neutraalimpaan ja hapokkaaseen. Kumppanina mukana on Lissabonin suunnalta kotoisin oleva Arinto, joka korkealla hapokkuudellaan, sitruunaisella hedelmällään ja mineraalisemmalla ilmaisullaan tuo tyypillisesti sekoituksiin kepeyttä ja ryhtiä. Valmistusteknisesti en osaa sanoa oikein muuta, kuin että viini on käytetty ja kypsytetty terästankeissa, sen valmistuksessa ei olla käytetty mitään eläinperäistä ja alkoholia löytyy 12,5%.

Lasissa viinillä on nuorekas kellanvihreä väri.

Tuoksu on hieman tympeän ja teollisen oloinen. Yleisvaikutelmaa hallitsee epämääräinen muovisuus, minkä ohella tuntuu epämääräistä, parfymoitua käsirasvaa, hillittyä villaisuutta, kevyttä punaisen omenan hallitsemaa hedelmäisyyttä ja ujoa nallekarkkimaista primäärihedelmää. Mitään suuria hurraahuutoja ensivaikutelma ei onnistu herättämään.

Suussa viini on tuoksun tapaan melko ankea. Yleisilme on vaatimaton ja makumaailma hieman ohuenpuoleinen, rungoltaan viini on keskitäyteläinen. Kielellä pyörii melko hillityllä intensiteetillä laventelista yrttisyyttä, hieman tuoretta valkoherukkaa, kevyen bitteristä kvitteniä, hentoa kivistä mineraalisuutta ja ujoa villaa. Kokonaisuus on sentään suht korkea hapoiltaan, eli vaikka viini muuten tuntuu melko vaisulta, on sillä sentään ryhtiä ja rakenteen tuntua.

Lopuksi viinistä jää suuhun lyhyehkö, hieman tympeä ja kevyen karvas jälkivaikutelma. Vaatimattomasta jälkimausta voi erottaa epämääräistä muovisuutta tai liuotinmaisuutta, hieman laventelivetoista yrttisyyttä, hentoa omenaisuutta ja ujoa omenankuoren bitteriä.

Kaiken kaikkiaan tämä valkoinen Montaria Vegan on melkoinen pettymys: se on simppeli, hieman ohut ja aromaattisesti vaatimaton Alentejon valkoinen, jossa kokonaisilmettä sävyttää hillitty ja epämiellyttävähkö muovisuus. Viini maistuu sellaiselta halvalta valkoviiniltä, johon käytetyt rypäleet on viljelty määrä – ei laatu – mielessä. Muutamat maistelun osallistujat kyllä sanoivat viinin olevan yleisolemukseltaan ihan portugalilaisen oloinen, mutta omaan makuuni kokonaisuus oli niin epämääräinen ja vaatimaton, että se olisi voinut tulla suurin piirtein mistä päin maailmaa tahansa.

Sitten punainen Vegan! Toivottavasti tämä ei olisi yhtä suuri pettymys.

Tässä lajikepohjana on kolme Alentejon kenties viljellyintä rypälettä: Alicante Bouschet, Aragonez ja Syrah. Näitä kaikkia on viljelty alueella melko pitkään, mutta yksikään ei ole kotoperäinen, vaan kaikki ovat tuontitavaraa: Syrah ja lähinnä tumman värinsä puolesta viljelty Alicante Bouschet Ranskasta ja paremmin Tempranillona tunnettu Aragonez Espanjasta. Valmistusteknisestä puolesta en osaa sanoa mitään muuta kuin sen, että mitään eläinperäisiä ainesosia ei ole käytetty. 13,5% alkoholia.

Viinillä on melko tumma, kevyesti läpinäkyvä mustanpunainen väri, joka taittaa ujosti nuorekkaaseen sinertävään.

Tuoksultaan viini on nuorekas, mutta hieman mutkaton. Aromimaailmasta erottuu kypsää pensasmustikkaa, hieman kirsikkaa, kevyttä lakritsia, hentoa Syrah'n pippurisuutta ja ujo, hieman päälleliimatun oloinen vivahde puisevaa tammen mausteisuutta.

Suussa viini on kuiva ja keskitäyteläinen, makumaailmaltaan melko suoraviivainen mutta myös sopivan mehukas. Kielellä pyörii vivahteita tuoreista karhunvatukoista ja variksenmarjoista, hieman pippurista mausteisuutta, kevyttä lakritsia ja hento aavistus soraista maata. Yleisilme on suht tasapainoinen, mutta hieman ohuehko. Korkeahko hapokkuus pitää rakenteesta lähinnä huolta, varsin kevesti tarraavien tanniinien tarjotessa lähinnä hillittyä taustakomppia.

Lopuksi suuhun jää keskipitkä ja hyvin hennon tanniininen jälkivaikutelma. Kuivasta jälkimausta erottuu pippurista mausteisuutta, hieman kuivakan puisevaa tammea, kevyttä hapahkoa variksenmarjaa, hentoa karhunvatukkaa ja ujoa tuoretta mustikkaisuutta.

Kokonaisuutena tämä punainen Montaria Vegan on melko mutkaton ja hieman vaatimattoman oloinen portugalilainen, muttei kuitenkaan yhtä suuri pettymys kuin valkoinen vastinparinsa. Tästäkin viinistä voi erottaa, että rypäleet, joista se on valmistettu, on viljelty laadun sijaan määrä mielessä. Viini on kuitenkin sentään ihan tasapainossa ja yleisilme on miellyttävän kuiva ja happovoittoinen, joskin vähän vaisuhko. Eniten viinissä häiritsee sen hieman irtonaisen oloinen tammisuus, joka vaikuttaa olevan lähinnä lammilankuilla tai -lastuilla lisättyä ja joka tuntuu vain kasvavan viinin hengitellessä ja auetessa lasissa.

Loppukaneettina todettakoon, että valkoinen Montaria Vegan on viini, jota en voi missään nimessä suositella, mutta vaikka punainen on viini, jota en ostaisi itselleni, on se sentään sen verran juotava, että sitä voisin harkita ostavani, jos johonkin tilaisuuteen pitäisi saada joku siedettävä ruokaviini reilusti alle kympin hintapisteestä. Ei viiniä kehumaan erehtyisi, mutta ainakaan ei sitä juodessa rupeaisi harmittamaan aivan ylettömästi viinin laatu.

Jos jostain syystä innostuit ajatuksesta ostaa näitä viinejä, niitä löytyy esimerkiksi Portugal Vineyardsin sivuilta: tässä valkoinen ja tässä punainen.

Lyhyesti: Todella vaatimaton parivaljakko vegaanisia viinejä matalimmasta mahdollisesta hintapisteestä. Erityisesti valkoinen maistuu juuri siltä, mitä tähän hintaan voisi odottaa saavansa.

Montaria Vegan Branco

Arvio: Huono – ei tämä aivan surkea ole, mutta kauas sellaisesta ei jäädä. En pidä mitenkään erityisen miellyttävänä tekeleenä.

Hinnan (5,43€) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Montaria Vegan Tinto

Arvio: OK – ihan juotavissa tämä on, mutta sen verran jää toivomisen varaa kokonaisuudessa, ettei tässä oikein kehumaan viitsi ryhtyä.

Hinnan (5,43€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Somnium Branco 2018

Somnium Branco 2018

• Valmistaja: Wine Drops
  
• Tyyppi: Valkoviini, DOC Douro
  
• Maa: Portugali
  
• Alue: Douro, Cima Corgo
  
• Rypäleet: Códega do Larinho, Rabigato, Donzelinho Branco, Godello, Malvasia Fina, Folgazão, Viosinho
  
• Koko: 0,75
  
• Hinta arviointihetkellä: 22,33€ (Lokakuu 2021, Portugal Vineyards)
  
• Hinta nyt: 22,33€ (Marraskuu 2021, Portugal Vineyards)
  

 

kuva: portugalvineyards

 

Tässä syksyllä 2021 portugalilaisiin viineihin erikoistunut nettimyymälä Portugal Vineyards otti yhteyttä ja tiedusteli, että kiinnostaisiko arvioida laatikollinen viinisampleja blogiin. Noh, mikäpä tuossa – eihän siinä menetä muuta kuin aikaa, jota kuitenkin viettäisin joko viineistä lueskellen tai kirjoitellen. Ensimmäiseksi testiin päätyi tämä valkoviini Dourosta, jonka päätin maistattaa sokkona kouralliselle tuttuja viiniharrastajia yhden maistelun yhteydessä.

Somniumin taustalla häärii tuottaja nimeltä Wine Drops, joka ei ole niinkään varsinainen viinitalo, vaan kahden portugalilaisen viinintuottajan, Joana Pinhãon ja Rui Freiren, yhteisprojekti. He alun perin tutustuivat opiskellessaan viininvalmistusta yliopistossa, mutta valmistumisensa jälkeen siirtyivät eri osiin Portugalia töihin, eivätkä siksi olleet juuri yhteydessä toisiinsa – kunnes kymmenisen vuotta valmistumisensa jälkeen Pinhão löysi Douron Porraisista unelmiensa viinitarhan ja otti yhteyttä Freireen tiedustellakseen, kiinnostaisiko tätä vihdoin toteuttaa heidän yhteinen projektinsa, josta he olivat vuosikymmen aiemmin jutelleet yliopistossa. Freire lähti mukaan ja Somnium, "unelma", oli saanut alkunsa.

Pinhãon löytämä viinitarha oli hyvin vanhojen vanhojen, noin 70-vuotiaiden köynnösten muodostamat kaksi palstaa Douron kätköissä; näille palstoille oli aikanaan istutettu perinteiseen Portugalilaiseen henkeen useita eri lajikkeita sekaisin, eikä köynnöksiä oltu revitty missään vaiheessa pois – ainoastaan hiljattain jätetty kasvamaan vapaana. Tarhalla pääasiassa kasvaa Douron klassisia Códega do Larinhoa ja Rabigatoa, mutta sieltä on tavattu myös pieniä määriä muita perinteisiä Douron valkoisia lajikkeita, kuten Donselinho Brancoa, Godellona paremmin tunnettua Gouveioa, Malvasia Finaa, Folgazãoa ja Viosinhoa – minkä lisäksi on hyvin mahdollista, että kaikkia tarhan köynnöksiä ei ole tunnistettu oikein, eli on mahdollista, että näiden seasta löytyy vielä lisää uusia lajikkeita.

Tietyllä tapaa Somnium on hyvin tyypillinen Douron viini: sekä Códega do Larinho että Rabigato ("kissan häntä") ovat perinteisiä Douron lajikkeita, joista monet alueen valkoviinit valmistetaan ja jotka tukevat hyvin toisiaan: Rabigato on tyypillisesti melko kevyitä viinejä tuottava neutraalihko lajike, jonka aromimaailma painottuu enemmän yrttiseen vegetaalisuuteen, mutta joka kykenee säilyttämään kypsänäkin korkean hapokkuuden tuoden sekotteissa hyvin ryhtiä ja raikkautta matalahappoisempaan, mutta aromaattisesti paljon runsaampaan, hedelmältään suorastaan trooppiseen Códega do Larinhoon. Tämä viini on valmistettu keräämällä kaikki rypäleet sekaisin (ns. field blend), minkä jälkeen niistä puristettu viini on käytetty ranskalaisissa tammitynnyreissä. Käymisen jälkeen viini on jätetty kypsymään tammitynnyreihin 12 kuukaudeksi ja lopuksi viini on siirretty tynnyreistä, sakkojen päältä kypsymästä asettumaan suuriin terästankkeihin, joissa viinin on annettu kypsyä vielä 6 kuukauden ajan. Vaikka viini tulee kuumasta Douron laaksosta, ei viinistä löydy alkoholia kuin 13%.

Väriltään viini on nuorekkaan kellanvihreä.

Aromaattisesta ja hieman makeaan taittuvasta tuoksusta erottuu ensisijaisesti kypsää aprikoosia ja hieman kermaista tammisuutta ja vaniljatankoa, kevyttä tuoretta omenaa, hentoa päärynäcobbleria ja ujoja eksoottisten hedelmien sävyjä, kuten verkkomelonia ja ananasta. Tammitus tuo kokonaisuuteen hieman Burgundimaisen sävyn, mutta hedelmäsektori vie viinin yleisilmettä klassista Burgundia hieman trooppisempaan suuntaan.

Suussa viini on runsas, kypsä ja täyteläinen, antaen hieman konsentroituneen, muttei kuitenkaan raskastekoisen vaikutelman. Makumaailma toistaa tuoksua melko uskollisesti: kielellä pyörii verkkomelonia, aprikoosia ja makeaa omenahilloa, hieman tammen tuomaa kermaisuutta ja vaniljatankoa, kevyttä Rabigaton yrttistä mausteisuutta, hillittyä kivistä mineraalisuutta ja makeita aavistuksia trooppisista hedelmistä. Vaikka suutuntuma on hieman öljyinen, onnistuu keskirunsas hapokkuus pitämään viinin hyvin tasapainossa, vaikkei se kokonaisuudesta mitenkään raikasta teekään.

Lopuksi viinistä jää suuhun pitkä, rehevä ja miellyttävän kompleksinen jälkivaikutelma. Melko runsaasta ja ujosti makeaan taittuvasta jälkimausta erottuu ananasta ha verkkomelonia, hieman kermaista tammea, kevyttä puisevaa mausteisuutta, hillittyä kivistä mineraalia, hentoa omenahilloa ja aavistus vaniljaa.

