Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

24.3.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1453 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


17.7.20

Japani


Yleistä


Japani on viinimaana sekä erittäin tuore että jo kohtalaisen vanha. Viinimarkkinamaana Japani on Aasian vanhin, vaikkakin samalla, muiden Aasian maiden tavoin, suurelta osin vielä varsin tuore ja kehittymätön; viinin kulutus on maassa vielä verrattain pientä ja kotimaisen viinin tuotanto on maassa vielä osin hapuilevaa ja laadultaan paikoin epätasaista. Toisaalta, rypäleitä Japanissa on viljelty jo vuosisatojen ajan (mahdollisesti jo 700-luvulta) ja viinintuotantoakin on ollut jo 1800-luvun jälkipuoliskolta, maan ryhtyessä Meiji-kaudella (1868–1912) avautumaan länsimaisille vaikutuksille. Vaikka reilu sata vuotta on varsin lyhyt ajanjakso verrattuna monien vanhojen viinimaiden monituhatvuotiseen historiaan, on se silti varsin pitkä aika moniin tuoreisiin viinimaihin verrattuna.

Ensimmäiset merkit viininkulutuksesta Japanissa ovat 1600-luvulta, jolloin portugalilaiset jesuiittamunkit saapuivat maahan tuoden mukanaan portugalilaista punaviiniä. Tuosta tapahtumasta eteenpäin Japaniin on tuotu tasaisesti pieniä määriä viiniä, mutta kesti vielä pari vuosisataa lisää ennen kuin Japanissa yritettiin tuottaa itse viiniä. Vuonna 1875 japanilaiset yrittivät valmistaa itse viiniä saken valmistukseen tarkoitetuilla välineillä ja vuonna 1877 Japanista lähetettiin kaksi henkilöä Ranskaan, Champagneen, saamaan oppia viininviljelystä ja -valmistuksesta. Voi vain kuvitella, minkälainen kokemus tämä reissu on ollut näille japanilaisille vain vuosikymmen pitkän isolationismin kauden päättymisen jälkeen!

1800-luvun lopulta 2000-luvun alkuun Japanin viinintuotanto kasvoi tasaisen hitaasti ja vailla suurempia muutoksia tai yllätyksiä, sillä viiniä sai valmistaa vain erillisellä lisenssillä ja näitä lisenssejä myönnettiin pääasiassa vain suurille tuottajille. Vasta vuonna 2004 tuli lakimuutos, joka poisti lisenssin vaatimuksen, minkä seurauksena Japaniin on ilmestynyt viimeisen 15 vuoden aikana satoja uusia viinitaloja ja kasvua alalla on yhä. Vaikka suurien viinitalojen toiminta edelleen pohjaa pienviljelijöiltä ostettuihin rypäleisiin, on lakimuutoksen myötä moni entinen pienviljelijä tehnyt suunnanmuutoksen ja rypäleiden myymisen sijaan ryhtynyt valmistamaan niistä viiniä omalla nimellään.

Japanilaisia viinejä Kiotossa
Viinimarkkinat ovat kasvaneet Japanissa merkittävästi vasta 2000-luvulla – mistä osittain on varmasti kiitos maan pienviljelijöiden saapumisesta markkinoille. Vielä 1900-luvun lopussa viininkulutus oli Japanissa varsin vähäistä ja niinkin hiljattain kuin 1970-luvulla Japanissa ei kulutettu viiniä käytännössä ollenkaan – ja se vähä, jota kulutettiin, oli sokerilla tai muilla aineilla makeutettua tusinaviiniä. Tilanne on kuitenkin muuttunut merkittävästi ja tällä hetkellä japanilaisten viininkulutuksesta reilu 2/3 on ulkomaisia viinejä ja vajaa 1/3 kotimaisia viinejä. Tässä mielessä tuo jälkimmäinen kategoria on kuitenkin melko hämäävä, sillä Japanilla on pitkä historia tuottaa omia viinejä ulkomailta ostetuista rypäleistä, ja tämä tuontihedelmistä valmistettu osuus kattaa leijonanosan japanilaisten viinien tuotannosta. Vain erittäin pieni osa "japanilaisesta viinistä" on todellista japanilaista viiniä sanan varsinaisessa merkityksessä, eli Japanissa viljellyistä rypäleistä japanilaisten viinitalojen tekemää viiniä. Esimerkiksi vuonna 2017 Japanissa kulutettiin 382 miljoonaa litraa viiniä, josta japanilaista viiniä oli 102 miljoonaa litraa. Tästä jälkimmäisestä osuudesta vain 15 miljoonaa litraa tuotettiin kotimaisista rypäleistä ja peräti 87 miljoonaa litraa ulkomaisista ostorypäleistä. Vientiin japanilaista viiniä meni olemattomat 60,000 litraa. Tuotantomäärät ovat kuitenkin kasvaneet viimeisen parin vuoden aikana ja vaikka viinien osuus koko maan alkoholinkulutuksesta on vain 4% (vert. olut, 31%; väkevät, 24%; shochu 10%), on viini kuitenkin yksi harvoista alkoholijuomien kategorioista, joka ovat kasvaneet varsin tasaisesti kulutuksessa yleisen alkoholinkulutuksen laskiessa Japanissa.

Toisin kuin naapurimaan Kiinassa, jossa monesti viinin korkea hinta ja prestiisi ovat sen makua tai laatua merkittävämpiä tekijöitä, Japanissa usein painotetaan aivan toisenlaisia asioita viinissä. Pitkään paikalliset suosivat lähinnä makeita ja väkevöityjä viinejä kuivien pöytäviinien sijaan, mutta viinimaun kehittyessä Japanista on tullut yksi maailman merkittävimpiä natural-viinien markkinoita Ranskan ja Yhdysvaltojen rinnalle. Hyvin monella natural-tuottajalla Japani saattaa olla jopa suurin vientimarkkina ja japanilaiset tuntuvat ottaneen erityisesti Ranskalaiset natural-tuottajat omakseen. Ranska on muutenkin Japanin merkittävin viinimaa, sillä viinintuonnista peräti noin 60% on ranskalaisia viinejä. Viininkulutuksesta ylivoimaisesti suurin osa menee ravintolassa ja yksityinen kulutus anniskelupaikkojen ulkopuolella on edelleen lähes olematonta.