Kokonaisuutena viini on toisaalta melko tyypillinen Douron valkoviini – täyteläinen, kypsä ja hieman trooppisuuteen taittuva – mutta samalla varsin tasapainoinen, välttäen alueen viineissä silloin tällöin turhan korostuneen alkoholin tai liian liberaalin tammen käytön. Ylipäänsä tammitus viinissä tuntuu varsin järkevältä ja hedelmään nähden harmoniselta; sokottaessani viiniä muille, alkoivat arvailut Rhônen valkoisista ja Burgundin eteläosista, minkä lisäksi viinistä todettiin että "se vaikuttaa niin ranskalaiselta, että mistä muualta se muka voisi tulla?" Kyllä lopuksi veikkaukset päätyivät Douron laaksoon, mutta aika paljon sitä sai kuunnella veikkauksia eri Ranskan viinialueista ennen kuin osallistujat uskalsivat lähteä arvailemaan muitakin viinimaita. Tätä en kuitenkaan pitäisi niinkään merkkinä viinin epätyypillisyydestä alueensa suhteen, vaan ennemminkin tunnustuksena taidokkaasta viininteosta.

Vaikkei tämä Somnium ole mitenkään merkittävän hapokas, tuntuu siitä löytyvän ihan hyvin kypsyttelypotentiaalia; vaikka viini on nyt varsin nautittavassa tikissä, voin kuvitella 5–7 vuoden lisäkypsyttelyllä viinistä löytyvän hieman lisää syvyyttä ja iän tuomaa vivahteikkuutta. Kaiken kaikkiaan tämä oli varsin mukava ja nautinnollinen runsaamman pään valkoinen Douro, josta löytyy kypsää hedelmää, kohtuudella käytettyä tammea ja tasapainoista happorakennetta hyvässä tasapainossa.

Jos viini kiinnostaa, voi sellaisen koettaa bongata esimerkiksi Portugal Vineyardsin sivuilta.

Lyhyesti: Melko runsas ja suht kypsä mutta myös miellyttävän tasapainoinen Douron valkoviini varsin Burgundi-henkisellä tammituksella.

Arvio: Erinomainen – varsin tyylipuhdas ja taiten tehty esimerkki Douron valkoviineistä.

Hinnan (22,33€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Palari Faro 1996

Palari Faro 1996

• Valmistaja: Azienda Agricola Palari
• Tyyppi: Punaviini, DOC Faro
• Maa: Italia
• Alue: Sisilia, Faro
• Rypäleet: Nerello Mascalese, Nerello Capuccio, Acitana, Cappuccio Tignolino, Cor'e Palumba, Galatena, Jacche, Nero d'Avola, Nocera
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: – (Toukokuu 2019)

 

kuva: drinks&co

Laatuviiniensä osalta Sisilia on tunnettu lähinnä Etnan viineistä. Vaikka Sisiliassa köynnöksiä onkin viljelty useita satoja – jopa tuhansia – vuosia ja vielä ennen viinikirvaa koko saari oli käytännössä köynnösten peitossa, ei Sisilia ollut 1990-luvulle tultaessa mitenkään relevantti laatuviinien osalta. Viljelijät olivat keskittyneet lähinnä saaren helpommin viljeltäville tasamaille ja Etnalla lähinnä muutama vanha tervaskanto vielä jaksoi viljellä köynnöksiä; vasta 2000-luvulle tultaessa alkoi alueelle saapua ns. kovia nimiä ja Etnan maine Italian yhtenä parhaista viinialueista alkoi hiljaa nousta.

Sisilian nousu merkittäväksi laatuviinialueeksi oli kuitenkin alkanut jo ennen Etnan voittokulkua: tämä tarina alkaa piskuiselta Faron viinialueelta, joka sijaitsee Etnan varjossa Sisilian itärannikolla, Sisilian manner-Italiasta erottavan ja vain 3–8 km leveän Messinansalmen rannalla. Satojen vuosien ajan Sisilian laatuviinintuotanto oli keskittynyt Messinan kaupungin ympärille ja viljelykset olivat täällä suurimmillaan 1800-luvun lopulla. Viinikirva kuitenkin iski poikkeuksellisella voimalla alueelle ja viljelykset ryhtyivät alueella hupenemaan merkittävästi. Lopulta 1970-luvulla alueen viinintuotantoa yritettiin pelastaa luomalla alueelle oma appellaationsa, DOC Faro. Vaikka faro tarkoittaa suomeksi majakkaa, saa appellaatio todellisuudessa nimensä Messinansalmesta, sillä salmen paikallinen nimi oli satojen vuosien ajan Faro di Messina – vasta Italian yhdistymisen myötä salmen nimi muuttui nykymuotoonsa Stretto di Messina. Appellaatiosuoja kuitenkin saapui hieman liian myöhään, sillä alueen viinintuotanto oli tässä vaiheessa kärsinyt niin paljon, että alueella viljeltiin vain muutamaa köynnöshehtaaria, eikä yksikään tuottaja valmistanut Faroa.

1980-luvun lopulla Faron epätoivoinen tilanne näki ensimmäisen valonpilkahduksensa: Luigi Veronelli, yksi Italian merkittävimpiä viinijournalisteja, oli saanut tietää hänen tuttavansa Salvatore Geracin perineen 1700-luvun huvilan viinitarhoineen juuri Messinasta, DOC Faron alueelta. Veronelli onnistui ylipuhumaan Geracin valmistamaan viiniä alueella ja Geraci suostutteli agronomina työskentelevän veljensä apuun. Huvilasta nimensä saanut viinitalo Palari ryhtyi hoitamaan vanhoja viinitarhoja kuntoon ja istuttamaan uusia köynnöksiä tilan tarhoille. Lähtökohtana oli alusta asti valmistaa alueelle uskollista ja laadullisesti mahdollisimman korkeatasoista viiniä, joten tarhoilla viljellään vain alkuperäislajikkeita, joista pääosassa ovat Etnan viineistä tutut Nerello Mascalese ja Nerello Cappuccio. Seasta löytyy myös tuntemattomia paikallislajikkeita, kuten Acitana, Cappuccio Tignolino, Cor'e Palumba, Galatena, Jacche, Nocera sekä hieman erikoisesti nimetty Calabrese, joka tunnetaan paremmin nimellä Nero d'Avola – tämä lajike kun on tunnettu ensisijaisesti erittäin sisilialaisena lajikkeena, eikä niinkään salmen toisella puolella siintävän Calabrian niemimaan lajikkeena.

Palarin ensimmäinen vuosikerta Faroa oli 1994 ja käytännössä alusta asti viinit ovat saaneet suurta suitsutusta kriitikoilta. Viinit on valmistettu enemmän tai vähemmän samankaltaisin menetelmin ensimmäisestä vuosikerrasta tähän päivään: pohjana toimii Nerello Mascalese-Nerello Cappuccio-blend, jossa Mascalesen osuus tuntuu lähteistä (ja todennäköisesti vuosikerrasta) riippuen vaihtelevan välillä 50–80%. Noin 10-15% blendistä on paikallisia, enemmän tai vähemmän tuntemattomia lajikkeita. Viinien annetaan kypsyä vuoden ajan tammitynnyreissä, minkä jälkeen tynnyrit sekoitetaan yhteen suurissa sammioissa ja viinin annetaan asettua joidenkin kuukausien ajan ennen pullotusta.

Tämä kyseinen vuosikerta tuli maistettua osana suurempaa Palari-vertikaalimaistelua, jossa se putsasi vaivatta koko pöydän. En viinin maistettuani ihmettele lainkaan, minkä vuoksi tämä kyseinen vuosikerta julistettiin aikanaan italialaisissa viinimedioissa Sisilian parhaaksi viiniksi ja tituleerattiin mm. "Italian Clos de Vougeot'na" (joskaan en ole varma onko vertaaminen Côte de Nuitsin suurimpaan ja laadullisesti epätasaisimpaan tarhaan välttämättä se kaikkein paras kehu...). Noh, joka tapauksessa, itse asiaan. Viini oli dekantoitu hiljattain ennen maistamista ja etiketin mukaan alkoholia löytyy eteläisen Sisilian lämpimän ilmaston huomioon ottaen verrattain maltilliset 13%.

Väriltään viini on hohtavan ja hieman kehittyneen granaattiomenan punainen, taittuen reunaa kohti aluksi vaaleamman mahonkiseksi, sitten lähes värittömän hailakanpunaiseksi.

Tuoksultaan viini on avoin, hurmaavan moniulotteinen ja erittäin viehättävällä tavalla kehittynyt. Hieman makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu aluksi kuivahtaneita punaisia kirsikoita ja hieman riistaista lihaisuutta; näiden taustalta kevyttä rusinaisuutta, hillittyjä kuivakukkien viehkeitä sävyjä, hentoa granaattiomenamehua ja ujosti villiä ja hieman nahkaista funkia.

Suussa viini on kypsä, mehukas ja täyteläinen. Valloittavan monisävyisestä makumaailmasta erottuu makeampina sävyinä kirsikkamarmeladia ja nahistunutta karhunvatukkaa, kuivempina sävyinä veristä rautaisuutta ja lihaista umamia, hieman suolaisena tuntuvaa, kehittynyttä kuivalihaisuutta, kevyttä eksoottista mausteisuutta, hentoa nahkaisuutta ja happojen framille nostamaa variksenmarjaisuutta. Vaikka kokonaisuus tuntuu sisilialaisille viineille tyypillisen kypsältä, mehukkaalta ja aurinkoiselta, on kokonaisuus lähes Pommard-henkisen rakenteikas varsin korkealla hapokkuudellaan ja edelleen vaikuttavan tuntuvilla, ikeneen pureutuvilla tanniineillaan.

Viinistä jää lopuksi suuhun varsin pitkä, kehittynyt ja kohtalaisen hanakasti tanniineillaan ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Suht kuivakassa ja jonkin verran kehittyneessä jälkimaussa tuntuu lihaista umamia ja käristettyä, hennosti savuista riistaa, hieman tupakkaa, hillitympiä kuivahtaneiden kirsikoiden ja rusinoiden makeampia sävyjä, hentoa balsamicomaista liftiä ja ujoa hapankirsikkaista bitteriä.

Kokonaisuutena Palari Faro on vaikuttavan moniulotteinen, edelleen varsin rakennevetoinen ja hedelmäsektoriltaan mukavasti kehittynyt viini, joka on kuitenkin ikäänsä nähden erittäin hyvässä iskussa – vertikaalimaistelussa, jossa tämäkin viini tuli vastaan, tulimme testanneeksi useampia Palarin Faroja 2000-luvulta, ja näistä lähes kaikki olivat tyyliltään selkeästi kehittyneempiä ja iäkkäämmän oloisia. Vaikkei tämä kyseinen viini tunnu enää nuorelta, ei se tunnu myöskään olevan lähdössä alaspäin; hedelmäsektorinsa osalta viini on todennäköisesti nyt huipullaan, eikä tästä enää kehity minnekään, mutta rakenteensa osalta viinin kanssa ei ole vielä kiire.

Tätä aikanaan runsaasti kehuja saanutta vuosikertaa maistellessa on helppo todeta Geracin saavuttaneen tavoitteensa: Palari Faro on parhaimmillaan uskomattoman moniulotteinen, vaikuttavan rakenteikas ja hienosti useampia vuosikymmeniä kypsyvä viini, joka helposti kuuluu maailmanluokan viinien parhaimmistoon. Vaikkei Faro vieläkään ole kasvanut mitenkään merkittäväksi appellaatioksi (Palari on edelleen yksi alueen harvoja viinitaloja ja ainoa oikeasti merkittävä tuottaja), ovat Geracin viinit onnistuneet palauttamaan Faroon sille kuuluvaa arvostusta sekä herättelemään niin muiden tuottajien kuin kuluttajienkin mielenkiintoa aluetta kohtaan. Kenties tämä trendi tulee vielä jatkumaan ja alue mahdollisesti voisi nousta tulevaisuudessa yhdeksi Italian arvostettujen ja tunnettujen appellaatioiden joukkoon?

Lyhyesti: Ainutlaatuinen, vaikuttavan moniulotteinen ja hienosti kehittynyt sisilialainen kulttiviini yhdeltä Italian pienimmistä appellaatioista.

Arvio: Täydellinen – ei ehkä se kaikkein paras maistamani sisilialainen punaviini, mutta joka tapauksessa helposti yksi parhaista. Upea esimerkki siitä, miten täysin tuntemattomistakin appellaatioista voi löytyä ainutlaatuisia, maailmanluokan viinejä.

Nicolas Joly Clos de la Coulée de Serrant 1997

Nicolas Joly Clos de la Coulée de Serrant 1997

• Valmistaja: Domaine Nicolas Joly (La Coulée de Serrant)
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Savennières-Coulée de Serrant
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Anjou-Saumur, Savennières
• Rypäleet: Chenin Blanc (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~60€ (Lokakuu 2017)
• Hinta nyt: ~115€ (Helmikuu 2021, wine-searcher.com)

  

kuva: wallywine 

Olen blogissani kirjoittanut pari kertaa aiemminkin Nicolas Jolyn viineistä, mutta koska niistä on jo vierähtänyt jonkin verran aikaa, lienee kertaus paikallaan.

Ainakin vielä joitain vuosia sitten Loiren laaksossa hääräilevä Nicolas Joly tunnettiin biodynaamisen viljelyn epävirallisina julkisina kasvoina. Hän ei kuitenkaan ole missään nimessä ensimmäinen tai suurin biodynaamiseen viljelyyn siirtynyt viinintuottaja, mutta mahdollisesti kuitenkin kovaäänisin ja innokkain, mikä on taannut miehelle nimeä ja mainetta aihepiirissä. Nykyisin kun niin moni viljelijä kun on siirtynyt biodynaamiseen viljelyyn, on Jolyn merkitys kyseisessä skenessä päässyt kutistumaan aiempaa pienemmäksi, mutta kun ottaa huomioon kuinka monelle monelle viljelijälle hän on toiminut esikuvana, ei Jolyn merkitystä biodynaamiseen viljelyyn voi vähätellä.

Nicolas Joly kouluttautui alun perin pankkialalle, missä hän toimi 1970-luvun lopulle saakka. Kuitenkin vuonna 1977 hän palasi Loiren laaksoon, perheensä omistamalle Château de la Roches-aux-Moines'n tilalle, jonka hänen vanhempansa olivat ostaneet 1960-luvun alussa ja jonka yhteyteen kuului mm. kuuluisa, noin 7 hehtaarin Coulée de Serrant'n viinitarha. Tilan ostettuaan Nicolas Jolyn äiti oli tuottanut viinejä, mutta vastuu viljelystä ja viininvalmistuksesta siirtyi Nicolas'n harteille tämän saavuttua takaisin perhetilalle.

Alun perin Joly viljeli nykyaikaisin menetelmin – käyttäen torjunta-aineita rikkaruohoja ja tuholaisia vastaan – mutta huomattuaan maan köyhtyvän, kaikkien hyönteisten kadonneen ja tarhan kasvien muuttuneen väriltään rusehtaviksi, rupesi Joly epäilemään viljelynsä kestävyyttä. Luettuaan 1980-luvun alussa biodynaamisesta viljelystä, päätti hän kokeilla sitä ja vain muutamassa vuodessa oli koko tilan tuotanto siirtynyt biodynaamiseen viljelyyn; Jolyn viinit ovat olleet biodynaamisia vuodesta 1984 alkaen.

Talo viljelee tarhoja Savennières'ssä, jonka viinit eroavat merkittävästi Keski-Loiren muista valkoviinialueista. Vaikka Savennièressä viljellään Chenin Blancia, kuten lähes kaikilla muilla Anjoun ja Tourainen valkoviinialueilla, on muilla viinialueilla nämä valkoviinit tyypillisesti puolikuivia tai jopa puolimakeita, kepeäliikkeisiä ja herkkiä. Kuiviakin viinejä tavataan, mutta nämäkin ovat tyylillisesti pääasiassa hyvin kepeitä, eloisia ja mineraalisia. Sen sijaan vaikka Savennières myös tuotti ennen makeampia viinejä, on se nykyisin tunnettu käytännössä ainoastaan kuivista valkoviineistä – makeampia viinejä valmistetaan harvoin ja nämä ovat sitten yleensä vain todella makeita jälkiruokaviinejä. Tällä viileällä alueella rypäleet tuottavat usein varsin konsentroituneita viinejä, ja koska tuottajat pyrkivät yleensä varmistamaan, etteivät rypäleet ole varmasti jääneet raaoiksi, poimitaan ne yleensä erittäin kypsinä – mutta kiitos viileän ilmaston, viinit usein kykenevät kypsyydestään huolimatta säilyttämään poikkeuksellisen korkean hapokkuuden. Tämän vuoksi Savennières'n viinit ovat Loiren Chenin Blanceiksi usein suorastaan epätyypillisen runsaita, voimakkaita ja robusteja, mutta ne myös saattavat olla – erityisesti nuorena juotuina – hyvin uutoksellisia, tylyjä ja jopa aggressiivisen mineraalisia. Klassinen Savennières usein vaatiikin jopa toista vuosikymmentä kellarointia, ennen kuin se rupeaa avautumaan ja oikeasti tarjoamaan parastaan.

Sen lisäksi, että Joly viljelee ja valmistaa viininsä biodynaamisten periaatteiden mukaan, edustaa hän myös Savennièresin myöhäisen sadonkorjun suhteen jonkinlaista ääripäätä: rypäleet poimitaan järjestään äärimmäisen kypsinä – varmasti joidenkin mielestä jopa ylikypsinä – ja ellei vuosikerta ole ollut kuiva, ovat rypäleet saaneet jo jonkinlaisen jalohometartunnan sadonkorjuun aikaan. Jalohometartunnasta huolimatta Jolyn viinit ovat lähes poikkeuksetta täysin kuiviksi käytettyjä, eli jalohomeella ei niinkään tavoitella jälkiruokaviineistä tuttua makeutta, vaan lisää konsentraatiota ja aromeja. Savennièresin viileyden ja maaperän vuoksi rypäleet kuitenkin usein säilyttävät poikkeuksellisen korkean hapokkuuden, eli edes erittäin kypsinä poimituista rypäleistä valmistetut viinit eivät tyypillisesti kärsi happojen puutteesta.

Niinä vuosikertoina, joina Jolyn viineissä on selkeä botrytis-tartunta, voivat viinit olla väriltään yllättävän tummia ja kehittyneen oloisia, mikä voi saada monet perehtymättömät epäilemään viinin olevan jo korkkaamishetkellä pilalle oksidoitunut. Oman ongelmansa tähän tuo se, että Jolylla on ollut viiniensä kanssa ongelmia oksidaation kanssa – ja tällöin voi viineihin vasta tutustuvalle olla vaikea tietää, onko viini nyt todella sellainen, kuin sen kuuluukin olla, vai piloille hapettunut! Tässä on siis haaste, josta voi selvitä vain maistelemalla Jolyn viinejä, jotta talon tyyli tulee tutuksi ja oppii erottamaan virheelliset, oksidoituneet viinit kunnossa olevista. Onneksi tämä kyseinen viini tuli maistettua Nicolas Joly -vertikaalissa, joten vertailukohtien ansiosta ei jäänyt epäselväksi, että tämä viini oli sellainen, kun pitikin! Tämä huippuvuosikerran 1997 pullo on ostettu viinin julkaisun aikoihin vuonna 1999 ja pidetty sen jälkeen kellarissa 18 vuoden ajan. Koska Jolyn mukaan hänen viininsä sekä kestävät että suorastaan vaativat ilmaa tarjotakseen parastaan, oli tämä pullo avattu ja tupladekantoitu n. 20 tuntia ennen maistelua. Talon tyylille tyypilliseen tapaan viinissä on rouheat 15% alkoholia.

Lasissa viinillä on kohtalaisen syvä, ujosti utuinen ja keskeltä aavistuksee pronssiin taittuva oljenkeltainen väri.

Kehittyneessä ja suorastaan naurettavan moniulotteisessa tuoksussa tulee ensimmäisenä vastaan kypsää keltaista omenaa, vahamaisuutta ja hunajaista makeutta. Näiden piirteiden alta alkaa erottua kehittynyttä pähkinäisyyttä, hieman piikivimäistä savuisuutta, kevyttä murjottua omenaa, hillittyä ruskistettua voita ja hentoa mehiläisvahaa. Kaiken tämän alla värjöttelee aavistus aldehydisyyttä, joka antaa tuoksulle ujosti Fino-Sherrymäisen suolapähkinän ja viheromenan viipaleiden häivähdyksen.

Suussa viini on erittäin sulavalinjainen, teksturaalinen ja kohtalaisen painokkaan tuntuinen. Makumaailmaltaan viini on uskomattoman moniulotteinen – heti ensisiemauksella kielelle leviää kaleidoskooppimainen kirjo eri sävyjä: hunajaa, tuntuvaa kivistä mineraalisuutta, murjottua omenaa, hieman paahdettuja pähkinöitä, kevyttä ruskistettua voita, hillittyä paahteisuutta, hentoja makeamman hedelmäisiä keltaluumun ja verkkomelonin sävyjä ja aavistus mantelimassaa. Jokainen siemaus tuntuu paljastavan jotain uutta viinistä. Teknisesti viini on rutikuiva, mutta kokonaisuus on selvästi äärimmäisen kypsä, mikä yhdistettynä erittäin runsaaseen, öljyiseen suutuntumaan ja kehittyneempiin piirteisiin antaa kokonaisuuteen illuusion makeudesta. Ainoastaan hapokkuus tuntuu ehkä aavistuksen verran matalalta viinin vaikuttavaan runsauteen, mutta tämän kääntöpuolena viinin täyteläinen runko piilottaa korkean alkoholin hämmentävän hyvin. Ja hapoistaan huolimatta viini ei onneksi koskaan pääse tuntumaan läskiltä tai löysältä, vaan balanssi pysyy hyvin kunnossa.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on erittäin voimakas, lähes makean tuntuinen ja uskomattoman moniulotteinen. Erittäin pitkästä jälkimausta erottuu kuivattua persikkaa, ruskistettua voita, omenahilloa, hieman kivistä mineraalisuutta, kevyttä crème brûléetä, hentoa hunajamelonia, ujoa savuisuutta ja aavistus lähes briossimaista paahteisuutta.

Joly-maistelussamme tämä Coulée de Serrant 1997 oli hyvin samankaltainen saman viinin 2007-vuosikertaan – sillä erotuksella, että tämä 1997 oli huomattavasti moniulotteisempi, kehittyneempi ja vaikuttavampi (sekä myös hieman makeamman tuntuinen kymmenen vuotta nuorempaan versioon verrattessa). Vaikka tämä vanhempi versio vaikuttaa olevan varsin kehittynyt, en ole silti täysin varma, onko viini vieläkään saavuttanut huippuaan. Voi olla, että viini ei tule lisäkellaroinnilla paranemaan tästä, mutta toisaalta on mahdollista, että tämä vain jatkaa menoaan ja kehittyy joksikin vielä vaikuttavammaksi.

Noin yleisesti Jolyn viineistä puhuttaessa, on mielestäni talon kevyempi, freesimpi ja harmonisempi Clos de la Bergerie enemmän omaan makuuni, kuin Coulée de Serrant, joka ilmaisussaan lähinnä luottaa suorastaan poikkeukselliseen voimaan ja konsentraation tuntuun. Tästä preferenssistäni huolimatta on pakko myöntää, että hyvin harva kuiva Chenin Blanc on ollut meikäläisen kirjoissa yhtä vaikuttava esitys kuin tämä 20-vuotiaana testattu Coulée de Serrant. Tämän viinin maistettuaan on helpompi ymmärtää, miksi Jolyn viinit nauttivat tietyissä piireissä melkoisesta hypestä. Vaikkei viini ole mitenkään edukas reilun satasen nykyhinnalla, onnistuu se silti tarjoamaan jotain sellaista, jota tässä hintaluokassa on vaikea löytää. Ja kun viinin on aikanaan saanut ostettua "vain" kuudella kympillä, on se ollut varsinainen löytö.

Lyhyesti: Biodynaamisen maatalouden oman ylipapin huippuviini huippuvuodelta. Vaikka Jolyn viineissä voi olla melkoisesti laadunvaihtelua vuosikertojen – ja jopa pullojen – välillä, on tämä viini kyllä niin hyvä, kuin voi odottaa.

Arvio: Täydellinen – vaikka yleensä makumieltymykseni suosivat raikkaita, kepeitä ja matala-alkoholisia valkoviinejä, on tämä kyseinen viini jotain täysin ainutlaatuista melkein millä tahansa mittarilla mitattuna. Ainutlaatuinen esimerkki siitä, kuinka paljon voimaa ja konsentraatiota Chenin Blancista on mahdollista saada oikeissa käsissä irti.

Hinnan (~60€) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Clos du Jaugueyron Haut-Médoc 2016

Clos du Jaugueyron Haut-Médoc 2016

• Valmistaja: Clos du Jaugueyron
• Tyyppi: Punaviini, AOC Haut-Médoc
• Maa: Ranska
• Alue: Bordeaux, Médoc, Haut-Médoc
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon (50%), Merlot (33%), Petit Verdot (7%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 23,50€ (Lokakuu 2020)

 

 kuva: artisan wine depot

Vaikka Bordeaux'n viinejä usein pidetään maailman parhaimpien joukkoon kuuluvina, eivät ne ole juuri koskaan onnistuneet puhuttelemaan meikäläistä. Vielä ennen vuosituhannen vaihdetta alueella tehtiin vahvasti omiin makumieltymyksiini sopivia viinejä, joissa yhdistyi reipas hapokkuus, napakat tanniinit, mukavan kuivakka hedelmäisyys ja maltillinen tammen käyttö. Asiat kuitenkin alkoivat muuttua vahvasti 1990-luvun viimeisinä vuosina ja alue on muuttunut valtavasti viimeisen 20 vuoden aikana: niin ilmaston lämpenemisen kuin viininvalmistusteknisten muutosten myötä alueen viineistä on tullut kypsempiä, pehmeämpi ja makeampia. Tanniineja ja happoja löytyy paljon vähemmän kuin ennen, kun taas tammea käytetään versin liberaalisti. Alkoholitasotkin ovat keskimäärin yli prosenttiyksikön verran korkeammalla kuin ennen. Lopputuloksena on ollut viinejä, jotka näyttävät parhaimmillaan puleeratuilta, suurille massoille tehdyltä pastisselta klassisista Bordeaux'n viineistä, pahimmillaan kosiskelevilta, uuden maailman henkeen valmistetuilta, hallitsevaan tammeen hukutetuilta hedelmäpommeilta.