Viinialueet
Yamanashin laakso, ns. "Koshu Valley"
Tarhoja Yamanashia reunustavilla vuorilla
  • Ylivoimaisesti merkittävin viinialue Japanissa on aivan Tokion länsipuolella sijaitseva Yamanashi;  alue, jossa rypäleitä on viljelty Japanissa jo noin tuhannen vuoden ajan. Valtaosa Yamanashin prefektuurista on ns. Kōfun allasta, joka on käytännössä kokonaan vuorten ympäröimä hedelmällinen laakso Chūbun (Keski-Japanin alueen) itärajalla. Aluetta ympäröivistä vuorista tunnetuin on Fuji, Japanin korkein vuori, joka kirkkaalla säällä hallitsee laakson etelään aukeavaa maisemaa. Yamanashin alueella sijaitsevat Japanin suurimmat ja vanhimmat viinitarhat ja viinitalot, mutta niiden lisäksi alueella on lukuisia pienempiä viinitaloja (yhteensä n. 80 koko maan 320 viinitalosta) sekä valtavasti pienviljelijöitä, jotka myyvät rypäleensä alueen isommille viinitaloille. Alueella tuotetaan noin kolmasosa kaikesta Japanissa viljellystä viinistä (reilu 7 miljoonaa pulloa).

    Ylivoimaisesti merkittävin alueella viljelty rypälelajike on Koshu, joka onkin alueen oma erikoisuus ja myös antanut nimensä Kōfun laakson epäviralliselle nimelle, Koshu Valley. Alueen oma haasteensa on sen verrattain eteläinen sijainti ja laakson tasainen pohja: kesällä lämpötilat voivat nousta päivisin helposti yli 30 Celsiusasteeseen ja yöllä lämpötilat saattavat pysytellä 20-25 Celsiusasteen tuntumassa; tällaiset olosuhteet tuottavat helposti runsassatoisia, mutta melko matalahappoisia viinejä, joista puuttuu tarvittavaa intensiteettiä. Alueen parhaat tarhat sijaitsevatkin järjestään laaksoa ympäröivien vuorien rinteillä, joissa yölliset lämpötilat laskevat merkittävästi laaksonpohjaa matalammiksi.

    Yamanashin viinitarhojen halkomaa maalaisidylliä.
    Tokion läheisyyden vuoksi alue on suosittu lomakohde kotimaan matkailussa, sillä alueelle pääsee vaivattomasti vajaan kahden tunnin junamatkalla. Sen sijaan kansainvälistä turismia varten alue ei ole erityisen kehittynyt ja Yamanashi onkin loppupeleissä suurelta osin aivan rehellistä maaseutua. Merkittävää turismi-infraa alueella ei liioin ole ja toisin kuin Japanin suurimmissa kaupungeissa, Yamanashissa englannin kielen taito on lähes olematonta. Alueella pärjätäkseen auttaa merkittävästi, jos mukana on joku japania puhuva, tai itse omaa edes alkeellista perusjapania.

  • Japanin toiseksi merkittävin viinialue on Nagano, joka sijaitsee aivan Yamanashin pohjoispuolella, Tokiosta noin 150 km luoteeseen. Nagano on erittäin vuoristoista aluetta ja siellä sijaitseekin peräti 9 Japanin 12 korkeimmasta vuoresta, minkä lisäksi alueesta reipas viidesosa on varattu luonnonpuistoille. Naganossa sijaitsee tällä hetkellä Japanin noin 320 tuottajasta arviolta 50, mutta tämä luku kasvaa merkittävästi vuosi vuodelta (vuonna 2018 alueella oli vain reilu 30 tuottajaa). Näistä kolme on varsin suurta tuottajaa (Alps Wines, Hayashi ja Izutsu), loput ovat pientuottajia. Tuotantomäärien osalta Nagano on melko suuri tekijä, sillä siellä tuotetaan noin 20% kaikesta Japanissa viljellystä viinistä (noin 5 miljoonaa pulloa).

  • Hieman yllättäen Japanin kolmanneksi merkittävin viinialue on Hokkaidō, suuri saari Japanin pääsaaren pohjoispuolella. Tämä Irlannin kokoinen saari on Japanin viileintä aluetta ja tunnettu lähinnä talviurheilukeskuksena, mutta yllättävää kyllä, sen ilmasto soveltuu viileän ilmaston lajikkeiden viljelyyn merkittävästi paremmin kuin moni Japanin pääsaaren viinialue, sillä Hokkaidō on muuta Japania myös selvästi kuivempi, mikä on merkittävä etu viininviljelyssä. Tämän lisäksi saari on sen verran pohjoisessa, että muuta Japania usein moukaroivat taifuunit yleensä eivät vaella Hokkaidoon asti. Lämpötiloiltaan Hokkaidō vastaa Euroopan viileän ilmaston alueita, kuten Champagnea, Alsacea tai Saksaa, minkä vuoksi muualla Japanissa suositut hybridilajikkeet ovat vähemmän suosittuja täällä; sen sijaan alueen suosituimpiin lajikkeisiin kuuluvat mm. Müller-Thurgau, Kerner ja Zweigelt. Kuivan ja taifuunivapaan ilmaston kääntöpuolena on saaren viileä talvi: alueelle talvi saapuu melko varhain, joten viljelijöillä on usein kiire saada sadonkorjuu suoritettua loppuun syksyllä ennen talvipakkasia. Tämän lisäksi Hokkaidō on talvisin erittäin runsaslumista aluetta, mikä asettaa omat haasteensa köynnösten viljelyssä ja hoidossa. Hokkaidōssa sijaitsee noin 30-40 tuottajaa ja siellä tuotetaan reilu 15% kaikesta Japanissa viljellystä viinistä (noin 3 miljoonaa pulloa).

  • Viimeinen Japanin neljästä merkittävästä viinialueesta on Yamagata, joka sijaitsee Japanin pääsaaren pohjoisosan länsirannikolla. Alue on ilmastoltaan muuta Japanin pääsaarta hieman viileämpi, mutta yhtä lailla kostea, minkä vuoksi rypäleiden viljely voi olla haastavaa. Alue on suurelta osin erityisesti hedelmien viljelyyn keskittynyttä maaseutua, missä rypäleet ovat perinteisesti olleet yksi viljeltävä hedelmä muiden joukossa ja vasta hiljattain alueelle on alkanut keskittyä tuottajia, jotka ovat erikoistuneet ensisijaisesti rypäleiden viljelyyn ja laatuviinien valmistamiseen niistä. Yamagatan alueella sijaitsee parisenkymmentä viinitaloa ja siellä tuotetaan noin 7% kaikesta Japanissa viljellystä viinistä (vajaat 2 miljoonaa pulloa).
Kartta: Wikimedia Commons.
Tekstit omasta takaa.
Nämä neljä edellämainittua aluetta kattavat noin 75% Japanin kotimaisesta viinintuotannosta, eli maasta löytyy vielä runsaasti viinintuottajia niiden ulkopuolelta; tällä hetkellä Japanin 47 prefektuurista peräti 36:ssa harrastetaan viininviljelyä ja -valmistusta jossain muodossa. Japani on kuitenkin varsin haasteellinen maa viljellä rypäleitä jopa maan merkittävillä viinialueilla, minkä vuoksi monet pääalueiden ulkopuoliset tuottajat ovat usein alueensa ainoita viinintuottajia ja tuotantomääriltään erittäin pieniä. Jonkin verran keskittynyttä tuotantoa löytyy mm. Niigatasta (prefektuuri Naganon ja Yamagatan välissä) sekä Iwatesta (prefektuuri Yamagatan länsipuolella); näiden ulkopuolella rypäleidenviljely ja viinintuotanto on erittäin hajanaista.






Viininviljely

Japani olisi muuten varsin kelvollinen maa viljellä viinirypäleitä, yhtä merkittävää muuttujaa lukuunottamatta: maa on erittäin kostea ja sateinen. Valtaosassa maata sateinen kausi alkaa kesäkuussa ja jatkuu heinä-elokuun taitteeseen, mikä on rypäleiden kasvukauden kannalta merkittävimpiä aikoja. Näiden lisäksi taifuunikausi kestää yleensä kesäkuusta aina syksyyn, eli käytännössä leijonanosan rypäleiden kasvukaudesta ja sadonkorjuusta! Vaikka taifuuneja ei kiepu jatkuvasti Japanin yllä taifuunikauden ajan, voi yksi pahaan aikaan iskevä myrsky tehdä selvää jälkeä koko alueen tuotannosta. Tämän lisäksi lähellä pyörivä taifuuni usein tuo mukanaan runsaat sateet ja korkean ilmankosteuden. Vaikka moni Japanin viinialue on suuren maailman mittakaavassa varsin sateinen, esimerkiksi Yamanashi ja Nagano saavat molemmat tehokkaasti suojaa ympäröivästä vuoristostaan ja sademäärät voivat hyvin olla jopa alle puolet esimerkiksi aivan rannikolla sijaitsevaan Tokioon nähden. Pohjoisessa sijaitseva Hokkaidō on jotakuinkin ainoa Japanin viinialueista, joka pystyy luotettavasti nauttimaan kesäisin paremmista, sateettomista säistä ja taifuunien puutteesta.

Pieni kosteus ei rypäleitä haittaa, koska köynnökset vaativat vettä kasvaakseen ja tuottaakseen hedelmiä. Köynnökset kuitenkin voivat myös imeä liikaa vettä, joka rypäleisiin päätyessään voi saada turvonneen rypäleen jopa halkeamaan. Lisäksi liian rankat sateet voivat myös murjoa rypäleitä rikki tai irti tertuista ja liian korkea ilmankosteus on tehokkain apuväline eri kasvihomeiden ja sienitautien leviämiselle.



2-3 metrin korkeuteen viritetty pergola; huomaa,
kuinka näinkin suurella viljelyalalla sijaitsee
vain kymmenkunta köynnöstä.
Viljelijät ovat joutuneet keksimään erilaisia keinoja, joilla selvitä runsaiden sateiden tuottamista ongelmista. Yksi vanhimmista on ns. pergola-viljely, josta on mainintoja jo 1800-luvulta. Tässä menetelmässä rypäleiden annetaan kasvaa hyvin korkealle viritettyjen telineiden varassa, jolloin ilma niiden alla pääsee liikkumaan ja tuulettumaan vapaasti, kuivattaen viljelmät nopeammin kuin perinteisissä matalissa riveissä viljellyt köynnökset. Monet japanilaiset pergolat saattavat olla noin metrin korkeudesta jopa 3 metrin korkeuteen viritettyjä telineitä, joiden varassa köynnökset risteilevät vihreänä katoksena ja josta yksittäiset rypäletertut roikkuvat siellä täällä.

Matalampaa, metrin korkuista pergolaa rinteessä.
Pergolan suurin ongelma on se, että se on passeli ensisijaisesti japanilaisten omien lajikkeiden viljelyyn. Monet kansainväliset lajikkeet eivät yksinkertaisesti sovellu vastaavanlaiseen viljelyyn, koska pergolaviljelyssä yhtä köynnöstä kohden voi olla paljon enemmän rypäleterttuja mihin hillitymmin kasvavat ja matalasatoisemmat kansainväliset lajikkeet ovat tottuneet; tämän lisäksi sekä lehdet että tertut saavat merkittävästi vähemmän auringonvaloa kuin perinteisessä viljelyssä, minkä vuoksi monilla lajikkeilla voi olla suuria haasteita saavuttaa riittävää kypsyyttä pergolaviljelyssä. Tämän vuoksi kansainvälisiä lajikkeita on Japanissakin tavallista nähdä viljeltynä tavanomaisissa pystyriveissä.