Pitkään uskoin, että tätä nykyä ainoa perinteistä proper claretia valmistava tuottaja on legendaarisen Château Bel Air-Marquis d'Aligren Jean-Pierre Boyer, joka kohta 90-vuotiaana tervaskantona ei ole vieläkään ottanut kuuleviin korviinsa mitään moderniin viininvalmistukseen liittyvien välineiden tai menetelmien käyttöä, lähinnä kuitaten sellaiset asiat nykypäiväisenä humpuukina.

Tästä syystä kiinnostukseni heräsi, kun (Château Bel Air-Marquis d'Aligren lailla) Margaux'ssa sijaitsevaa (ja tähän asti tutkani ulkopuolella pysytellyttä) Clos du Jaugueyronia tituleerattiin yhdeksi harvoista perinteisen koulukunnan lipunkantajista ja talon viinejä verrattiin suotuisasti juuri BAMA:n klassista tyyliä huokuviin viineihin. Kun tarjolla oli vielä vuosikertaa 2016 – jota tällä haavaa hehkutetaan parhaaksi sitten korkeatasoisen 2010:n – oli päätös hommata pari pulloa plakkariin varsin selvä.

Clos du Jaugueyronin viinitalo on saanut alkunsa 1990-luvun alussa, kun eteläisestä Ranskasta, Minervois'sta, kotoisin oleva Michel Théron muutti opiskelemaan viininvalmistusta Bordeaux'n viinikouluun. Hänen tarkoituksenaan oli alun perin opiskella tutkinto ja palata kotiseudulleen valmistamaan perhetilallaan viiniä, mutta kun opintojen aikana Bordeaux'sta löytyi vaimo, päätti Théron asettua pysyvästi kaupunkiin. Vuonna 1993 Théron vaimoineen osti vanhan, jo 1800-luvun lopulta viiniä valmistaneen viinitalon, muttei lainkaan viinitarhoja. Sen sijaan he ryhtyivät vuokraamaan viinitarhoja, joiden viljelyssä siirryttiin pian luonnonmukaiseen viljeyyn. Tätä nykyä Clos du Jaugueyron viljelee kuuttatoista eri palstaa yhteensä noin kymmenen hehtaarin alueella, joista reilu kolme hehtaaria sijaitsee Haut-Médocin alueella ja noin seitsemän hehtaaria Margaux'n alueella. Tarhojen viljelyssä on siirrytty biodynaamiseen viljelyyn vuonna 2008, vuodesta 2012 kaikki talon tarhat ovat sertifioidusti luonnonmukaisia ja tätä nykyä Clos du Jaugueyron on myös sertifioidusti biodynaaminen.

Talon viininvalmistusmenetelmät ovat aina nojanneet enemmän perinteiseen, mahdollisimman pieneen viinin manipulointiin nojaavaan tyyliin; rypäleet on poimittu kypsinä, mutta moniin muihin tuottajiin nähden melko varhain ja viinien on annettu käydä spontaanisti villihiivojen avulla. Viininvalmistuksessa on käytetty aiemmin enemmän tammea, mutta tässäkin suhteessa ollaan tultu alaspäin; Haut-Médocin alueelta valmistettu viini näkee tätä nykyä hädin tuskin lainkaan uutta tammea ja siinä missä Margaux'n tarhojen viinit kypsytettiin ennen jopa 70% uusissa tammitynnyreissä, on tätä nykyä uuden tammi taso vuosikerrasta riippuen 25-50% kieppeillä.

Tämä nyt arvioitu viini on vasemman rannan perinteiseen, Cabernet Sauvignon -vetoiseen blendiin pohjautuva viini, jonka rypäleet on korjattu Haut-Médocin alueella, Macaun kylän ympäristössä sijaitsevilta, biodynaamisesti viljellyiltä tarhoilta. Kaikki rypäleet on rangattu ennen vinifikaatiota, murskattujen rypäleiden on annettu käydä spontaanisti rypäleiden omilla villihiivoillaan 4000–8000-litraisissa, lämpötilakontrolloiduissa sementtitankeissa. Käymisen jälkeen viini on siirretty kypsymään 12 kuukauden ajaksi 225-litraisiin, kerran tai kahdesti käytettyihin tammitynnyreihin. Lopuksi viini on sekoitettu tynnyreistä jälleen sammioihin ja pullotettu minimaalisen sulfiittilisäyksen kanssa. Tuotantomäärä vuosikertaa 2016 on ollut 22,000 pulloa ja 900 magnumia. Alkoholia löytyy nyky-Bordeaux'n tyyliin nähden vaatimattomat 12,5%.

Viinillä on lasissa hyvin tumma, lähes läpinäkymätön ja suht nuorekas mustan kirsikan väri.

Nokkasektori on avoin, aromaattinen ja hieman makeaan taittuva. Ihastuttavan puhdaspiirteisestä aromimaailmasta erottuu kypsää mustaherukkaa ja muita tummia marjoja, hieman lakritsijuurta, kevyttä makeaa luumua, hentoa lehtevää yrttisyyttä, hillittyä paahdettua puuta ja ujoa musteisuutta. Viiniä pidempään ihmetellessä tuntuu siltä, että puisevat aromit häilyvät jossain määrin ees taas; aluksi viinin tuoksu on todella marjainen, sitten tammi saapuu enemmän framille ja sitten taas vähän ajan päästä hedelmä on taas johdossa, tammen siirryttyä jälleen taustalle. Joka tapauksessa, nättiä on.

Viini on suussa kuiva, keskitäyteläinen ja mukavan napakka olematta erityisen tiivis tai uuttunut. Kokonaisuudessa tuntuu tuoretta mustaherukkaa ja mustaa vadelmaa, hieman makeampaa luumuisuutta, hillittyä yrttibitteriä, kevyttä lehtevyyttä, hentoa puisevaa menoa ja ujoa lakritsia. Klassisen Bordeaux'n hengessä kokonaisuus on melko kevytliikkeinen olematta mitenkään vaatimaton ja sekä reipas hapokkuus että kohtalaisen innokkaasti muttei aggressiivisesti ikeniin tarraavat tanniinit pitävät yleisilmeen viehättävän rakennevetoisena.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on kuiva, happovetoinen ja kohtalaisesti ikeniä kuivattava. Pitkässä ja loppua kohti bitterisempään taittuvassa jälkimaussa häilyy tuoretta mustaherukkaa ja vadelmaa, hillittyä lehtevyyttä, kevyttä yrttibitteriä, maltillista kuivakkaa puuta, hentoa soraista mineraalia ja aavistus makeampaa tummaa luumua.

Clos du Jaugueyronin Haut-Médoc yllättää oikein positiivisesti: ollakseen varsin nuori vasemman rannan tapaus, on tämä oikein nätti, uskottava ja harmoninen esitys. Kokonaisuutena viini on ehkä vielä hieman turhan nuorekas ja hedelmävetoinen mennäkseen kunnon proper claretista, mutta palikat näyttävät olevan sellaiset, että kunhan ne ajan kanssa nivoutuvat keskenään hyvin kohdalleen, on tässä viinissä aineksia vallaan mainioon vanhan koulukunnan porvooseen. Onhan tämä kyllä inasen verran kypsempi mitä ysärillä useimmat Bordeaux't olivat, eikä tästä löydy lainkaan sellaista viehättävää, perinteisen vasemman rannan viinin lehtevää vegetaalisuutta, mutta yleisolemukseltaan viini on niin klassista tavaraa, että oksat pois. Vallan mukavaa, että tällaisiakin tapauksia edelleen löytyy markkinoilta, kunhan vain vähän jaksaa penkoa.

Nyt juotavaksi viini on vallan mainiossa iskussa niin aromaattisesti kuin rakenteellisesti – hedelmä ei osoita minkäänlaisia sulkeutumisen merkkejä ja vaikka rakennetta löytyykin, ei viini ole millään lailla kova tai kireä. Omaan makuuni viini kyllä oli varsin nuorenpuoleinen ja kaipaisin ehkä hieman enemmän iän tuomaa syvyyttä ja vivahteikkuutta hyvin dominoivan hedelmäsektorin sijaan, mutta sellaista kyllä on turha odottaa nelivuotiaalta Bordeaux'lta. Onneksi kellariini jäi toinen pullo kypsymään – se saakoon vartoa siellä hieman pidemmän aikaa.

Lyhyesti: Freesi, puhdaspiirteinen ja kaikin puolin klassinen Haut-Médoc, joka nuoresta iästään huolimatta on tyylillisesti lähempänä klassisia Bordeaux'n viinejä kuin moderneja, muhkeita ja usein melko tammivetoisia mörssäreitä. Bordeaux'sta olisi helpompi pitää, jos alueelta löytyisi useampia tällaisia viinejä.

Arvio: Tyylikäs – todella harmoninen ja perinteitä kunnioittava esitys, joka ensisijaisesti huokuu kypsytyspotentiaalia, joskin on myös varsin hyvin juotavissa jo nyt.

Hinnan (23,50€) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Radikon Ribolla Gialla 1998

Radikon Ribolla 1998

• Valmistaja: Radikon
• Tyyppi: Oranssi viini, IGT Venezia Giulia
• Maa: Italia
• Alue: Friuli, Collio Goriziano
• Rypäleet: Ribolla Gialla (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: n. 50€ (Marraskuu 2016)

 

kuva: vivino

Oranssit viinit ovat olleet iät ja ajat osa viininvalmistuksen historiaa, mutta 1900-luvulle tultaessa ne olivat alkaneet kadota nykyaikaisempien valkoviinien tieltä ja vuosisadan puoleenväliin tultaessa ne olivat kadonneet lähes täysin maailmankartalta. Tämä historiallinen tyyli oli ollut merkittävä osa Georgian, Slovenian ja itäisen Italian Friulin viininvalmistusperinnettä, mutta Georgian päätyminen osaksi Neuvostoliittoa ja modernin viininvalmistustekniikoiden rantautuminen Friuliin ja Italiaan tehokkaasti siivosivat tyylin piiloon. Kyseinen tyyli selvisi lähinnä sillä, että georgialaiset tekivät itse omat kotiviininsä kyseisellä menetelmällä ja Sloveniassa tyyli ei koskaan päässyt täysin kuolemaan.

1990- ja 2000-luvuilla alkoi oranssien viinien hidas esiinmarssi takaisin viinikentälle. Georgia itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua, eikä viininviljelijöiden tarvinnut enää kantaa satoaan valtion viinitehtaisiin, vaan he pystyivät valmistamaan ja myymään itse omat viininsä; Slovenia itsenäistyi Jugoslaviasta ja rautaesiripun romahdettua alkoivat pikku hiljaa heidän perinteiset viininsä tulemaan tunnetuiksi myös maan rajojen ulkopuolella; ja Friulissa Joško Gravner ja Stanko Radikon ryhtyivät hassuttelemaan.

Friulissa rustiikkisia valkoviinejä (ja rypäleiden kuorien kanssa valmistettuja oransseja viinejä) oltiin valmistettu lähinnä paikalliseen kulutukseen, eikä niitä käytännössä koskaan nähty alueen ulkopuolella. 1960- ja 1970-luvuilla alueen tuotanto kuitenkin muuttui hyvin lyhyessä ajassa radikaalisti ja käytännössä kaikki alueen tuottajat alkoivat tuottamaan nykyaikaisia, puhtaita ja raikkaita valkoviinejä, jotka nousivat hetkessä koko Italian suosioon. Tällaisia viinejä myös Colliossa, Oslavian kaupungissa asuvat naapurukset Gravner ja Radikon valmistivat pitkän aikaa. Lopulta vuonna 1994 Gravner totesi, ettei enää kokenut modernia, hedonistista hedelmävetoisuutta korostavaa modernia viinityyliä omakseen, vaan halusi valmistaa jotain, joka ilmentäisi enemmän aluetta ja alkuperää. Muistellessaan isoisänsä valmistamia, perinteisiä ja hämmentävän hyvin ikää kestäneitä valkoviinejä, joita oli maseroitu pitkään rypäleiden kuorien kanssa, teki Gravner kokeellisen erän hakemalla inspiraatiota alueen unohdetusta, perinteisestä tyylistä. Tietämättä näistä Gravnerin kokeiluista, ryhtyi kivenheiton päässä omia viinejään valmistava Radikon puolestaan vuonna 1995 kokeilemaan perinteistä kuorikontaktin käyttöä saadakseen enemmän voimaa ja syvyyttä varsin intensiivisiä, mutta aromaattisesti hieman neutraaleja viinejä tuottavista Ribolla Gialla -rypäleistään valmistamalla erikseen yhden kokeellisen 225 litran tynnyrin erän antamalla rypäleiden makoilla kuorien kannsa noin viikon ajan käymisen yhteydessä. Kumpikaan tuottajista ei julkaissut ensimmäisiä kokeilujaan ja vuosikerran 1996 tuhosi alueella riehunut raemyrsky käytännössä kokonaan. Vuosikerta 1997 oli Radikonilta ensimmäinen ja Gravnerilta toinen kaupallinen vuosikerta oranssia viiniä ja tämän jälkeen kumpikin tuottajista muutti tuotantonsa kertaheitolla uuteen tyyliin. Monet viinitalojen entisistä asiakkaista olivat tyrmistyneitä tästä uudesta "vanhasta" tyylistä, mutta sentään sekä Gravner että Radikon vaikuttivat olevan erittäin tyytyväisiä siihen, mitä olivat juuri aloittaneet.

Stanko Radikon työskenteli alun perin automekaanikkona, mutta häntä vain pari vuotta vanhempi ikätoverinsa Gravner onnistui maanittelemaan Radikonin töihin sukunsa tilalle ja lopulta vuonna 1979 Radikon otti tilan vastuulleen. Vuoteen 1995 asti talo valmisti moderneja, nykyaikaisia viinejä, mutta vuodesta 1997 eteenpäin Radikonin tuotanto on keskittynyt yksinomaan pitkään kuorikontaktiin pohjautuviin viineihin. Toisin kuin Gravner, joka aloitti vuonna 1997 kokeilut georgialaisilla kvevri-saviastioilla ja 2000-luvulle tultaessa oli hylännyt tammitynnyrit ja -sammiot täysin, on Radikon keskittynyt valmistamaan tammessa kypsyviä viinejä. Viinit käytetään perinteisissä, päältä avoimissa tammisammioissa ja ne kypsyvät pitkään – keskimäärin noin 3 vuoden ajan – suurissa botti-tammitynnyreissä. Alkuaikoina Radikon kokeili erilaisia kuorimaseraatioaikoja, lähtien viikosta tai parista aina kuuden kuukauden pituisiin maseraatioihin. Talon tyyli kuitenkin ajan kanssa vakiintui noin 3 kuukauden pituiseen maseraatioaikaan. Radikon myös huomasi, että kuorikontakti toi viineille kypsytyskestävyyttä, minkä vuoksi viineistä oli mahdollista vähentää säilöntäaineena toimivia sulfiitteja; sulfiittien määrää vähennettiin pikku hiljaa ja vuodesta 2002 eteenpäin viinit ovat olleet täysin sulfiitittomia.

Stanko Radikonin poika Saša liittyi myöhemmin talon toimintaan mukaan ja Stanko antoi hänelle mahdollisuuden valmistaa omia viinejään talon nimellä. Nämä lyhyemmällä kuorikontaktilla (1–2 viikkoa) ja kypsytysajalla (keskimäärin 18 kk tynnyreissä) valmistetut viinit kulkevat nimellä "S" – Sašan mukaan. Tätä nykyä Radikonin viinitalo on kokonaan Saša Radikonin johtama, sillä Friulin nykyaikaisten oranssien viinien pioneeri Stanko Radikon kuoli vuonna 2016 aggressiivisen syövän uuvuttamana, vain 62 vuoden ikäisenä.

Tämä nyt arvioitu Ribolla Gialla 1998 on yksi ensimmäisiä niin Stanko Radikonin kuin koko Italian kaupallisia oransseja viinejä. Rypäleet tulevat hyvin Radikonin omilta, hyvin vanhoilta ja matalasatoisilta tarhoilta. Kuorimaseraation kestosta tämän vuosikerran osalta ei ole tietoa, mutta todennäköisemmin kyse on kuukausista, ei päivistä tai viikoista. Viini on käytetty spontaanisti villihiivoilla tammisammioissa ja kypsynyt 3 vuoden ajan suurissa, vanhoissa tammitynnyreissä. Viini on pullotettu suodattamattomana, mutta toisin kuin nykyisissä Radikonin viineissä, tässä on mukana myös pieni sulfiittilisäys.

Ulkonäöltään viini on syvä ja melkon konsentroituneen kuparisen punaoranssi, taittuen reunallaan kohti kullankeltaista. Koska viini oli dekantoitu hyvin varovaisesti karahviin, on se upean kirkas – sen sijaan pullon pohjalle jääneestä sakasta voi hyvin päätellä, että viini olisi varmasti varsin utuista, ellei jopa sameaa, jos sen kaataisi varomattomasti suoraan pullosta lasiin.

Tuoksultaan viini on uskomattoman voimakas ja moniulotteinen; makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu karamellia, appelsiinimarmeladia, hieman vadelmahilloa, kevyttä maanläheistä savuisuutta, hillittyä kuivattujen tummien hedelmien vivahteita, hentoa murjottua omenaa ja häivähdyksiä haihtuvien happojen (VA) tuomistaa balsamicon ja kynsilakan piirteistä. Yleisolemukseltaan tuoksu tuntuu olevan jatkuvassa muutoksen tilassa ja viini tuntuukin tuoksuvan yllättävän erilaiselta joka kerta, kun nokkansa työntää lasiin.

Vaikka viinin tuoksu on erittäin tuhti ja makea, on se suussa vuorostaan täysin kuiva ja ennemmin keskitäyteläinen kuin pureksittavan paksu, mikä luo huomattavan kontrastin aromi- ja makumaailman välille. Intensiivisestä ja vaikuttavan moniulotteisesta makumaailmasta löytyy kivistä mineraalisuutta, karamellia, aromaattisia Aasian mausteita, hieman kirpeää Granny Smith -omenaa, hillittyä ruusunmarjakeittoa, kevyttä savuisuutta, hentoa vadelmaisuutta ja ujoa rustiikkista funkia, joka taittuu jälkimaun lähestyessä kohti makeaa, balsamicoista liftiä. Kokonaisuus on vaikuttavan fokusoitunut ja rakenteikas, kiitos varsin korkean hapokkuuden, joka tuo viinille sekä vaikuttavaa rakennetta että makuun intensiteettiä. Suutuntumaa sävyttävät myös hennot tanniinit, jotka tuovat kokonaisuuteen enemmän puuterista tekstuuria kuin ikeniin tarraavaa otetta.

Lopuksi viinistä jää suuhun runsas, melko happovetoinen ja suorastaan naurettavan moniulotteinen jälkivaikutelma. Erittäin pitkäkestoisessa jälkimaussa tuntuu ruusunmarjakeittoa, hieman makeaan taittuvaa vadelmahilloa, hillittyä eksoottista mausteisuutta, hennosti viilentävää, minttuisuutta yrttisyyttä, ujoa balsamico-henkistä volatiilisuutta ja oksidatiivinen häivähdys karamellisuutta.

Kokonaisuutena tämä yksi Radikonin ensimmäisistä oransseista viineistä on lähes 20 vuoden ikäisenä äärimmäisen vaikuttava ja hurmaava elämys. Tämä ei ole pelkästään yksi upeimpia ja moniulotteisimpia koskaan maistamiani oransseja viinejä, vaan myös viinillinen elämys ihan omassa luokassaan. Vaikka viinissä on oma villi, puleeraamaton puolensa, joka erottuu lähinnä hieman korostuneena volatiilisuutena, on se kokonaisuutena uskomattoman puhdaspiirteinen ja omalla tavallaan virheetön. Mikään viinin piirteistä ei pysäytä ihmettelemään, vaan kokonaisuus soljuu alusta loppuun upean vaivattomasti ja vasta tämän jälkeen viiniä voi pysähtyä hämmästelemään. Lisäksi on erikseen mainittava, että viini tuntuu todella olevan elävä tuote, sillä niin jokainen nuuskaisu kuin hörppy tuntuvat olevan edellisistä erilaisia. Yleisilmeestä saa sellaisen tunteen, että viini on todennäköisesti nyt huipullaan, mutta vaikka se todennäköisesti ei tästä enää kehity ylöspäin, voin uskoa viinin vielä kestävän mainiosti joitain vuosia.

Voin toki ymmärtää, miten 1990-luvun lopulla aikalaiset Radikonin fanit ovat järkyttyneet, kun raikkaiden ja puhtaaksi puleerattujen valkoviinien tilalle ilmestyy yhtäkkiä tämmöisiä, suorastaan määritelmää pakenevia erikoisuuksia. On kuitenkin nostettava hattua Stankon periksiantamattomuudelle ja vahvalle uskolle näkemyksestään; elämänsä viimeiset 20 vuotta hän onnistui yhdessä Gravnerin kanssa piirtämään uusiksi niin kotialueensa Collion kuin koko maailman viinikarttaa. Siinä on suoritus, johon harva merkittäväkään viinintuottaja kykenee.

Lyhyesti: Äärimmäisen vaikuttava, moniulotteinen ja harmoninen oranssi viini oman genrensä pioneeriltä. Vaikea kuvitella, että näin ainutlaatuinen viini on yksi ensimmäisiä vuosikertoja koko tyylilajissaan.

Arvio: Täydellinen – tässä viinissä on onnistuttu naittamaan uskomattoman hienosti nykyaikainen osaaminen alueen ikiaikaisiin rustiikkisiin perinteisiin, jolloin lopputuloksena on juoma, joka pakenee määrittelyjä, mutta jonka poikkeuksellista laatua ei käy kiistäminen. Ainutlaatuinen elämys.

Hinnan (~50€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

3 Fonteinen Oude Geuze 1999

Todistusmateriaalia Pikkulinnusta

3 Fonteinen Oude Geuze 1999

• Valmistaja: Brouwerij 3 Fonteinen
• Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel
• Maltaat: Ohra- (60%), mallastamaton vehnä (40%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 40,00€ (Elokuu 2015, Olutravintola Pikkulintu)

 

 

Tämä nyt arvioon päätynyt Geuze ei ole ensimmäinen 3 Fonteinenin omaa tuotantoa sisältävä gueuze, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä, jonka sekoituksessa on käytetty talon itse panemaa olutta.

Tosiaan, vaikka 3 Fonteinen on lambic-panimona melko tuore tapaus – ensimmäiset omat lambicinsa 3 Fonteinen laittoi alulle vasta vuonna 1998 – on sillä historiaa paljon enemmän. Belgiassa nimittäin on lukuisia lambicintuottajia, jotka eivät pane omaa olutta, vaan ostavat muilta lambic-panimoilta pullottamatonta olutta ja sekoittavat niistä omilla suhteillaan olutta, jota myyvät eteenpäin omalla nimellään. Myös 3 Fonteinen on saanut alkunsa lambic-sekoittajana, sillä se perustettiin jo 1883 (Wikipedian mukaan 1887) Beerselin kaupunkiin kahvila-majataloksi, jonka yhteydessä toimi geuzestekerij – gueuze-sekoittamo. Nimi Drie Fonteinen, "kolme lähdettä", tuli talon kolmesta hanasta, joista tarjoiltiin talon itse sekoittamia oluita: lambicia, faroa ja kriekiä.

Vuosien aikana 3 Fonteinen vaihtoi omistajia monta kertaa, mutta silti onnistui keräämään mainetta korkeatasoisilla oluillaan. Tuottajana 3 Fonteinen alkoi muuttua nykymuotoonsa vuonna 1953, jolloin Gaston ja Raymonde Debelder ostivat sekoittamo-kahvilan. Perinteisesti tuohon aikaan lambicia myytiin lähinnä tynnyreistä, mutta pikku hiljaa Debelderit ryhtyivät pullottamaan tuotantoaan, mikä vain kasvatti talon suosiota entisestään.

Vuonna 1982 Gaston siirtyi eläkkeelle Debelderit jättivät talon pyörittämisen pojilleen Armandille ja Guidolle. Armand Debelderin vastuulle jäi lambicien sekoittaminen, Guidon vastuulle olutkahvilapuolen pyörittäminen. Vaikka 3 Fonteinen onnistui pärjäämään näinä lambicin kannalta hankalina aikoina, moni panimo sen sijaan ei pystynyt samaan ja 1990-luvulla Belgiassa oli vain kolme kaupallista panimoa: Boon, Girardin ja Lindemans. Ostamalla näiltä panimoilta olutta ja sekoittamalla siitä omaa lambiciaan, 3 Fonteinen sinnitteli perinteisenä gueuze-sekoittamona aina 1990-luvun loppuun asti, jolloin Armand Debelder vuokrasi nykyaikaiset panimolaitteistot tiloihinsa. Koska Belgiassa ei oltu moneen vuosikymmeneen nähty uusia lambic-panimoja, eivät pankit halunneet rahoittaa Debelderin toimintaa, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi laitteiston vuokraaminen – ja näin 3 Fonteinenista tuli ensimmäinen uusi lambic-panimo Belgiassa yli 80 vuoteen!

Tämä nyt arvioitu Oude Geuze ei ole ensimmäinen olut, johon on käytetty 3 Fonteinenin itse panemaa olutta, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä eriä. Toisin kuin muut 3 Fonteinen Oude Geuzet, jotka sekoitettiin tuohon aikaan 5% vahvuisiksi (nykyisin 6%), on tämä 31. joulukuuta 1999 pullotettu erä poikkeuksellisesti vahvuudeltaan peräti 6,5%. Oluen tarkkaa pohjaa ei ymmärtääkseni tiedetä, mutta sen uskotaan olevan sekoitus 3 Fonteinenin omaa lambicia sekä Boonin ja Lindemansin lambiceja (3 Fonteinen Oude Geuze ei ymmärtääkseni ole koskaan valmistettu pelkästään panimon omasta oluesta – nämä erikoisjulkaisut pullotetaan 3 Fonteinen Cuvée Armand & Gaston -nimen alle).

Oluella on tumma, kirkas ja selkeästi hyvin kehittynyt meripihkanoranssi väri sekä suuri, mutta hyvin lyhytaikaiseksi jäävä valkoinen vaahtohattu.

Tuoksu on kehittynyt, hieman oksidatiivinen ja uskomattoman moniulotteinen; oluelle hyvin epätyypillisestä aromimaailmasta erottuu murjottua omenaa, satulanahkaa ja tallintausta, hieman ruohoisen vihertävää sävyä, kevyttä oksidatiivista pähkinäisyyttä, hillittyä ruosteista rautaisuutta, hentoa brettan tuomaa laastaria ja ujo vivahde märän koiran hajua.