Tutuissa pystyriveissä kasvavia viiniköynnöksiä Yamanashissa.

Vahapaperein sateelta suojattuja rypäleterttuja.
Siinä missä pergola voi olla tuttu näky myös eurooppalaisilta viinitarhoilta, on toinen japanilaisten puolustuskeino sadetta vastaan paljon harvinaisempi näky muualla maailmassa: monet viljelijät suojaavat rypäleitään asettamalla jokaiselle yksittäiselle rypäletertulle oman vahapaperista valmistetun sadehatun. Tämä hattu suojaa terttua niin sateelta ja sen mukanaan tuomalta kosteudelta kuin myös mahdollisilta hometartunnoilta märkinä roikkuvien köynnösten lehdistä. Vaikka nämä hatut ovat erittäin työläs ja sitä myötä kallis ratkaisu viljelijöille (mikä omalta osaltaan selittää japanilaisten viinien korkeita hintoja), on se monilla sateisemmilla alueilla usein käytännössä välttämätön apuväline laadukkaan sadon takaamiseksi.

Yhdistelmä perinteistä ja uutta: tiheisiin riveihin istutettuja, pergolassa kasvavia Koshu-köynnöksiä.


Rypälelajikkeet

Katsunuman viinitarhoja, horisontissa Japanin Alpit.
Yksi merkittävimpiä tekijöitä Japanissa viljeltyjen rypälelajikkeiden suosioon on perinteisesti ollut niiden kyky kestää maan haasteellisia viljelyolosuhteita. Tämän vuoksi Japanissa ei ole perinteisesti viljelty kansainvälisiä lajikkeita, vaan suosiossa ovat olleet maan ainoa virallinen "oma" rypälelajike Koshu, sekä tuoreemmat, erilaiset homeita ja tauteja vastaan vastustuskykyiseksi risteytetyt hybridilajikkeet. Tämä hybridilajikkeiden suosiminen on taas toisaalta ollut myös yksi syy siihen, miksi japanilaisia viinejä harvemmin viedään muihin maihin: Vitis viniferan ja jonkun toisen Vitis-köynnössuvun risteytyksenä kehitettyjä hybridilajikkeita ei tyypillisesti edes mielletä laatuviineihin sopiviksi raaka-aineiksi ja joissain viinimaassa niiden viljely viininvalmistukseen on peräti kiellettyä. Monet japanilaiset viinintuottajat ovatkin viime vuosina pyrkineet pääsemään tästä imagosta eroon viljelemällä japanilaisten lajikkeiden sijaan ensisijaisesti sellaisia kansainvälisiä lajikkeita, jotka kestäisivät parhaiten maan haastavat viljelyolosuhteet. Nykyään lähinnä Yamanashi on erikoistunut viljelemään ensisijaisesti Koshua ja hybridilajikkeita, kun taas monilla muilla viinialueilla kansainväliset lajikkeet näyttelevät pääosaa.

Japanilaiset lajikkeet


Koshu. ©genta_hgr, Creative Commons 2.0
  • Koshu: Tämän näyttävän, pinkkikuorisen lajikkeen sanotaan olevan ainoa oikea todella "japanilainen" rypälelajike (siinä missä esimerkiksi Chardonnay on ranskalainen, Riesling saksalainen ja Sangiovese italialainen). Vielä 2000-luvun alkupuolella Koshu käsitti yli 90% Japanissa viiniä varten viljellyistä rypälelajikkeista ja se on edelleen vilejlyalaltaan Japanin merkittävin rypälelajike. Koshun historia on hämärän peitossa, mutta sen arvellaan saapuneen Japaniin joskus 700- ja 1200-lukujen välissä. Lajike ei ole mikään muualla tunnettu lajike, eikä se ole edes puhdas vinifera-suvun kasvi, vaan sen perimästä löytyy muiden köynnössuvun edustajia, minkä vuoksi myös Koshua voidaan pitää hybridinä. Lajikkeen uskotaan olevan lähtöisin parin tuhannen vuoden takaa Kaukasukselta tai välimereltä, minkä jälkeen se on levinnyt viljelijöiden mukana hiljalleen kohti Itä-Aasiaa, silloin tällöin risteytyen sekä muiden Vitis vinifera -köynnösten että muidensukuisten köynnösten kanssa. Japaniin päästyään lajiketta on viljelty lähinnä Yamanashissa, missä se on satojen vuosien ajan pysynyt melko muuttumattomana. Geneettiseltä perimältään Koshu on noin 70% Vitis viniferaa (lähimpänä Muscat- ja Sultana-lajikkeiden edustajia) ja vajaa 30% yhtä tai useampaa edelleen tuntematonta Aasiassa tavattua villiköynnössuvun edustajaa, mahdollisesti Vitis davidii -sukuun kuuluvaa. Todennäköisesti monet lajikkeet, joiden kanssa Koshun esivanhemmat ovat risteytyneet, ovat jo kadonneet sukupuuttoon, minkä vuoksi lajikkeen historiaa on vaikea tutkia tarkemmin – ja samalla sitä voi tämän vuoksi hyvällä omallatunnolla pitää todella uniikkina ja aidosti japanilaisena lajikkeena maailmassa, jolla ei ole toista samankaltaista lähisukulaista.

    Ikivanha, puun paksuinen Koshu-köynnös Yamanashissa.