Suussa olut on hapan, raikkaan rapsakka ja melko kevytrunkoinen, mutta makumaailmaltaan todella intensiivinen ja vaikuttavan moniulotteinen. Makumaailmasta erottuu nahkaista brettaa, hapanta sitruunavetoista sitruksisuutta, hieman maamaisia piirteitä, kevyttä murjottua omenaa, hentoa fenolista mausteisuutta ja etäistä tallisuutta. Vaikka oluen kuplat ovat pehmenneet varsin pehmeiksi ja harvoiksi, on karbonaatio silti pitänyt vallan hyvin, eli korkki ei ole selvästikään päässyt pettämään puolessatoista vuosikymmenessä.

Oluesta jää lopuksi suuhun erittäin raikas, intensiivinen ja tuntuvan hapan jälkivaikutelma sekä valloittavan pitkä jälkimaku, jossa häilyy niin makeampia sokeroidun sitruunan kuin kirpeämmän greippisyyden sävyjä sitrushedelmistä, hieman maamaista funkia, kevyttä viheromenaista rapsakkuutta, hillittyä lantaista brettaisuutta ja ujon oksidatiivista omenankotaisuutta.

Kokonaisuutena tämä gueuze on uskomattoman vaikuttava esitys; 16 vuoden ikäisenä se on sekä vanhin lambic että todennäköisesti vanhin olut, jota olen kuunaan maistanut, mutta ikäisekseen olut on silti hämmentävän nuori. Mitenkään nuorekkaaksi olutta ei voi hyvällä omallatunnolla kutsua, mutta olisi voinut helposti kuvitella oluen väsähtäneen tai jopa kuolleen puolessatoista vuosikymmenessä, kun tavan olut saattaa olla pelkkää homeista leipää parin vuoden jälkeen, mutta ei. Edes kuplatkaan eivät olleet päässeet pakenemaan. Vaikka ikä rupeaakin jo aromimaailmasta erottumaan, ei olut vaikuta millään lailla olevan matkalla alaspäin – päin vastoin, en ihmettelisi, jos olut onnistuisi vielä jatkamaan kehitystään tästä ylöspäin!

Tämä kyseinen pullo tuli aikanaan bongattua Puotilan (ja mahdollisesti koko Suomen) hienoimman juottolan, Pikkulinnun, vanhempien pullojen kaapista. Vaikka oluella oli ihan kohtalaisesti hintaa muihin tuolla hetkellä tarjolla oleviin pulloihin nähden, ei ollut vaikeaa tajuta tarjolla olevan tilaisuuden ainutlaatuisuutta, joten tämä kyseinen pullo lähti melko lyhyeksi jääneen palaveerauksen päätteeksi porukallamme jaettavaksi. Asia tuskin on jäänyt kaduttamaan ketään paikalla ollutta pullon jakajaa.

Lyhyesti: Uskomattoman vaikuttava ja ikäisekseen edelleen todella hienossa tikissä oleva gueuze.

Arvio: Täydellinen – vaikkei olut ihan jokaiselta hiuksenhienolta osa-alueeltaan olekaan aivan täydellinen, on tämä olut laadullisesti niin täysin omassa luokassaan, että on vaikea kuvitella minkään muun pääsevän samalle tasolle. Ainutlaatuinen esitys.

Hinnan (40,00e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Szepsy Tokaji Aszú 6 Puttonyos 2000

István Szepsy Tokaji Aszú 6 Puttonyos 2000

• Valmistaja: István Szepsy
• Tyyppi: Jälkiruokaviini, Tokaji
• Maa: Unkari
• Alue: Tokaj-Hegyalja
• Rypäleet: Furmint, Hárslevelű, Muscat Blanc
• Koko: 0,5
• Hinta arviointihetkellä: 60€ (Helmikuu 2018)
• Hinta nyt: ~120€ (Joulukuu 2020, wine-searcher.com)

 

 kuva: tokajneum

 

István Szepsy vanhempi on siitä hieman erikoinen tapaus viinintekijäksi, että hänen viininsä keräävät järjestään valtavasti kehuja ympäri maailmaa ja häntä on kutsuttu sekä neroksi että niin Unkarin kuin jopa koko maailman parhaaksi viinintekijäksi – ja silti hädin tuskin kukaan, joka ei harrasta unkarilaisia viinejä, ei ole koskaan kuullutkaan miehestä.

Szepsy ei ole päätynyt tuottamaan viinejä Tokajissa aivan vahingossa. Hänen sukunsa on nimittäin tuottanut viiniä Tokajin alueella jo 1500-luvun lopulta ja heidän läsnäolollaan on ollut merkittävä vaikutus alueen historiaan: esimerkiksi Tokajin makeiden, jalohomeisten Aszú-jälkiruokaviinien valmistuksen sanotaan olevan Szepsy-nimisen miehen keksimä. Tällä hetkellä myös Szepsyn poika, István Szepsy nuorempi, työskentelee Tokajissa viinin parissa, joten vaikuttaa siltä, ettei Szepsyn suvun vaikutus ole vielä hetkeen katoamassa alueelta.

Tokajin alueen suurin vastoinkäyminen oli toisen maailmansodan jälkeen vallan siirtyminen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä toimineelle kommunistiselle puolueelle. Kommunistien vallan alla Tokajin loisto ja historia tukahdutettiin hyvin lyhyessä ajassa ja alue valjastettiin viinien massatuotantoon. Ne tasamalla sijaitsevat viinitarhat, joita oli mahdollista viljellä mekanisoidusti, muokattiin sellaiseen uskoon, ja hankalasti viljeltävillä jyrkillä rinteillä sijaitsevat huipputarhat jätettiin kesannolle tai jopa revittiin kokonaan maasta. Omaan käyttöön tarkoitettuja pieniä palstoja lukuun ottamatta viljelijät eivät saaneet omistaa maata, vaan kaikkien täytyi viljellä valtion tarhoja, joista rypäleet toimitettiin valtion viinitehtaille.

Tänä haastavana aikana István Szepsy ei alistunut hylkäämään sukunsa perinnettä, vaan istutti ja viljeli salassa omaa neljän hehtaarin palstaansa aina 1970-luvulle asti. Kun hän jäi lopulta tästä kiinni, sai hän pitää tarhansa sillä ehdolla, että rypäleet toimitettaisiin valtion viinitehtaisiin. Kun vuonna 1990 kommunistihallinto maassa päättyi, sai Szepsy jälleen tuottaa viiniä tarhaltaan; tämän lisäksi hän ryhtyi hankkimaan lisää palstoja alueen parhailta viinitarhoilta tavoitteenaan palauttaa viisi vuosikymmentä jatkunut Tokajin viinin alennustila takaisin maailman huipulle.

Tätä nykyä Szepsyn omistuksessa on noin 63 hehtaaria viinitarhoilta. Jotain hänen laadun tavoittelustaan kertonee se, että näiltä 63 hehtaarilta Szepsy tuottaa vuosittain vain noin 60,000 pulloa viiniä; tuotantomääriä rajoittaa toki jo kasvuvaiheessa rankalla kädellä suoritettu terttujen tai jopa yksittäisten rypäleiden karsinta sekä jalohomeen kuivattamien rypäleiden tuottama satomäärien väheneminen (yhdestä jalohomeisesta rypäletertusta saa puristettua merkittävästi vähemmän mehua kuin tuoreena poimitusta rypäletertusta). Tuotantomäärät ovat tästä huolimatta melko naurettavan pieniä, sillä esimerkiksi Champagnen satomäärillä (6650 litraa / hehtaari) olisi mahdollista tuottaa tuo sama 60,000 pulloa vain 6-7 hehtaarilla tarhoja! Szepsy myykin pois bulkkina kaiken tuotantonsa, joka ei vastaa hänen tiukkoja laatustandardejaan.

Alun perin Szepsy – kuten lukemattomat Szepsyn sukupolvet ennen häntä – valmisti vain makeaa Aszú-viiniä, mutta (toisin kuin kuivat valkoviinit) makeat jälkiruokaviinit eivät nykyaikana juurikaan myy, joten Szepsy on joutunut adaptoitumaan. Alun perin hän piti Tokajin kuivia valkoviinejä tasapainottomina ja lähes juomakelvottomina, mutta ryhdyttyään itse tuottamaan kuivia viinejä on hän liudentanut mielipiteitään – tai sitten vain todennut, että muiden valkoviinit ovat edelleen juomakelvotonta tavaraa, mutta sentään omat viininsä hän voi itse valmistaa sellaisiksi, että niitä kehtaa juoda (ja omien kokemusteni perusteella voin sanoa, että ne kyllä ovat vallan vaikuttavaa tavaraa!).

Vaikka lähes kaikki Tokajin tuottajat valmistavat makeita Aszú-viinejä Szepsyn esi-isän kehittämällä tavalla (jalohomeisista rypäleistä puristettua makeaa tahnaa lisätään hädin tuskin kypsistä rypäleistä viineistä valmistettuun, jo käytettyyn kuivaan valkoviiniin, jossa jalohomeiset rypäleet maseroituvat viinissä ja makeuttavat sen), on Szepsy itse kehittänyt menetelmää edelleen tavoitellessaan parasta mahdollista Tokaji Aszún ilmentymää. Szepsy itse poimii niin tavalliset kuin jalohomeiset rypäleet suurin piirtein yhtä aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että hänen viineissään ei-jalohomeiset rypäleet ovat merkittävästi kypsempiä kuin muilla tuottajilla. Szepsy on todennut, että parhaan lopputuloksensa hän saa, kun rypäleet ovat alusta asti yhdessä, eli niin tavalliset kuin jalohomeiset rypäleet murskataan yhdessä, eikä viinejä valmisteta erikseen. Yleensä laatutietoiset tuottajat käyttävät vain murskatun rypäleen mehun, kun taas rypäleistä lopuksi puristamalla saatu osuus saatetaan jättää vähempiarvoisena käyttämättä. Szepsy sen sijaan käyttää rypäleistään sekä murskatun että puristetun osuuden, jotta viini saa myös uutosta ja runkoa. Näin saadun mehun annetaan asettua ja kirkastua noin vuorokauden ajan, minkä jälkeen viini siirretään tammitynnyreihin käymään spontaanisti villihiivoilla. Viinin yleensä annetaan käydä noin kolmen kuukauden ajan, minkä jälkeen viini lapotaan pois hiivasakan päältä kypsymään tynnyreihin. Lopuksi viini pullotetaan noin kolmen vuoden iässä.

Siinä missä perinteinen 6 Puttonyosin Aszú valmistettiin lisäämällä yhteen 136-litraiseen gönc-tynnyriin kuusi puttonya eli 25-litraista korillista jalohomeisista rypäleistä puristettua makeaa tahnaa, valmistetaan nykyisin 6 Puttonyosin Aszú yksinkertaisesti analysoimalla viinin jäännössokerimäärä; yli 150 g/l jäännössokeria vastaa määrää, joka olisi löytynyt perinteisellä menetelmällä valmistetusta 6 Puttonyosin Aszústa. Szepsyn 6 Puttonyosin Aszú valmistetaan pääosin melko neutraalista mutta hapokkaasta Furmintista (n. 2/3), mutta seassa on myös enemmän hedelmää ja mausteisuutta tuovaa Hárslevelűa (n. 1/3) sekä pieni määrä aromikasta Sárgamuskotálya eli Muscatia. Talon totuttuun tyyliin viini on sekoitus sekä jalohomeisia että erittäin kypsinä poimittuja rypäleitä, jotka on puristettu yhdessä ja joista saatu viini on käynyt spontaanisti tammessa noin 10,5% vahvuuteen, minkä jälkeen käyminen on päättynyt luonnollisesti. Viini on pullotettu noin kolmen vuoden ikäisenä. Tämä nyt arvioitu viini on maistettu täysin sokkona.

Viinillä on syvä ja varsin intensiivinen, pronssiin taittuva mahonginruskea väri.

Tuoksu on erittäin makea ja intensiivinen, mutta tummaan ja kehittyneen oloiseen ulkonäköön nähden hämmentävän nuorekas ja eloisa. Rehevästä aromimaailmasta löytyy huumaavan parfyymisiä eksoottisia kukkia ja ruusun terälehtiä, hieman mehukasta klementiiniä, hillittyä appelsiininkuorta ja bergamottia, kevyttä karamellisuutta ja hentoja kuivattujen persikoiden ja aprikoosien piirteitä. Yleisilme on Tokajille tyypillisen makea ja intensiivinen, mutta samalla suorastaan poikkeuksellisen aromikas ja monisyinen.

Viini on suussa makea, täyteläinen ja varsin öljyinen, muttei kuitenkaan tahmea tai raskasliikkeinen, kiitos erittäin tuntuvan – suorastaan kirpakan – hapokkuuden. Erittäin konsentroituneesta makumaailmasta erottuu kypsää sitruunaa ja tuoksussa tavattuja eksoottisia kukkia, hieman bitteristä sitruksenlihaa, maltillista pippurista mausteisuutta, kevyttä akaasiahunajaa ja ujoja sokeroitujen appelsiininkuorten vivahteita. Viinin erittäin napakkana tuntuva hapokkuus antaa kokonaisuudelle valtavasti ryhtiä ja rakenteen tuntua,suitsien samalla mainiosti jäännössokerin tuomaa makeutta taka-alalle.

Viinistä jää lopuksi suuhun varsin makea, hieman tahmea ja uskomattoman pitkäkestoinen jälkivaikutelma. Intensiivinen jälkimaku tuntuu hieman keskimakua kehittyneemmältä, tarjoillen melassin ja karamellin makeita sävyjä, hieman murjottua omenaa, kevyttä kukkaista parfyymisyyttä, hillittyä kypsää mandariinia, hentoa jalohomeen tuomaa appelsiinimarmeladisuutta ja ujosti oksidatiivinen häivähdys hurmaavaa pähkinäisyyttä.