    Viljelyn kannalta melko paksukuorinen, homeille ja kosteudelle hyvin vastustus- kykyinen Koshu on soveltunut erinomaisesti Japanin ilmastoon. Koska Koshu on poikkeuksellisen innokas kasvamaan ja versomaan, ovat aiemmin esitellyt pergolat olleet luonnollisin keino viljellä Koshua: jos köynnös haluaa kasvaa hanakasti, pergola antaa sille innokkaaseen kasvuun hyvän mahdollisuuden. Siinä missä Euroopassa yksi pieni pergola saattaa kannatella lukuisia pieniä köynnöksiä, voi yksi Koshu-köynnös levittää pergolassa ympärilleen halkaisijaltaan jopa kymmenmetrisen kasvuston täynnä rypäleterttuja. Yamanashissa seikkaillessa ei ole tavatonta bongata hyvin vanhoja Koshu-tarhoja, joissa pergolan alla harvaan istutetut 50–100-vuotiaat Koshu-köynnökset kasvavat paksuina kuin puut, levittäen sinne tänne kiemurtelevan lehvästönsä parin metrin korkeuteen reheväksi vihreäksi katoksi. Jos eurooppalaisilla viinitarhoilla voi kymmenien neliömetrien alueella olla jopa toista sataa köynnöstä, kasvaa Yamanashissa samankokoisella alueella vain tyypillisesti yksi, tanakka Koshu-köynnös.

    Perinteisesti Koshun sadonkorjuu on ajoittunut noin 130–140 päivää kukinnan jälkeen, mutta tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet, että Koshu saavuttaisi aromaattisen intensiteettinsä melko varhain, jo 110 päivää kukinnan jälkeen. Tämän huipun jälkeen alkavat Koshun aromiyhdisteet pikku hiljaa kadota samalla kun bitterisempien fenoliyhdisteiden osuus alkaa kohota. Jos sadonkorjuu suoritetaan perinteiseen tyyliin vasta 3–4 viikkoa myöhemmin, on lopputuloksena "tyypillisenä japanilaisena Koshuna" tunnettu lempeähappoinen, neutraali ja melko hahmoton viini. Tämä havainto on auttanut tuottajia lähestymään lajiketta uudelta kantilta, samalla nostaen Koshun laatua siitä, mitä se on ollut vielä esimerkiksi vain vuosikymmen sitten.

  • Muscat Bailey A: Tämä tumma lajike, joka tunnetaan Japanissa paremmin nimellä "Bailey A" (べリーエイ, "Berii Ei") ja kansainvälisesti silloin tällöin ytimekkäästi "MBA", on Niigatassa, Iwanoharan viinitalolla vuonna 1927 Japanin olosuhteisiin kehitetty hybridi. Kehitys on saanut alkunsa, kun Japanissa kehitettiin Extra-niminen lajike, joka saatiin risteyttämällä amerikkalainen villiköynnös Vitis lincecumii ja amerikkalainen hybridi Triumph (Vitis labrusca x Chasselas Musqué). Kun Extra-lajikkeeseen ei oltu tyytyväisiä, risteytettiin se uudelleen Triumph-lajikkeen kanssa, jolloin saatiin Bailey. Tähänkään lajikkeeseen ei oltu vielä tyytyväisiä, joten jatkojalostusta lähdettiin tekemään risteyttämällä Bailey ja punainen Muscat of Hamburg, mistä syntyi Muscat Bailey A:ksi ristitty, suurikokoisia rypäleitä suurissa tertuissa tuottava musta lajike, joka on erittäin vastustuskykyinen erilaisia homeita ja sienitauteja vastaan.

    MBAn viljelyalasta merkittävä osa (noin 1/3) on Yamanashissa, loput jakautuneet melko tasaisesti ympäri Japania. MBA on yksi suosituimpia Japanin syöntirypäleistä, mutta laatutietoiset tuottajat pyrkivät viljelemään rypälettä niin, että se soveltuisi paremmin viinintuotantoon. Lajike on melko aromaattinen ja tuottaa usein kevyehköjä, maltillisen hapokkaita ja matalatanniinisia punaviinejä. Suurin haaste viinitaloille MBA:n kanssa on päästä eroon sen hybrideille tyypillisestä, kansainvälisiä kuluttajia häiritsevästä "kettumaisuudesta" (ns. foxy flavor), missä toiset tuottajat onnistuvat paremmin ja toiset heikommin.

  • Black Queen: Tämä vuonna 1920 risteytetty tumma hybridi on melko läheistä sukua MBA:lle, ollen risteytys yllä mainittua Bailey-lajiketta ja Golden Queenia (joka itsessään on Vitis vinifera x Vitis labrusca -hybridi). Suurissa tertuissa kasvavat rypäleet ovat tyypillisesti keskikokoisia ja niillä on paksut, home- ja sienitaudilta suojaavat kuoret. Lajikkeesta on perinteisesti tehty mutkattomia, puolimakeita punaviinejä, mutta viljely- ja viininvalmistustekniikoiden kehittyessä lajikkeesta on onnistuttu valmistamaan yhä vakavamminotettavia punaviinejä. Black Queen tyypillisesti ei ole yhtä kettumainen kuin MBA ja siitä yleensä saadaan kepeitä, suhteellisen hapokkaita ja hyvin matalatanniinisia punaviinejä. Lajike on Japanin lisäksi erittäin suosittu myös Thaimaassa.

  • Kai Noir: 1960-luvulla Yamanashissa kehitetty hybridi, joka on perimältään Black Queen x Cabernet Sauvignon -risteytys. Lajike on vähemmän foxy kuin MBA tai Black Queen, kiitos perimän suuremman Viis vinifera -osuuden. Kai Noir kypsyy samoihin aikoihin kuin Cabernet Sauvignon ja on tyylillisesti lähempänä Cabernet Sauvignonia kuin muut Japanissa kehitetyt lajikkeet, mutta on samalla Cabernet Sauvignonia kestävämpi sieni- ja hometauteja vastaan, minkä lisäksi rypäleet eivät ole niin alttiita halkeamaan, tehden siitä varsin hyvin Japanin sateisiin olosuhteisiin soveltuvan lajikkeen.

  • Adiron (myös Adirondac): Itselläni ei ole tämän lajikkeen taustoista mitään hajua, mutta käsitykseni mukaan se on jonkinlainen hybridi. Japanissa kiertäessäni maistoin useita Adiron-viinejä, mutta Google ei tahdo kertoa lajikkeesta juuri mitään. Ymmärtääkseni lajiketta viljellään vähänlaisesti pöytärypäleeksi, mutta jotkut tuottajat valmistavat siitä myös kuivia viinejä. Viinit ovat järjestään aivan uskomattoman foxyja ja ensikohtaaminen niiden kanssa voi olla aika pysäyttävä. Jos ei tiedä mitä "kettumaisuus" tarkoittaa hybridirypäleiden kohdalla, yksi lasillinen Adironia yleensä korjaa asian.

Japanissa saattaa tulla vastaan myös viinejä, joiden sanotaan olevan "vuorirypäleitä" (ns. "mountain grapes"):
Kyohō-rypäleitä ja vertailuksi viikunoita. ©Eunice, Creative Commons 2.0
  • Kyohō: Rypäleen nimi 巨峰葡萄, Kyohōbudō ("suuri vuorirypäle") halutaan usein mainos- materiaaleissa ja pullojen takaetiketeissä kääntää vuorirypäleeksi, vaikka lajikkeella ei ole oikeasti mitään tekemistä vuorten kanssa. Kyohō on lähinnä syöntirypäleiksi kehitetty Vitis vinifera x Vitis labrusca -hybridi, joka tuottaa valtavia (jopa pienen luumun kokoisia) tummia rypäleitä. Lajike on ns. slip-skin variety, eli toisin kuin tavalliset viinirypäleet, Kyohōn kuori on rypälelihasta irtonainen. Näitä rypäleitä onkin tyypillistä syödä tekemällä kuoreen pieni viilto, puristaa itse hedelmä kuoresta ulos ja jättää rypäleen paksu, karvas kuori syömättä. Hieman yllättävänä knoppitietona Kyohō on yksi maailman viljellyimpiä rypälelajikkeita, sillä sitä viljellään laajasti Kiinassa syöntirypäleeksi. Hybridilajikkeena se ei kuitenkaan yleensä nouse esille Vitis vinifera -rypäleisiin keskittyvissä tilastoissa.

    Ymmärrettävästi Japanista löytyy tuottajia, jotka pyrkivät tuottamaan Kyohōsta myös viinejä. Kyohō-viinit ovat tyypillisesti vaaleanpunaisia, hapokkaita ja aromimaailmaltaan melko erikoisia, vivahteiden painottuen ensisijaisesti hybrideille tyypilliseen kettumaisuuteen.

  • Vitis coignetae: Tämä Vitis-sukuun kuuluva köynnöskasvi on Itä-Aasiassa kasvava villi rypäleköynnös ja ainoa Japanissa luonnonvaraisena tavattu köynnös. Perinteisesti lajike on tunnettu Japanissa nimellä 山葡萄 tai ヤマブドウ, Yamabudō ("vuorirypäle"), koska lajike kasvaa luonnonvaraisesti Japanin vuorten tiheissä metsissä. Jotkut tuottajat viljelevät lajiketta viininvalmistusta varten, toiset viljelijät ovat pyrkineet risteyttämään lajikkeesta omia, paremmin viininviljelyyn soveltuvia hybridejä. Yleensä nämä kaikki viinit kulkevat yleistermin "Yamabudō" alla. Sekä Japanissa että muualla maailmassa tätä köynnöstä viljellään ensisijaisesti koristekasvina; länsimaissa kasvi tunnetaan paremmin nimellä Crimson glory vine.

Näiden lisäksi Japanissa on valmistettu lukuisia muita hybridejä, joiden viljely on hyvin pienimuotoista, mutta joita saattaa joka tapauksessa tulla vastaan. Tällaisia ovat mm. Bailey x Alicante -risteytys Bailey Alicante; Koshun, Malbecin ja Merlot'n risteytys Bijou Noir; Black Pegal; Riesling Lion; Shoukoushi; ja Vitis coignetae x Cabernet Sauvignon -risteytys Yama Cabernet.

Näiden omien lajikkeiden ohella Japanissa on perinteisesti viljelty maan haastaviin olosuhteisiin hyvin soveltuvia amerikkalaisia hybridejä ja Vitis labrusca -sukuun kuuluvia rypälelajikkeita, kuten Concord, Delaware ja Niagara. Vaikka näitä lajikkeita tavataan edelleen melko paljon Japanissa, on niiden suosio viininvalmistuksessa ollut jo jonkin aikaa kuitenkin laskussa, kun taas monet kansainväliset lajikkeet ovat kasvattaneet merkittävästi suosiotaan viininviljelyn suosion kasvun myötä. Viljellyimpiä kansainvälisiä rypälelajikkeita Japanissa ovat:
  • Albariño
  • Cabernet Franc
  • Cabernet Sauvignon
  • Chardonnay
  • Kerner
  • Merlot
  • Müller-Thurgau
  • Petit Manseng
  • Petit Verdot
  • Pinot Noir
  • Riesling
  • Syrah
  • Tannat
  • Zweigelt

Näistä Merlot, Chardonnay ja Cabernet Sauvignon ovat ylivoimaisesti muita lajikkeita suositumpia. Erityisesti Merlot näyttää soveltuvan yllättävän hyvin Japanin ilmastoon ja moni tuottaja tekeekin lajikkeesta varsin vakuuttavia, jopa kansainvälistä vertailua kestäviä punaviinejä.