Viini on kokonaisuutena aivan uskomaton esitys – ei pelkästään jälkiruokaviininä, vaan ihan minä tahansa viininä. Viinistä löytyvä intensiteetti, rakenne, moniulotteisten makujen loputtomalta tuntuva kerroksellisuus ja ikään nähden hämmentävän nuorekas yleisolemus ovat aivan poikkeuksellisia. Viini on hyvin todennäköisesti paras koskaan maistamani Tokaji Aszú ja samalla yksi parhaista maistamistani jälkiruokaviineistä. Erityisesti viinin parfyymiset, kukkeat piirteet ja hyvin puhdaspiirteinen, intensiivinen hedelmä tekivät viinistä kaikin puolin ainutlaatuisen esityksen jopa Tokajiksi – ja samasta syystä sokkona maistellessamme arvasin oikein viinin olevan Szepsyn Tokaji Aszú, sillä yhdistän tämän parfyymisen kukkaisuuden juuri Szepsyn tyyliin. En tiedä, onko viinissä tavallista Tokajia suurempi osuus Sárgamuskotálya, onko tämä kukkaisuus seurausta Szepsyn omista viininvalmistustekniikoista, vai onko taustalla jokin muu tekijä. Joka tapauksessa, tämä piirre tuntuu olevan hyvin tyypillinen Szepsyn viineille – sekä näköjään tyypillinen ominaisuus, jolla voi yrittää erottaa viinin sokkomaistelussa!

Kaiken kaikkiaan tämä on aivan poikkeuksellinen esitys, joka pärjäsi valtavasti paremmin, mitä viinin vahvaa oksidatiivisuutta vihjannut tummanruskea väri antoi odottaa. Viini on jo nyt uskomattoman vaikuttava esitys, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö viini kykenisi kehittymään suotuisasti vielä vuosikymmenten ajan. Noin 60€ hinnalla viini ei ole missään nimessä edullinen esitys Tokajiksi, mutta laatu maksaa – ja tämän viinin laadun tapauksessa hinta kyllä tarjoaa runsaasti vastinetta rahalle!

Lyhyesti: Todennäköisesti paras koskaan maistamani Tokaji. Vaikka monet Tokajit voivat olla uskomattoman hienoja jälkiruokaviinejä, tämä kyseinen tapaus menee muista vielä vaivattomasti ohitse.

Arvio: Täydellinen – pakko sanoa, tämän tasoisesta jälkiruokaviinistä on kyllä aika vaikeaa enää pistää paremmaksi. Tällaista viiniä maistellessa ei enää ihmettele, miksi satoja vuosia sitten Tokaji oli kuninkaallisten hovien kenties arvostetuin juoma.

Hinnan (~60€) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Tempier La Tourtine 2001

Domaine Tempier Bandol Cuvée Speciale La Tourtine 2001

• Valmistaja: Domaine Tempier
• Tyyppi: Punaviini, AOC Bandol
• Maa: Ranska
• Alue: Provence, Bandol
• Rypäleet: Mourvèdre (85%), Grenache, Cinsaut
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Elokuu 2020)
• Hinta nyt: ~110€ (Joulukuu 2020, wine-searcher.com)

 kuva: winebid

Välimerellisessä Ranskassa, aivan Italian kyljessä sijaitseva Provence ei yleensä lukeudu alueisiin, joita pidettäisiin merkittävinä arvoviinien osalta. Suurimpana syynä tässä lienee roséeviinit, jotka ovat nousseet ennennäkemättömään suosioon ja joita tuotetaan tuolla kyseisellä alueella valtavia määriä. Tämän loputtoman roséeviinin meren keskeltä löytyy kuitenkin kaksi piskuista appellaatiota, jotka ylpeinä kantavat Provencen laatuviinien lippua samalla kun lähes koko muu alue keskittyy tekemään lähinnä hailakkaa, neutraalia ja herttaisen yhdentekevää roséeta: Bandol ja Palette (joista jälkimmäisen suosio lepää lähes yksinomaan arvostetun Château Simonen harteilla).

Aivan välimeren rannalla sijaitseva Bandol on kahdella tapaa hyvin erityinen appellaatio: ensimmäiseksi, toisin kuin muualla Provencessa, jossa roséeviini hallitsee, on punaviini Bandolissa kuningas. Bandolissa toki valmistetaan myös (usein varsin vaikuttavaa ja keskimääräistä Provencen roséeviiniä runsaampaa) roséeviiniä sekä piskuisia määriä valkoviiniä, mutta alueen maine tulee ensisijaisesti sen vaikuttavista punaviineistä. Toiseksi, Mourvèdre. Tämä myös Monastrellina ja Matarona tunnettu lajike on levinnyt laajalti koko Etelä-Ranskaan, mutta lajikkeena se vaatii poikkeuksellisen lämpimiä oloja, minkä vuoksi sitä on monilla paikoilla voinut viljellä vain kaikista kuumimmilla alueilla, joissa lajike kykenee varmuudella kypsymään vuodesta toiseen. Bandol sen sijaan on aina ollut riittävän lämmin (tai jopa kuuma) viinialue, joten Mourvèdrellä ei ole koskaan ollut samanlaisia ongelmia kypsyä siellä kuin muualla Provencessa, Rhônessa tai Languedocissa. Täten Bandol onkin ainoa viiniappellaatio Ranskassa, jossa Mourvèdre on pääosassa alueen kaikissa punaviineissä – viinilainsäädännön mukaan viinissä pitää olla vähintään 50% Mourvèdreä, eikä ole tavatonta tavata viinejä, joissa lajikkeen osuus huitelee täydessä sadassa prosentissa.

Vaikka Bandol on täynnä korkeatasoisia, perinteikkäitä viinitaloja, ovat alueen neljä tunnetuinta tuottajaa ne, joiden viineihin lähes poikkeuksetta viitataan, kun puhutaan Bandolin viineistä; nämä tuottajat ovat siis Château de Pibarnon, Château Pradeaux, Château Vannières sekä muita tuottajia päätä korkeampana jylhänä seisova Domaine Tempier.

Ei ole tarkkaa käsitystä siitä, kuinka vanha Bandolin sydämessä sijaitseva Domaine Tempier on, mutta kyseisellä paikalla on todistettavasti toiminut niin viiniköynnöksiä kuin kaikkea muutakin viljellyt maatalo jo 1700-luvulla ja se on ollut Tempierin suvun omistuksessa vuodesta 1834. Vaikka talon palkitut viinit olivat keränneet arvostusta jo kauan, alkoi Domaine Tempier muotoutua nykyiseen muotoonsa vasta 1900-luvun alussa. Lucie "Lulu" Tempier sai suvun tilan omistukseensa mennessään vuonna 1936 naimisiin Lucien Peyraudin kanssa. Lucien Peyraud oli haaveillut ryhtyvänsä viininviljelijäksi, joten hän opiskeli viininviljelyä ja -valmistamista alueella joidenkin vuosien ajan, kunnes lopulta Lulu ja Lucien asettuivat asumaan suvun perintötilalle. Lucien Payraud ei pelkästään keskittynyt omiin viineihinsä, vaan myös koko alueen viineihin; hänen tavoitteenaan oli nostaa Bandol maailman merkittävimpien viinien joukkoon, ja hänen ja muutaman muun alueen viljelijän lobbaamana Bandol saikin vuonna 1941 yhtenä Ranskan ensimmäisistä viinialueista oman AOC-appellaation, peräti ennen kuin Domaine Tempier oli pullottanut ensimmäistäkään omaa viiniä! Peyraudin ensimmäinen pullotettu viini, Bandolin appellaation alla julkaistu roséeviini, tuli muutamaa vuotta myöhemmin, ollen vuosikertaa 1943. Nykyisen ulkonäkönsä talon viinit saivat vuonna 1951, jolloin Lulun isä, Alphonse Tempier, taiteili pulloissa edelleen koreilevan laivan.

1960-luvulla talon valikoima laajeni perustason punaviinistä, roséeviinistä ja valkoviinistä kahteen tarhaan, kun viljelystä ja viininteosta vastanneet Lulun ja Lucienin pojat Jean-Marie ja François Peyraud pikku hiljaa huomasivat, miten erilaisia viinejä talon tarhat tuottivat. Valitsemalla kaikkein luonteikkaimpia viinejä tuottavien tarhojen rypäleet, otettiin valikoimiin kaksi tarhaviiniä: La Tourtine ja La Migoua, jotka valmistettiin kyseisten tarhojen parhaista rypäleistä. Myöhemmin, kun Tourtine-tarhan alaosissa sijaitsevan luonnon muovaaman "amfiteatterin" keskellä kasvavien rypäleiden todettiin tuottavan hyvin erilaista viiniä kuin vieressä sijaitsevan Tourtine-tarhan, otettiin valikoimiin vielä kolmas viini, joka sai nimen Cabassaou.

Domaine Tempierin tarhaviineissä hienointa on se, että kaikki talon punaviinit valmistetaan täysin samalla tavalla, eli tarhaviineistä ei tieten tahtoen tehdä "parempia" kellarissa, vaan ainoastaan terroir ja muuttuvat rypälesekoitukset tekevät jokaisen viinin luonteeltaan ainutlaatuisiksi. Niin useiden tarhojen rypäleistä sekoitettu perus-Bandol kuin tarhaviinit Cabassaou, La Migoua ja La Tourtine valmistetaan kaikki käyttämällä viinit spontaanisti villihiivoin, maseroidaan kuorien kanssa 3-4 viikon ajan (nykyisin terästankeissa) ja kypsytetään suurissa, 2500–5000 litran foudre-tammisammioissa. Viinien annetaan kypsyä vuosikerrasta riippuen n. 18–20 kk foudreissa, minkä jälkeen ne pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina. Punaviineissä rypälekoostumus riippuu siitä, miltä tarhalta viinit tulevat: Cabassaou on käytännössä lähes pelkästään Mourvèdreä, kun taas La Migouassa Mourvèdren osuus on vain 55%, eli selkeästi vähemmän kuin Tempierin viineissä keskimäärin.

Nyt arvioitavana oleva La Tourtine heijastelee rypälekoostumuksellaan tarhan istutuksia, eli viini on pääosin Mourvèdreä (85%). Lopuista 15 prosentista vastaa lähinnä runsaampaa ja pyöreämpää hedelmäisyyttä tuova Grenache, joskin seassa on myös pieni määrä keveyttä ja happoja tuovaa Cinsaut'ta. Bandolille tyypilliseen tapaan alkoholia löytyy reilusti, eli 15%. Viini tuli testattua osana Tempierien tarhaviinien 2003–1990-vertikaalimaistelua, josta se jäi mieleen illan parhaana viininä, joten ihan mistään tusina-Bandolista ei ole nyt kyse.

Viinillä on syvä, konsentroitunut ja kevyesti läpinäkyvä punamusta väri. Seasta näyttää löytyvän hieman partikkeleja, joten varovainen dekantointi sakan päältä on suositeltavaa.

Tuoksu vakuuttaa heti ensimmäisellä nuuskaisulla: kokonaisuus on selvän rustiikkinen, mutta samalla varsin houkutteleva hieman makeaan taittuvalla aromimaailmallaan. Vivahteikkaasta nokkasektorista löytyy kuivahtaneita tummia marjoja, hieman brettaista tallintaustaa ja lantaista maatalon pihaa, kevyttä salmiakkia, hillittyä kypsää mustikkaa ja hentoa nahistunutta viikunaa.

Suussa viini on selvästi kypsä, hurmaavan teksturaalinen ja melko konsentroituneen oloinen. Kompleksisesta ja varsin intensiivisestä makumaailmasta erottuu nahistuneita hapankirsikoita, brettan tuomaa, makean fenolista nahkaisuutta ja neilikkaisuutta, hieman pippurista mausteisuutta, kevyttä kuivattua luumua, hillittyä makeaa mustikkaisuutta, hentoa nahistunutta viikunaa ja Mourvèdrelle tyypillistä, lihaista riistaisuutta. Kokonaisuus on kuiva ja vaikuttavan rakenteikas, kiitos sekä melko korkean hapokkuuden että varsin tuntuvien, voimalla ikeniin tarraavien tanniinien. 15% alkoholia pysyy suorastaan hämmentävän hyvin pois tieltä.

Viini jättää lopuksi suuhun kuivan, robustin ja melko tanniinisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu pitkään ja erittäin intensiivisesti nahkaista funkia ja brettaista tallintausta, hieman lihaista umamia, kevyemmällä otteella kuivakkaa nahistunutta tummaa marjaa, hieman makeampaa kuivattua luumua, hentoa pippurista mausteisuutta, ujoa maanläheisen yrttistä garrigueta ja aavistus makeaa lakritsisuutta.

Kokonaisuutena La Tourtine 2001 on upea, vaikuttavan rakenteikas ja hurmaavan moniulotteinen Bandol, josta löytyy niin syvyyttä kuin voimaa. Nyt loppukesästä järjestetyssä 2003–1990-vertikaalissa erottui, miten tämä kyseinen viini oli jotakuinkin ainoa Tempierin tarhaviini, jossa erottui rustiikkinen, brettaisuus melko selvänä, mutta nämä piirteeit eivät missään vaiheessa häirinneet kokonaisuutta, vaan päin vastoin, toivat viinille vain lisää syvyyttä ja nyansseja. Monelle (allekirjoittanut mukaanlukien) viini olikin illan paras – vaikka kattaus oli sen verran kovatasoinen, ettei parhaan valinta niiden joukosta ollut helppo tehtävä.