Viinityylit

Koska Japanilla ei ole harteillaan satoja vuosia vanhaa viiniperinnettä, valmistavat tuottajat ennakkoluulottomasti kaikennäköisiä viinityylejä laidasta laitaan. Toiset ovat varsin uskottavia, perinteisiä viinejä, toiset mielenkiintoisia ja positiivisesti yllättäviä kokeiluja... ja jotkut saavat lähinnä kulmat nousemaan.

Perinteisesti japanilainen viini oli joko käymisen keskeyttämällä makeaksi jätettyä tai sitten ihan rehellisesti jälkikäteen eri tavoin makeutettua. Paikallinen maku suosi lähinnä pehmeitä ja makeita piirteitä, joten viineistä tavoiteltiin tyylillisesti varsin matalahappoisia, joissa tanniinien rooli oli mieluusti mahdollisimman lähellä olematonta. Näitä viinejä valmistetaan edelleen, mutta niiden osuus on vähentynyt vuosi vuodelta.

  • Valkoviinit
    Tyypillisin japanilainen valkoviini, johon ei-japanilainen kuluttaja törmää, on Koshu Yamanashista. Koska lajike on aromaattisesti varsin neutraali, ovat japanilaiset Koshut tyypillisesti varsin puhdaspiirteisiä, hillittyjä ja vähäeleisiä. Monet tuottajat ovat pyrkineet tuomaan Koshuun syvyyttä käsittelemällä sitä samalla tavoin kuin yhtä lailla neutraalia Melon-rypälettä Muscadet'n alueella: viiniä kypsytetään pitkään ns. sur lie, eli hiivasakan päällä, jolloin pikku hiljaa autolyysin myötä (eli hiivasolujen hajotessa) viini saa runsautta niin makumaailmaan että suutuntumaan. Empiirisen havainnoinnin myötä olen todennut, että Koshu Sur Lie lienee yleisin japanilainen valkoviinityyli.

    Koshu Sur Lie on kuitenkin loppupeleissä melko yksiulotteinen valkoviinityyli, joten olen iloinen, että Japanissa lajikkeesta tehdään paljon muutakin. Koshu myös taittuu tynnyrikypsytykseen ja usean esimerkin jälkeen olen todennut monien tynnyrikypsytettyjen Koshujen olevan varsin tasapainoisia ja parhaiden olevan hyvin Burgundi-henkisiä niin ilmaisultaan kuin rakenteeltaan. Koshu usein mielletään neutraalin lisäksi melko matalahappoiseksi lajikkeeksi, mutta kyseessä lienee enemmän viininviljelylliset ja -valmistukselliset ratkaisut jotka tähän vaikuttavat, sillä vastaani on tullut myös paljon eloisia ja hapokkaita Koshuja, jotka ovat todennäköisesti varhain syksyllä korjatuista rypäleistä valmistettuja.

    Monien kansainvälisten lajikkeiden kohdalla tynnyrikypsytyksen onnistuminen tuntuu olevan enemmän arpapeliä kuin Koshun kanssa. Vaikka olen maistanut useamman vallan tyylikkään Chardonnayn Japanista, tuntuu tyyli helposti lipsahtavan aivan naurettavan ylitammisen, jopa sahajauhoisen tai karamellisen paahteisen puolelle. Tämän vuoksi terästankeissa tai betonisammioissa valmistetut Albariño-, Petit Manseng- ja Riesling-viinit tuntuvat onnistuvan keskimääräistä Chardonnayta paremmin.

    Hybrideistä ja ei-vitifera-lajikkeista valmistetut valkoviinit tuppaavat useammin olemaan puolikuivia tai puolimakeita – jopa täysin makeita – kuin kuivia. Nämä viinit ovat järjestään varsin mutkattomia esityksiä ja perinteisiin viineihin tottuneille myös usein melko kummallisen makuisia, kiitos lajikkeille tyypillisen kettumaisuuden.

  • Punaviinit
    Joitain vähän makeampia punaviinejä on tullut vastaani, mutta tyypillinen japanilainen punaviini on nykyisin melkeinpä aina kuivaa. Vaikka melkein kaikki punaviinit ovat makeusasteeltaan kuivia, tuntuu siltä, että keskimäärin viljelijät tuppaavat tekemään japanilaisista hybridilajikkeista lempeämpiä, matalahappoisempia ja tanniineiltaan kilttejä, kun taas kansainvälisistä lajikkeista valmistetaan useammin rotevampia ja rakennevetoisempia "länsimaisia" viinejä, joissa tanniinit saattavat helposti mennä jo rujon rustiikkisen puolelle.

    Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että Japanissa hanskataan valkoviinien valmistus punaisia paremmin. Silloin tällöin voi törmätä oikein uskottavaan, moniulotteiseen ja rakenteikkaaseen esitykseen, mutta näppituntumani on, että monella tuottajalla ei ole punaviinin valmistus oikein hallussa ja myös alueelle vasta istutettujen lajikkeiden viljelykin on vielä hakusessa. Tämän vuoksi viinit saattavat olla erittäin ali- tai yliuutettuja, raa'an vegetaalisia, ylikypsän makeita, tukkoontammitettuja tai jo pullotusvaiheessa selkeän oksidoituneita. Kokonaisuutena Japanin punaviiniskene on vielä todella nuori ja sen myötä edelleen melkoinen miinakenttä.

  • Kuohuviinit
    Japanissa kuohuviineille on omat pienet markkinat, mutta hyvin harva tuottaja pyrkii tekemään kuplivia laatu edellä. Kourallinen perinteisellä pullokäymismenetelmällä valmistettuja kuohuviinejä on tullut vastaani, mutta hyvin merkittävä osa japanilaisesta kuohuviinituotannosta on joko tankkimenetelmällä valmistettua tai ihan vain pohjaviiniin hiilidioksidia lisäämällä tehtyä.