Tourtine tuntuu yleisesti olevan ainakin omaan makuuni paras esitys Tempierin tarhaviineistä: siinä on enemmän voimaa ja syvyyttä kuin tyylillisesti kepeämmässä ja herkemmässä La Migouassa, mutta siinä on myös samalla enemmän särmää ja rakennetta kuin massiivisen kokoisessa, mutta usein aika pehmeäksi ja raskastekoiseksi jäävässä Cabassaoussa. Tätä kyseistä Tourtinen vuosikertaa maistellessa voi todeta, ettei se selvästikään ole enää nuori tapaus, mutta viini ei tunnu vielä olevan aivan huipulla myöskään. Tourtine 2001 tuntuu näin 20 vuoden ikää lähestyessään hivuttautuvan pikku hiljaa kohti kehityskaarensa huippua, mutta matkaa on silti vielä taitettavana – tässä vaiheessa on vain vaikea arvioida, onko kyse vuosista vai vuosikymmenestä. Joka tapauksessa, jos viini löytyy kellarista, voi sen yhtä hyvin korkata kuin jättää kypsymäänkin. Suosittelen kuitenkin lämpimästi dekantoimaan viinin varovaisesti melko runsaan sakkansa päältä pois ja jättämään sen ainakin toviksi dekantteriin aukenemaan – viini kun tuntui parantavan juoksuaan illan mittaan. Näin runsasrakenteisena suosittelen myös nauttimaan viinin mieluummin jonkin tuhdimman ruoan kanssa kuin sellaisenaan.

Lyhyesti: Bandolin arvostetuimman ja samalla kenties parhaan tuottajan tarhaviini ja samalla todennäköisesti paras Bandol, jota olen maistanut.

Arvio: Täydellinen – viini ei ole pelkästään poikkeuksellisen vaikuttava Bandol, vaan samalla se lukeutuu vaivattomasti yhdeksi maailman parhaista punaviineistä. Lucien Peyraud näyttää onnistuneen siinä, mitä hän aikanaan lähti tavoittelemaan.

Hinnan (~110€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Audrey Wilkinson Hunter Valley Sémillon 2016

Audrey Wilkinson Hunter Valley Sémillon 2016

• Valmistaja: Audrey Wilkinson Vineyards
• Tyyppi: Valkoviini
• Maa: Australia
• Alue: New South Wales, Hunter Valley, Pokolbin
• Rypäleet: Sémillon (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 15,05€ (Lokakuu 2020, Alko)
• Hinta nyt: 15,05€ (Joulukuu 2020, Alko)

 

Pakko se on myöntää: Australia onnistui kyllä tehokkaasti sössimään valkoviiniensä maineen pidemmäksi aikaa valmistamalla innokkaasti todella raskastekoisia, hedelmältään hyvin kypsiä ja erittän reippaalla otteella tammitettuja viinejä. Nämä tuhdin ja kaikin puolin överit viinit löivät läpi jo 1980-luvulla ja saavuttivat suurimman huippunsa 1990-luvulla. Ongelmaksi muodostui se, että 2000-luvulle tultaessa, kun tuottajat olivat ryhtyneet hakemaan viineihinsä enemmän raikkautta ja tasapainoa, oli Australian valkoviineihin jo lyöty ylikypsän tammimonsterin leima. Vielä pitkälle 2010-luvulle asti Australiasta tuotiin muualle maailmaan lähinnä Chardonnay-tammipommeja, ylikypsiä Sémilloneja ja läskejä Viogniereja – lähinnä siksi, että sellaisia sieltä lähdettiin hakemaan ja sellaisia ihmiset lähinnä olettivat australialaisten valkoviinien olevan. Vasta tässä 2020-luvulle tultaessa ihmiset rupeavat ymmärtämään, että kyllähän siellä Australiassa osataan tehdä myös varsin tyylikkäitä ja tasapainoisia viinejä.

On kuitenkin pari viinityyliä, joihin ei tuo kasarin ja ysärin överiys onnistunut tarttumaan: Hunter Vallen Sémillonit ja Clare Valleyn Rieslingit. Nämä ovat aina olleet viinejä, joissa tammea ei käytännössä koskaan käytetä, hedelmää voi olla jopa yllättävän niukasti ja kokonaisuutta hallitsee ensisijaisesti napakka hapokkuus. Niiden salaisuus on ollut siinä, että vaikka rypäleitä viljellään verraten lämpimillä alueilla, poimitaan ne tarhoilta erittäin varhain, jopa hädin tuskin kypsinä, jolloin hedelmäaromit jäävät usein melko maltillisiksi, mutta happoja jää viiniin yleensä sitäkin enemmän. Asiaan perehtymättömälle erityisesti Hunter Valley Sémillonit voivat tulla yllätyksenä, sillä Sémillonhan on tyypillisesti lajike, joka saavuttaa kypsyyden helposti ja tuottaa usein melko runsaan - jopa trooppisen - hedelmäisiä, täyteläisiä ja kohtalaisen alkoholipitoisia viinejä; esimerkiksi Bordeaux'n kuivissa ja makeissa valkoviineissä Sémillonia käytetään ensisijaisesti tuomaan runsautta, täyteläisyyttä ja hedelmää kepoisempaan Sauvignon Blanciin.

Nämä Australian kepeät, happovetoiset viinit eivät koskaan ole nauttineet mitään valtavan suurta suosiota, mutta niillä on ollut aina asiaan perehtyneiden keskuudessa vahva tietäjät tietää -status ja vankka underground-suosio; nimittäin sekä Hunter Valley Sémillon että Clare Valley Riesling ovat viinejä, jotka voivat nuorena olla jopa armottoman kireitä ja vaatimattoman oloisia, mutta ne usein kehittyvät upeasti vuosien ajan. Erityisesti näille Sémilloneille on tyypillistä, että riittävän vanhoiksi kehittyessään viinehin ilmaantuu ns. Hunter Valley toast – pähkinäinen paahteisuus, joka voi huijata maistajia luulemaan viinin olevan tammitynnyreissä kypsytetty, vaikka viinit eivät olisivat koskaan nähneet senttiäkään tammilankkua! Tämä toki tarkoittaa sitä, että moni saattaa kokeilla viinejä kerran, ostaa aivan liian nuoren viinin, ihmetellä viinin kireyttä ja sitä, mikä niissä nyt on niin hienoa, ja jättää koko homman sikseen.

Tässä aivan hiljattain olin maistelussa, jossa käytiin läpi kattaus uuden maailman Sémilloneja. Illan pääteemana oli eteläafrikkalainen Boekenhoutskloof Sémillon -vertikaali, koska Alkoon oli hiljattain tullut vaikuttava, noin kymmenen eri vuosikertaa kattava valikoima kyseistä viiniä. Maistelun aluksi meillä oli kuitenkin ns. orientoivana teemana viisi Australian Sémillonia, mukaanlukien kolme Alkon valikoimista löytynyttä viiniä. Näistä kolmesta Alkon viinistä erityisesti Audrey Wilkinsonin perustason HVS jätti meikäläiseen varsin positiivisen vaikutelman.

Hiljattain 150-vuotispäiviään viettänyt Audrey Wilkinsonin viinitalo on toiminut Hunter Valleyssa vuodesta 1866 ja on täten alueen vanhin edelleen toiminnassa oleva viinitalo. Viinitalon perusti herra Audrey Wilkinson, joka keräsi vuosikymmenien aikana paljon mainetta ja palkintoa viineillään, ollen 1900-luvun alussa yksi Australian palkituimpia viinitaloja. Tila ei kuitenkaan ole enää alkuperäisomistuksessa, sillä useamman eri Hunter Valleyssa toimivan viinimerkin omistava Agnew Wines osti viinitalon vuonna 2004. Tätä nykyä tilalla valmistetaan lukuisia erityylisiä viinejä, joista osa on hyvin tyypillisiä aussiviinejä, kuten Chardonnayta ja Shirazia, mutta valikoimiin on eksynyt myös hieman harvinaisempia lajikkeita, kuten Tempranilloa ja Verdelhoa. Näiden lisäksi löytyy totta kai myös isompi kasa klassisia Sémilloneja, alkaen ihan perustason viineistä hinnakkaisiin tarhaviineihin.

Nyt arvioon päätynyt viini edustaa sitä talon Sémillonien edullisinta peruspäätyä. Erittäin varhain korjatut rypäleet ovat Audrey Wilkinsonin omilta tarhoilta, jotka sijaitsevat Pokolbinissa, Hunter Valleyn ehkä keskeisimmällä ala-alueella. Hunter Valleyn viinityylille tyypilliseen tapaan viini on käytetty terästankeissa viileässä lämpötilassa ja pullotettu pian käymisen päättymisen jälkeen. Alkoholia viinissä on maltilliset 11,5%, jäännössokeria 1 g/l ja happoja 6,6 g/l. Viinin pH huitelee 3,0:n korvilla, mikä on varsin matala taso valkoviineille.

Vaikka viinillä on ikää jo yli neljä vuotta, on sillä edelleen varsin nuorekas ja melko neutraalihko, vaalean kellanvihreä väri.

Tuoksu on freesi, aromaattinen ja ujosti vihersävytteinen. Kokonaisuudesta erottaa silputtua yrttiä, raastettua sitrushedelmän kuorta, hieman savuista reduktiota, joka hälvenee viinin hengitellessä lasissa, maltillista oreganoa, hillittyä vahamaisuutta, kevyttä nuoren hedelmän makeampaa, karkkimaista primäärihedelmää, hentoa tuoretta valkoista persikkaa ja aavistus omenankuorta.

Viinin on suussa Hunter Valley Sémilloneille tyypilliseen tapaan kepeä, raikas ja rapsakka. Makumaailmasta löytyy kirpakkaa viheromenaa ja tuoretta valkoherukkaa, hieman kivistä mineraalisuutta, maltillisen ruohoisia vihertäviä sävyjä, hillittyä pomeloa, hentoa olkisuutta ja ujo, hapahko häivähdys kvitteniä. Napakka ja erittäin tuntuva hapokkuus antaa viinille erittäin rakenteikkaan ja suutapuhdistavan yleisilmeen.

Suuhun jäävä, rapean happovetoinen jälkimaku on pitkä ja napakka. Kielelle jää pyörimään kirpeää viheromenaa ja sitruunaista sitrushedelmää, hieman pomeloa, kevyttä kivistä mineraalisuutta, hieman kalkkipölyistä bitteriä, hentoa suolaisuutta ja etenkin alkuvaiheilla pieni, reduktiivinen aavistus kumisuutta.

Kokonaisuutena tämä Audrey Wilkinsonin perustason Hunter Valley Sémillon on juuri sitä mitä voi tyyliltä odottaa: erittäin rapsakkaa, happovetoista ja edelleen aivan naurettavan nuorekasta meininkiä. Vaikka viini on vielä vuosien päässä siitä paahteisesta tyylistä, mihin HVS:t yleensä kehittyvät, on viini kirpeällä hapokkuudellaan, hyvin treble-voittoisella makumaailmallaan ja vaikuttavalla intensiteetillään ehdottomasti hyvin kellarikelpoista tavaraa. Nyt ihan sellaisenaan juotavaksi viini saattaa olla turhankin karua ja napakkaa tavaraa, mutta jos sen iskee sellaisen ruoan kylkeen, joka voi hieman riisua viinien hapoista terävintä särmää ja houkutella hieman hedelmää pinnalle, on viini kyllä oikein mainio esitys hapokkaiden valkoviinien (katson teitä, Rieslingit ja Chenin Blancit) ystäville.

Kun tässä joulu on lähestymässä, voin hyvin vihjailla, että tämmöinen hyvin napakka ja puhdaspiirteinen viini kyllä sointuu mainiosti joulupöydän kepeämmille ja raikkaammille antimille. Kinkkuviiniksi tästä ei ole, mutta jos pöydästä löytyy kalaa ja/tai mätiä jossain muodossaan, on tämä kyllä viini paikallaan. Samoin myös blineille, jos näitä tulevien sesonkien herkkuja mietitään. Sitten noin muuten suosittelenkin tässä lähinnä hommaamaan viiniä pullollisen tai pari tai laatikollisen kellaripuolelle kypsymään, sillä vaikka se ei nyt antaisi vielä kovinkaan paljoa, on viinissä tulevaisuutta ajatellen piilevää potentiaalia vaikka pieneen pitäjään. Kyllä tästä vielä mainiota tavaraa tulee, kun jaksaa olla riittävän kärsivällinen – palataan siis asiaan reilun vuosikymmenen päästä!

Lyhyesti: Klassisen tyylipuhdas, erittäin rapsakka ja edelleen äärimmäisen nuorekas Hunter Valleyn Sémillon, joka rupeaa olemaan pikku hiljaa juomisikkunassaan, mutta kehittynee vielä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä.

Arvio: Erittäin hyvä – Hunter Valleyn Sémillonien hienous on yleensä niiden melko riisutussa ja minimalistisessa mutta varsin rakeinteikkaassa ilmaisussa, joka antaa hyvän tabula rasan iän mukanaan tuomille tertiäärisille piirteille, kunhan niitä alkaa ilmaantumaan. Tällaisessa intensiivistä neutraaliutta ilmaisevassa tyylissään tämä HVS on mitä mainioin esitys.

Hinnan (15,05€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.