  • Roséeviinit
    Näitä olen nähnyt vain pari hassua. Tuntuu siltä, ettei roséeviineille ole juurikaan kysyntää Japanissa. Useimmat japanilaiset roséet jota olen ehtinyt maistaa olivat tehtyjä hybridilajikkeista ja siksi myös tyyliltään vähintäänkin erikoisia.

  • Muut viinityylit
    Japanissa oranssien viinien valmistus tuntuu saaneen yllättävän paljon suosiota suhteessa maan kokonaistuotantoon nähden – ainakin sen perusteella, kuinka monta japanilaista oranssia viiniä olen nähnyt. Pinkkikuorinen Koshu tuntuu soveltuvan yllättävän hyvin kuorikontaktin käyttöön, antaen tyypillisen neutraalille valkoviinille merkittävästi syvyyttä, luonnetta ja väriä. Edes Koshusta valmistettu oranssi kuohuviini ei ole mitenkään tavaton viinityyli Japanissa. Myös yhtä lailla harmahtavan pinkkiä Delawarea käytetään kuorikontaktiviineihin.

    Yksi selitys kuorikontaktiviinien suosiolle tuli Château Lumièrellä, jossa kerrottiin hiilidioksidimaseraation (ns. carbonic maceration) olevan yksi perinteinen tyyli tehdä Koshua, vaikkei kyseistä menetelmää juuri muualla harrasteta. Tämä menetelmä on parhaiten tuttu hedelmävetoisista Beaujolais'n viineistä ja sen avulla saadaan luonnostaan suitsittua hieman lopullisen viinin happopitoisuutta alaspäin. Lumièrella kerrottiin, että tällä tavoin pystytään sekä pehmentämään varhain korjattujen Koshu-rypäleiden happoja samalla kun kuorista saadaan sekä väriä että aromaattista syvyyttä ilman hallitsevaa fenolista bitterisyyttä, joka olisi voimakkaampaa myöhemmin korjatuissa rypäleissä. Itselleni ei kuitenkaan selvinnyt, oliko tyyli ollut käytössä laajemmin Yamanashissa, vai oliko hiilidioksidimaseraatio vain Lumièren oma erikoisuus

    Kuten mainitsin artikkelissa aiemmin, natural-viineillä on suuri suosio Japanissa, mikä näkyy myös monen pientuottajan kohdalla. Faktana en uskalla asiaa laukoa, mutta voisin kuvitella Japanissa olevan maailman suurin natural-viinituottajien osuus koko maan viinintuottajista, johtuen sekä kyseisen tyylin suosiosta että tuottajien verrattain pienestä lukumäärästä.

    Lisäksi Japanissa valmistetaan myös erilaisia väkevöityjä viinejä edelleen. Siinä missä ennen vanhaan valtaosa viineistä oli mutkatonta, makeaa ja edullista väkevöityä viiniä, ovat nykyiset genren edustajat harvinaisia, mutta erittäin uskottavia esityksiä tyylissään. Japanissa moni tuottaja imitoi esimerkiksi Portviinejä, Madeiroita ja Sherryjä, tuottaen makeita, pitkään tynnyri- tai solera-kypsytettyjä ja tyylillisesti hyvin intensiivisiä väkevöityjä viinejä, jotka kestävät hyvin kansainvälistä vertailua.

Lopuksi

Pituudestaan huolimatta tämän artikkelin ei ole tarkoitus olla mikään vedenpitävä, kaikenkattava esitys siitä, millainen Japani on viinimaana ja minkälaisia maan viinit ovat, vaan ainoastaan tarjota yksi katsaus siihen hetkeen, millainen Japani oli viinimaana 2010-2020-lukujen taitteessa. Koska maassa kattavampi viinintuotanto on lähtenyt vasta aivan hiljattain käyntiin, on tilanne vielä erittäin dynaaminen ja uskon tilanteen olevan vielä suuren muutoksen alla pitkään. Lieneekin hyvin todennäköistä, että tilanne Japanissa tulee 10 vuoden päästä olemaan aivan toisennäköinen kuin nykyisin.

Yamanashi auringonlaskun aikaan.
Suurimmat haasteet maalle tulevat varmasti ilmastonmuutoksesta, jotka ovat kasvattaneet tasaisesti maan sademääriä ja nostaneet lämpötiloja – voikin olla, että maan viinintuotannon keskus, joutuu siirtymään perinteiseltä paikaltaan Yamanashista pohjoisemmaksi, jos laakso muuttuu tulevaisuudessa liian lämpimäksi ja kosteaksi paikaksi viininviljelyyn.

Oman haasteensa tuo myös Japanin köynnösmateriaali: koska Japanissa ei varsinaisesti ole omia, erikoistuneita köynnöskasvattamoita, köynnöksiä ostetaan erikoistumattomista viljelykasvien kasvattamoista. Vaikka näistäkin saattaa saada kuranttia tavaraa, ei näillä kasvattamotarhoilla valvota köynnöksiä erilaisten virustartuntojen varalta ja välillä lajikkeiden nimeäminenkin saattaa olla vähän mitä sattuu. Tämän vuoksi viljelijät saattavat joutua työskentelemään heikompitasoisten raaka-aineiden kanssa mihin heillä voisi olla mahdollisuus.

Uskon kuitenkin maan viinien yleisen tason kohoavan ja tasoerojen tasaantuvan, kun aivan hiljattain aloittaneet viinintuottajat oppivat paremmin miten maahan vasta hiljattain tuodut ja tarhoille istutetut kansainväliset lajikkeet käyttäytyvät maan ilmastossa, minkälaiseen maaperään ne soveltuvat parhaiten, minkälaisia erityisiä viininviljelyllisiä ratkaisuja ne tarvitsevat pärjätäkseen Japanissa ja milloin mitkäkin lajikkeet tulisi korjata tarhoilta. Samoin monilla viinintuottajilla voi itse viininvalmistus olla tällä hetkellä vielä hukassa, mutta tämä varmasti korjaantunee tulevien vuosikertojen myötä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti