Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


10.12.20

Szepsy Tokaji Aszú 6 Puttonyos 2000

István Szepsy Tokaji Aszú 6 Puttonyos 2000
  • Valmistaja: István Szepsy
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, Tokaji
  • Maa: Unkari
  • Alue: Tokaj-Hegyalja
  • Rypäleet: Furmint, Hárslevelű, Muscat Blanc
  • Koko: 0,5
  • Hinta arviointihetkellä: 60€ (Helmikuu 2018)
  • Hinta nyt: ~120€ (Joulukuu 2020, wine-searcher.com)
 
 
István Szepsy vanhempi on siitä hieman erikoinen tapaus viinintekijäksi, että hänen viininsä keräävät järjestään valtavasti kehuja ympäri maailmaa ja häntä on kutsuttu sekä neroksi että niin Unkarin kuin jopa koko maailman parhaaksi viinintekijäksi – ja silti hädin tuskin kukaan, joka ei harrasta unkarilaisia viinejä, ei ole koskaan kuullutkaan miehestä.

Szepsy ei ole päätynyt tuottamaan viinejä Tokajissa aivan vahingossa. Hänen sukunsa on nimittäin tuottanut viiniä Tokajin alueella jo 1500-luvun lopulta ja heidän läsnäolollaan on ollut merkittävä vaikutus alueen historiaan: esimerkiksi Tokajin makeiden, jalohomeisten Aszú-jälkiruokaviinien valmistuksen sanotaan olevan Szepsy-nimisen miehen keksimä. Tällä hetkellä myös Szepsyn poika, István Szepsy nuorempi, työskentelee Tokajissa viinin parissa, joten vaikuttaa siltä, ettei Szepsyn suvun vaikutus ole vielä hetkeen katoamassa alueelta.

Tokajin alueen suurin vastoinkäyminen oli toisen maailmansodan jälkeen vallan siirtyminen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä toimineelle kommunistiselle puolueelle. Kommunistien vallan alla Tokajin loisto ja historia tukahdutettiin hyvin lyhyessä ajassa ja alue valjastettiin viinien massatuotantoon. Ne tasamalla sijaitsevat viinitarhat, joita oli mahdollista viljellä mekanisoidusti, muokattiin sellaiseen uskoon, ja hankalasti viljeltävillä jyrkillä rinteillä sijaitsevat huipputarhat jätettiin kesannolle tai jopa revittiin kokonaan maasta. Omaan käyttöön tarkoitettuja pieniä palstoja lukuun ottamatta viljelijät eivät saaneet omistaa maata, vaan kaikkien täytyi viljellä valtion tarhoja, joista rypäleet toimitettiin valtion viinitehtaille.

Tänä haastavana aikana István Szepsy ei alistunut hylkäämään sukunsa perinnettä, vaan istutti ja viljeli salassa omaa neljän hehtaarin palstaansa aina 1970-luvulle asti. Kun hän jäi lopulta tästä kiinni, sai hän pitää tarhansa sillä ehdolla, että rypäleet toimitettaisiin valtion viinitehtaisiin. Kun vuonna 1990 kommunistihallinto maassa päättyi, sai Szepsy jälleen tuottaa viiniä tarhaltaan; tämän lisäksi hän ryhtyi hankkimaan lisää palstoja alueen parhailta viinitarhoilta tavoitteenaan palauttaa viisi vuosikymmentä jatkunut Tokajin viinin alennustila takaisin maailman huipulle.

Tätä nykyä Szepsyn omistuksessa on noin 63 hehtaaria viinitarhoilta. Jotain hänen laadun tavoittelustaan kertonee se, että näiltä 63 hehtaarilta Szepsy tuottaa vuosittain vain noin 60,000 pulloa viiniä; tuotantomääriä rajoittaa toki jo kasvuvaiheessa rankalla kädellä suoritettu terttujen tai jopa yksittäisten rypäleiden karsinta sekä jalohomeen kuivattamien rypäleiden tuottama satomäärien väheneminen (yhdestä jalohomeisesta rypäletertusta saa puristettua merkittävästi vähemmän mehua kuin tuoreena poimitusta rypäletertusta). Tuotantomäärät ovat tästä huolimatta melko naurettavan pieniä, sillä esimerkiksi Champagnen satomäärillä (6650 litraa / hehtaari) olisi mahdollista tuottaa tuo sama 60,000 pulloa vain 6-7 hehtaarilla tarhoja! Szepsy myykin pois bulkkina kaiken tuotantonsa, joka ei vastaa hänen tiukkoja laatustandardejaan.

Alun perin Szepsy – kuten lukemattomat Szepsyn sukupolvet ennen häntä – valmisti vain makeaa Aszú-viiniä, mutta (toisin kuin kuivat valkoviinit) makeat jälkiruokaviinit eivät nykyaikana juurikaan myy, joten Szepsy on joutunut adaptoitumaan. Alun perin hän piti Tokajin kuivia valkoviinejä tasapainottomina ja lähes juomakelvottomina, mutta ryhdyttyään itse tuottamaan kuivia viinejä on hän liudentanut mielipiteitään – tai sitten vain todennut, että muiden valkoviinit ovat edelleen juomakelvotonta tavaraa, mutta sentään omat viininsä hän voi itse valmistaa sellaisiksi, että niitä kehtaa juoda (ja omien kokemusteni perusteella voin sanoa, että ne kyllä ovat vallan vaikuttavaa tavaraa!).

Vaikka lähes kaikki Tokajin tuottajat valmistavat makeita Aszú-viinejä Szepsyn esi-isän kehittämällä tavalla (jalohomeisista rypäleistä puristettua makeaa tahnaa lisätään hädin tuskin kypsistä rypäleistä viineistä valmistettuun, jo käytettyyn kuivaan valkoviiniin, jossa jalohomeiset rypäleet maseroituvat viinissä ja makeuttavat sen), on Szepsy itse kehittänyt menetelmää edelleen tavoitellessaan parasta mahdollista Tokaji Aszún ilmentymää. Szepsy itse poimii niin tavalliset kuin jalohomeiset rypäleet suurin piirtein yhtä aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että hänen viineissään ei-jalohomeiset rypäleet ovat merkittävästi kypsempiä kuin muilla tuottajilla. Szepsy on todennut, että parhaan lopputuloksensa hän saa, kun rypäleet ovat alusta asti yhdessä, eli niin tavalliset kuin jalohomeiset rypäleet murskataan yhdessä, eikä viinejä valmisteta erikseen. Yleensä laatutietoiset tuottajat käyttävät vain murskatun rypäleen mehun, kun taas rypäleistä lopuksi puristamalla saatu osuus saatetaan jättää vähempiarvoisena käyttämättä. Szepsy sen sijaan käyttää rypäleistään sekä murskatun että puristetun osuuden, jotta viini saa myös uutosta ja runkoa. Näin saadun mehun annetaan asettua ja kirkastua noin vuorokauden ajan, minkä jälkeen viini siirretään tammitynnyreihin käymään spontaanisti villihiivoilla. Viinin yleensä annetaan käydä noin kolmen kuukauden ajan, minkä jälkeen viini lapotaan pois hiivasakan päältä kypsymään tynnyreihin. Lopuksi viini pullotetaan noin kolmen vuoden iässä.

Siinä missä perinteinen 6 Puttonyosin Aszú valmistettiin lisäämällä yhteen 136-litraiseen gönc-tynnyriin kuusi puttonya eli 25-litraista korillista jalohomeisista rypäleistä puristettua makeaa tahnaa, valmistetaan nykyisin 6 Puttonyosin Aszú yksinkertaisesti analysoimalla viinin jäännössokerimäärä; yli 150 g/l jäännössokeria vastaa määrää, joka olisi löytynyt perinteisellä menetelmällä valmistetusta 6 Puttonyosin Aszústa. Szepsyn 6 Puttonyosin Aszú valmistetaan pääosin melko neutraalista mutta hapokkaasta Furmintista (n. 2/3), mutta seassa on myös enemmän hedelmää ja mausteisuutta tuovaa Hárslevelűa (n. 1/3) sekä pieni määrä aromikasta Sárgamuskotálya eli Muscatia. Talon totuttuun tyyliin viini on sekoitus sekä jalohomeisia että erittäin kypsinä poimittuja rypäleitä, jotka on puristettu yhdessä ja joista saatu viini on käynyt spontaanisti tammessa noin 10,5% vahvuuteen, minkä jälkeen käyminen on päättynyt luonnollisesti. Viini on pullotettu noin kolmen vuoden ikäisenä. Tämä nyt arvioitu viini on maistettu täysin sokkona.

Viinillä on syvä ja varsin intensiivinen, pronssiin taittuva mahonginruskea väri.

Tuoksu on erittäin makea ja intensiivinen, mutta tummaan ja kehittyneen oloiseen ulkonäköön nähden hämmentävän nuorekas ja eloisa. Rehevästä aromimaailmasta löytyy huumaavan parfyymisiä eksoottisia kukkia ja ruusun terälehtiä, hieman mehukasta klementiiniä, hillittyä appelsiininkuorta ja bergamottia, kevyttä karamellisuutta ja hentoja kuivattujen persikoiden ja aprikoosien piirteitä. Yleisilme on Tokajille tyypillisen makea ja intensiivinen, mutta samalla suorastaan poikkeuksellisen aromikas ja monisyinen.

Viini on suussa makea, täyteläinen ja varsin öljyinen, muttei kuitenkaan tahmea tai raskasliikkeinen, kiitos erittäin tuntuvan – suorastaan kirpakan – hapokkuuden. Erittäin konsentroituneesta makumaailmasta erottuu kypsää sitruunaa ja tuoksussa tavattuja eksoottisia kukkia, hieman bitteristä sitruksenlihaa, maltillista pippurista mausteisuutta, kevyttä akaasiahunajaa ja ujoja sokeroitujen appelsiininkuorten vivahteita. Viinin erittäin napakkana tuntuva hapokkuus antaa kokonaisuudelle valtavasti ryhtiä ja rakenteen tuntua,suitsien samalla mainiosti jäännössokerin tuomaa makeutta taka-alalle.

Viinistä jää lopuksi suuhun varsin makea, hieman tahmea ja uskomattoman pitkäkestoinen jälkivaikutelma. Intensiivinen jälkimaku tuntuu hieman keskimakua kehittyneemmältä, tarjoillen melassin ja karamellin makeita sävyjä, hieman murjottua omenaa, kevyttä kukkaista parfyymisyyttä, hillittyä kypsää mandariinia, hentoa jalohomeen tuomaa appelsiinimarmeladisuutta ja ujosti oksidatiivinen häivähdys hurmaavaa pähkinäisyyttä.

Viini on kokonaisuutena aivan uskomaton esitys – ei pelkästään jälkiruokaviininä, vaan ihan minä tahansa viininä. Viinistä löytyvä intensiteetti, rakenne, moniulotteisten makujen loputtomalta tuntuva kerroksellisuus ja ikään nähden hämmentävän nuorekas yleisolemus ovat aivan poikkeuksellisia. Viini on hyvin todennäköisesti paras koskaan maistamani Tokaji Aszú ja samalla yksi parhaista maistamistani jälkiruokaviineistä. Erityisesti viinin parfyymiset, kukkeat piirteet ja hyvin puhdaspiirteinen, intensiivinen hedelmä tekivät viinistä kaikin puolin ainutlaatuisen esityksen jopa Tokajiksi – ja samasta syystä sokkona maistellessamme arvasin oikein viinin olevan Szepsyn Tokaji Aszú, sillä yhdistän tämän parfyymisen kukkaisuuden juuri Szepsyn tyyliin. En tiedä, onko viinissä tavallista Tokajia suurempi osuus Sárgamuskotálya, onko tämä kukkaisuus seurausta Szepsyn omista viininvalmistustekniikoista, vai onko taustalla jokin muu tekijä. Joka tapauksessa, tämä piirre tuntuu olevan hyvin tyypillinen Szepsyn viineille – sekä näköjään tyypillinen ominaisuus, jolla voi yrittää erottaa viinin sokkomaistelussa!

Kaiken kaikkiaan tämä on aivan poikkeuksellinen esitys, joka pärjäsi valtavasti paremmin, mitä viinin vahvaa oksidatiivisuutta vihjannut tummanruskea väri antoi odottaa. Viini on jo nyt uskomattoman vaikuttava esitys, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö viini kykenisi kehittymään suotuisasti vielä vuosikymmenten ajan. Noin 60€ hinnalla viini ei ole missään nimessä edullinen esitys Tokajiksi, mutta laatu maksaa – ja tämän viinin laadun tapauksessa hinta kyllä tarjoaa runsaasti vastinetta rahalle!

Lyhyesti: Todennäköisesti paras koskaan maistamani Tokaji. Vaikka monet Tokajit voivat olla uskomattoman hienoja jälkiruokaviinejä, tämä kyseinen tapaus menee muista vielä vaivattomasti ohitse.

Arvio: Täydellinen – pakko sanoa, tämän tasoisesta jälkiruokaviinistä on kyllä aika vaikeaa enää pistää paremmaksi. Tällaista viiniä maistellessa ei enää ihmettele, miksi satoja vuosia sitten Tokaji oli kuninkaallisten hovien kenties arvostetuin juoma.

Hinnan (~60€) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

8.12.20

Tempier La Tourtine 2001

Domaine Tempier Bandol Cuvée Speciale La Tourtine 2001
  • Valmistaja: Domaine Tempier
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Bandol
  • Maa: Ranska
  • Alue: Provence, Bandol
  • Rypäleet: Mourvèdre (85%), Grenache, Cinsaut
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Elokuu 2020)
  • Hinta nyt: ~110€ (Joulukuu 2020, wine-searcher.com)

 kuva: winebid

Välimerellisessä Ranskassa, aivan Italian kyljessä sijaitseva Provence ei yleensä lukeudu alueisiin, joita pidettäisiin merkittävinä arvoviinien osalta. Suurimpana syynä tässä lienee roséeviinit, jotka ovat nousseet ennennäkemättömään suosioon ja joita tuotetaan tuolla kyseisellä alueella valtavia määriä. Tämän loputtoman roséeviinin meren keskeltä löytyy kuitenkin kaksi piskuista appellaatiota, jotka ylpeinä kantavat Provencen laatuviinien lippua samalla kun lähes koko muu alue keskittyy tekemään lähinnä hailakkaa, neutraalia ja herttaisen yhdentekevää roséeta: Bandol ja Palette (joista jälkimmäisen suosio lepää lähes yksinomaan arvostetun Château Simonen harteilla).

Aivan välimeren rannalla sijaitseva Bandol on kahdella tapaa hyvin erityinen appellaatio: ensimmäiseksi, toisin kuin muualla Provencessa, jossa roséeviini hallitsee, on punaviini Bandolissa kuningas. Bandolissa toki valmistetaan myös (usein varsin vaikuttavaa ja keskimääräistä Provencen roséeviiniä runsaampaa) roséeviiniä sekä piskuisia määriä valkoviiniä, mutta alueen maine tulee ensisijaisesti sen vaikuttavista punaviineistä. Toiseksi, Mourvèdre. Tämä myös Monastrellina ja Matarona tunnettu lajike on levinnyt laajalti koko Etelä-Ranskaan, mutta lajikkeena se vaatii poikkeuksellisen lämpimiä oloja, minkä vuoksi sitä on monilla paikoilla voinut viljellä vain kaikista kuumimmilla alueilla, joissa lajike kykenee varmuudella kypsymään vuodesta toiseen. Bandol sen sijaan on aina ollut riittävän lämmin (tai jopa kuuma) viinialue, joten Mourvèdrellä ei ole koskaan ollut samanlaisia ongelmia kypsyä siellä kuin muualla Provencessa, Rhônessa tai Languedocissa. Täten Bandol onkin ainoa viiniappellaatio Ranskassa, jossa Mourvèdre on pääosassa alueen kaikissa punaviineissä – viinilainsäädännön mukaan viinissä pitää olla vähintään 50% Mourvèdreä, eikä ole tavatonta tavata viinejä, joissa lajikkeen osuus huitelee täydessä sadassa prosentissa.

Vaikka Bandol on täynnä korkeatasoisia, perinteikkäitä viinitaloja, ovat alueen neljä tunnetuinta tuottajaa ne, joiden viineihin lähes poikkeuksetta viitataan, kun puhutaan Bandolin viineistä; nämä tuottajat ovat siis Château de Pibarnon, Château Pradeaux, Château Vannières sekä muita tuottajia päätä korkeampana jylhänä seisova Domaine Tempier.

Ei ole tarkkaa käsitystä siitä, kuinka vanha Bandolin sydämessä sijaitseva Domaine Tempier on, mutta kyseisellä paikalla on todistettavasti toiminut niin viiniköynnöksiä kuin kaikkea muutakin viljellyt maatalo jo 1700-luvulla ja se on ollut Tempierin suvun omistuksessa vuodesta 1834. Vaikka talon palkitut viinit olivat keränneet arvostusta jo kauan, alkoi Domaine Tempier muotoutua nykyiseen muotoonsa vasta 1900-luvun alussa. Lucie "Lulu" Tempier sai suvun tilan omistukseensa mennessään vuonna 1936 naimisiin Lucien Peyraudin kanssa. Lucien Peyraud oli haaveillut ryhtyvänsä viininviljelijäksi, joten hän opiskeli viininviljelyä ja -valmistamista alueella joidenkin vuosien ajan, kunnes lopulta Lulu ja Lucien asettuivat asumaan suvun perintötilalle. Lucien Payraud ei pelkästään keskittynyt omiin viineihinsä, vaan myös koko alueen viineihin; hänen tavoitteenaan oli nostaa Bandol maailman merkittävimpien viinien joukkoon, ja hänen ja muutaman muun alueen viljelijän lobbaamana Bandol saikin vuonna 1941 yhtenä Ranskan ensimmäisistä viinialueista oman AOC-appellaation, peräti ennen kuin Domaine Tempier oli pullottanut ensimmäistäkään omaa viiniä! Peyraudin ensimmäinen pullotettu viini, Bandolin appellaation alla julkaistu roséeviini, tuli muutamaa vuotta myöhemmin, ollen vuosikertaa 1943. Nykyisen ulkonäkönsä talon viinit saivat vuonna 1951, jolloin Lulun isä, Alphonse Tempier, taiteili pulloissa edelleen koreilevan laivan.

1960-luvulla talon valikoima laajeni perustason punaviinistä, roséeviinistä ja valkoviinistä kahteen tarhaan, kun viljelystä ja viininteosta vastanneet Lulun ja Lucienin pojat Jean-Marie ja François Peyraud pikku hiljaa huomasivat, miten erilaisia viinejä talon tarhat tuottivat. Valitsemalla kaikkein luonteikkaimpia viinejä tuottavien tarhojen rypäleet, otettiin valikoimiin kaksi tarhaviiniä: La Tourtine ja La Migoua, jotka valmistettiin kyseisten tarhojen parhaista rypäleistä. Myöhemmin, kun Tourtine-tarhan alaosissa sijaitsevan luonnon muovaaman "amfiteatterin" keskellä kasvavien rypäleiden todettiin tuottavan hyvin erilaista viiniä kuin vieressä sijaitsevan Tourtine-tarhan, otettiin valikoimiin vielä kolmas viini, joka sai nimen Cabassaou.

Domaine Tempierin tarhaviineissä hienointa on se, että kaikki talon punaviinit valmistetaan täysin samalla tavalla, eli tarhaviineistä ei tieten tahtoen tehdä "parempia" kellarissa, vaan ainoastaan terroir ja muuttuvat rypälesekoitukset tekevät jokaisen viinin luonteeltaan ainutlaatuisiksi. Niin useiden tarhojen rypäleistä sekoitettu perus-Bandol kuin tarhaviinit Cabassaou, La Migoua ja La Tourtine valmistetaan kaikki käyttämällä viinit spontaanisti villihiivoin, maseroidaan kuorien kanssa 3-4 viikon ajan (nykyisin terästankeissa) ja kypsytetään suurissa, 2500–5000 litran foudre-tammisammioissa. Viinien annetaan kypsyä vuosikerrasta riippuen n. 18–20 kk foudreissa, minkä jälkeen ne pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina. Punaviineissä rypälekoostumus riippuu siitä, miltä tarhalta viinit tulevat: Cabassaou on käytännössä lähes pelkästään Mourvèdreä, kun taas La Migouassa Mourvèdren osuus on vain 55%, eli selkeästi vähemmän kuin Tempierin viineissä keskimäärin.

Nyt arvioitavana oleva La Tourtine heijastelee rypälekoostumuksellaan tarhan istutuksia, eli viini on pääosin Mourvèdreä (85%). Lopuista 15 prosentista vastaa lähinnä runsaampaa ja pyöreämpää hedelmäisyyttä tuova Grenache, joskin seassa on myös pieni määrä keveyttä ja happoja tuovaa Cinsaut'ta. Bandolille tyypilliseen tapaan alkoholia löytyy reilusti, eli 15%. Viini tuli testattua osana Tempierien tarhaviinien 2003–1990-vertikaalimaistelua, josta se jäi mieleen illan parhaana viininä, joten ihan mistään tusina-Bandolista ei ole nyt kyse.

Viinillä on syvä, konsentroitunut ja kevyesti läpinäkyvä punamusta väri. Seasta näyttää löytyvän hieman partikkeleja, joten varovainen dekantointi sakan päältä on suositeltavaa.

Tuoksu vakuuttaa heti ensimmäisellä nuuskaisulla: kokonaisuus on selvän rustiikkinen, mutta samalla varsin houkutteleva hieman makeaan taittuvalla aromimaailmallaan. Vivahteikkaasta nokkasektorista löytyy kuivahtaneita tummia marjoja, hieman brettaista tallintaustaa ja lantaista maatalon pihaa, kevyttä salmiakkia, hillittyä kypsää mustikkaa ja hentoa nahistunutta viikunaa.

Suussa viini on selvästi kypsä, hurmaavan teksturaalinen ja melko konsentroituneen oloinen. Kompleksisesta ja varsin intensiivisestä makumaailmasta erottuu nahistuneita hapankirsikoita, brettan tuomaa, makean fenolista nahkaisuutta ja neilikkaisuutta, hieman pippurista mausteisuutta, kevyttä kuivattua luumua, hillittyä makeaa mustikkaisuutta, hentoa nahistunutta viikunaa ja Mourvèdrelle tyypillistä, lihaista riistaisuutta. Kokonaisuus on kuiva ja vaikuttavan rakenteikas, kiitos sekä melko korkean hapokkuuden että varsin tuntuvien, voimalla ikeniin tarraavien tanniinien. 15% alkoholia pysyy suorastaan hämmentävän hyvin pois tieltä.

Viini jättää lopuksi suuhun kuivan, robustin ja melko tanniinisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu pitkään ja erittäin intensiivisesti nahkaista funkia ja brettaista tallintausta, hieman lihaista umamia, kevyemmällä otteella kuivakkaa nahistunutta tummaa marjaa, hieman makeampaa kuivattua luumua, hentoa pippurista mausteisuutta, ujoa maanläheisen yrttistä garrigueta ja aavistus makeaa lakritsisuutta.

Kokonaisuutena La Tourtine 2001 on upea, vaikuttavan rakenteikas ja hurmaavan moniulotteinen Bandol, josta löytyy niin syvyyttä kuin voimaa. Nyt loppukesästä järjestetyssä 2003–1990-vertikaalissa erottui, miten tämä kyseinen viini oli jotakuinkin ainoa Tempierin tarhaviini, jossa erottui rustiikkinen, brettaisuus melko selvänä, mutta nämä piirteeit eivät missään vaiheessa häirinneet kokonaisuutta, vaan päin vastoin, toivat viinille vain lisää syvyyttä ja nyansseja. Monelle (allekirjoittanut mukaanlukien) viini olikin illan paras – vaikka kattaus oli sen verran kovatasoinen, ettei parhaan valinta niiden joukosta ollut helppo tehtävä.

Tourtine tuntuu yleisesti olevan ainakin omaan makuuni paras esitys Tempierin tarhaviineistä: siinä on enemmän voimaa ja syvyyttä kuin tyylillisesti kepeämmässä ja herkemmässä La Migouassa, mutta siinä on myös samalla enemmän särmää ja rakennetta kuin massiivisen kokoisessa, mutta usein aika pehmeäksi ja raskastekoiseksi jäävässä Cabassaoussa. Tätä kyseistä Tourtinen vuosikertaa maistellessa voi todeta, ettei se selvästikään ole enää nuori tapaus, mutta viini ei tunnu vielä olevan aivan huipulla myöskään. Tourtine 2001 tuntuu näin 20 vuoden ikää lähestyessään hivuttautuvan pikku hiljaa kohti kehityskaarensa huippua, mutta matkaa on silti vielä taitettavana – tässä vaiheessa on vain vaikea arvioida, onko kyse vuosista vai vuosikymmenestä. Joka tapauksessa, jos viini löytyy kellarista, voi sen yhtä hyvin korkata kuin jättää kypsymäänkin. Suosittelen kuitenkin lämpimästi dekantoimaan viinin varovaisesti melko runsaan sakkansa päältä pois ja jättämään sen ainakin toviksi dekantteriin aukenemaan – viini kun tuntui parantavan juoksuaan illan mittaan. Näin runsasrakenteisena suosittelen myös nauttimaan viinin mieluummin jonkin tuhdimman ruoan kanssa kuin sellaisenaan.

Lyhyesti: Bandolin arvostetuimman ja samalla kenties parhaan tuottajan tarhaviini ja samalla todennäköisesti paras Bandol, jota olen maistanut.

Arvio: Täydellinen – viini ei ole pelkästään poikkeuksellisen vaikuttava Bandol, vaan samalla se lukeutuu vaivattomasti yhdeksi maailman parhaista punaviineistä. Lucien Peyraud näyttää onnistuneen siinä, mitä hän aikanaan lähti tavoittelemaan.

Hinnan (~110€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

6.12.20

Audrey Wilkinson Hunter Valley Sémillon 2016

Audrey Wilkinson Hunter Valley Sémillon 2016
  • Valmistaja: Audrey Wilkinson Vineyards
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Australia
  • Alue: New South Wales, Hunter Valley, Pokolbin
  • Rypäleet: Sémillon (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 15,05€ (Lokakuu 2020, Alko)
  • Hinta nyt: 15,05€ (Joulukuu 2020, Alko)

 

Pakko se on myöntää: Australia onnistui kyllä tehokkaasti sössimään valkoviiniensä maineen pidemmäksi aikaa valmistamalla innokkaasti todella raskastekoisia, hedelmältään hyvin kypsiä ja erittän reippaalla otteella tammitettuja viinejä. Nämä tuhdin ja kaikin puolin överit viinit löivät läpi jo 1980-luvulla ja saavuttivat suurimman huippunsa 1990-luvulla. Ongelmaksi muodostui se, että 2000-luvulle tultaessa, kun tuottajat olivat ryhtyneet hakemaan viineihinsä enemmän raikkautta ja tasapainoa, oli Australian valkoviineihin jo lyöty ylikypsän tammimonsterin leima. Vielä pitkälle 2010-luvulle asti Australiasta tuotiin muualle maailmaan lähinnä Chardonnay-tammipommeja, ylikypsiä Sémilloneja ja läskejä Viogniereja – lähinnä siksi, että sellaisia sieltä lähdettiin hakemaan ja sellaisia ihmiset lähinnä olettivat australialaisten valkoviinien olevan. Vasta tässä 2020-luvulle tultaessa ihmiset rupeavat ymmärtämään, että kyllähän siellä Australiassa osataan tehdä myös varsin tyylikkäitä ja tasapainoisia viinejä.

On kuitenkin pari viinityyliä, joihin ei tuo kasarin ja ysärin överiys onnistunut tarttumaan: Hunter Vallen Sémillonit ja Clare Valleyn Rieslingit. Nämä ovat aina olleet viinejä, joissa tammea ei käytännössä koskaan käytetä, hedelmää voi olla jopa yllättävän niukasti ja kokonaisuutta hallitsee ensisijaisesti napakka hapokkuus. Niiden salaisuus on ollut siinä, että vaikka rypäleitä viljellään verraten lämpimillä alueilla, poimitaan ne tarhoilta erittäin varhain, jopa hädin tuskin kypsinä, jolloin hedelmäaromit jäävät usein melko maltillisiksi, mutta happoja jää viiniin yleensä sitäkin enemmän. Asiaan perehtymättömälle erityisesti Hunter Valley Sémillonit voivat tulla yllätyksenä, sillä Sémillonhan on tyypillisesti lajike, joka saavuttaa kypsyyden helposti ja tuottaa usein melko runsaan - jopa trooppisen - hedelmäisiä, täyteläisiä ja kohtalaisen alkoholipitoisia viinejä; esimerkiksi Bordeaux'n kuivissa ja makeissa valkoviineissä Sémillonia käytetään ensisijaisesti tuomaan runsautta, täyteläisyyttä ja hedelmää kepoisempaan Sauvignon Blanciin.

Nämä Australian kepeät, happovetoiset viinit eivät koskaan ole nauttineet mitään valtavan suurta suosiota, mutta niillä on ollut aina asiaan perehtyneiden keskuudessa vahva tietäjät tietää -status ja vankka underground-suosio; nimittäin sekä Hunter Valley Sémillon että Clare Valley Riesling ovat viinejä, jotka voivat nuorena olla jopa armottoman kireitä ja vaatimattoman oloisia, mutta ne usein kehittyvät upeasti vuosien ajan. Erityisesti näille Sémilloneille on tyypillistä, että riittävän vanhoiksi kehittyessään viinehin ilmaantuu ns. Hunter Valley toast – pähkinäinen paahteisuus, joka voi huijata maistajia luulemaan viinin olevan tammitynnyreissä kypsytetty, vaikka viinit eivät olisivat koskaan nähneet senttiäkään tammilankkua! Tämä toki tarkoittaa sitä, että moni saattaa kokeilla viinejä kerran, ostaa aivan liian nuoren viinin, ihmetellä viinin kireyttä ja sitä, mikä niissä nyt on niin hienoa, ja jättää koko homman sikseen.

Tässä aivan hiljattain olin maistelussa, jossa käytiin läpi kattaus uuden maailman Sémilloneja. Illan pääteemana oli eteläafrikkalainen Boekenhoutskloof Sémillon -vertikaali, koska Alkoon oli hiljattain tullut vaikuttava, noin kymmenen eri vuosikertaa kattava valikoima kyseistä viiniä. Maistelun aluksi meillä oli kuitenkin ns. orientoivana teemana viisi Australian Sémillonia, mukaanlukien kolme Alkon valikoimista löytynyttä viiniä. Näistä kolmesta Alkon viinistä erityisesti Audrey Wilkinsonin perustason HVS jätti meikäläiseen varsin positiivisen vaikutelman.

Hiljattain 150-vuotispäiviään viettänyt Audrey Wilkinsonin viinitalo on toiminut Hunter Valleyssa vuodesta 1866 ja on täten alueen vanhin edelleen toiminnassa oleva viinitalo. Viinitalon perusti herra Audrey Wilkinson, joka keräsi vuosikymmenien aikana paljon mainetta ja palkintoa viineillään, ollen 1900-luvun alussa yksi Australian palkituimpia viinitaloja. Tila ei kuitenkaan ole enää alkuperäisomistuksessa, sillä useamman eri Hunter Valleyssa toimivan viinimerkin omistava Agnew Wines osti viinitalon vuonna 2004. Tätä nykyä tilalla valmistetaan lukuisia erityylisiä viinejä, joista osa on hyvin tyypillisiä aussiviinejä, kuten Chardonnayta ja Shirazia, mutta valikoimiin on eksynyt myös hieman harvinaisempia lajikkeita, kuten Tempranilloa ja Verdelhoa. Näiden lisäksi löytyy totta kai myös isompi kasa klassisia Sémilloneja, alkaen ihan perustason viineistä hinnakkaisiin tarhaviineihin.

Nyt arvioon päätynyt viini edustaa sitä talon Sémillonien edullisinta peruspäätyä. Erittäin varhain korjatut rypäleet ovat Audrey Wilkinsonin omilta tarhoilta, jotka sijaitsevat Pokolbinissa, Hunter Valleyn ehkä keskeisimmällä ala-alueella. Hunter Valleyn viinityylille tyypilliseen tapaan viini on käytetty terästankeissa viileässä lämpötilassa ja pullotettu pian käymisen päättymisen jälkeen. Alkoholia viinissä on maltilliset 11,5%, jäännössokeria 1 g/l ja happoja 6,6 g/l. Viinin pH huitelee 3,0:n korvilla, mikä on varsin matala taso valkoviineille.

Vaikka viinillä on ikää jo yli neljä vuotta, on sillä edelleen varsin nuorekas ja melko neutraalihko, vaalean kellanvihreä väri.

Tuoksu on freesi, aromaattinen ja ujosti vihersävytteinen. Kokonaisuudesta erottaa silputtua yrttiä, raastettua sitrushedelmän kuorta, hieman savuista reduktiota, joka hälvenee viinin hengitellessä lasissa, maltillista oreganoa, hillittyä vahamaisuutta, kevyttä nuoren hedelmän makeampaa, karkkimaista primäärihedelmää, hentoa tuoretta valkoista persikkaa ja aavistus omenankuorta.

Viinin on suussa Hunter Valley Sémilloneille tyypilliseen tapaan kepeä, raikas ja rapsakka. Makumaailmasta löytyy kirpakkaa viheromenaa ja tuoretta valkoherukkaa, hieman kivistä mineraalisuutta, maltillisen ruohoisia vihertäviä sävyjä, hillittyä pomeloa, hentoa olkisuutta ja ujo, hapahko häivähdys kvitteniä. Napakka ja erittäin tuntuva hapokkuus antaa viinille erittäin rakenteikkaan ja suutapuhdistavan yleisilmeen.

Suuhun jäävä, rapean happovetoinen jälkimaku on pitkä ja napakka. Kielelle jää pyörimään kirpeää viheromenaa ja sitruunaista sitrushedelmää, hieman pomeloa, kevyttä kivistä mineraalisuutta, hieman kalkkipölyistä bitteriä, hentoa suolaisuutta ja etenkin alkuvaiheilla pieni, reduktiivinen aavistus kumisuutta.

Kokonaisuutena tämä Audrey Wilkinsonin perustason Hunter Valley Sémillon on juuri sitä mitä voi tyyliltä odottaa: erittäin rapsakkaa, happovetoista ja edelleen aivan naurettavan nuorekasta meininkiä. Vaikka viini on vielä vuosien päässä siitä paahteisesta tyylistä, mihin HVS:t yleensä kehittyvät, on viini kirpeällä hapokkuudellaan, hyvin treble-voittoisella makumaailmallaan ja vaikuttavalla intensiteetillään ehdottomasti hyvin kellarikelpoista tavaraa. Nyt ihan sellaisenaan juotavaksi viini saattaa olla turhankin karua ja napakkaa tavaraa, mutta jos sen iskee sellaisen ruoan kylkeen, joka voi hieman riisua viinien hapoista terävintä särmää ja houkutella hieman hedelmää pinnalle, on viini kyllä oikein mainio esitys hapokkaiden valkoviinien (katson teitä, Rieslingit ja Chenin Blancit) ystäville.

Kun tässä joulu on lähestymässä, voin hyvin vihjailla, että tämmöinen hyvin napakka ja puhdaspiirteinen viini kyllä sointuu mainiosti joulupöydän kepeämmille ja raikkaammille antimille. Kinkkuviiniksi tästä ei ole, mutta jos pöydästä löytyy kalaa ja/tai mätiä jossain muodossaan, on tämä kyllä viini paikallaan. Samoin myös blineille, jos näitä tulevien sesonkien herkkuja mietitään. Sitten noin muuten suosittelenkin tässä lähinnä hommaamaan viiniä pullollisen tai pari tai laatikollisen kellaripuolelle kypsymään, sillä vaikka se ei nyt antaisi vielä kovinkaan paljoa, on viinissä tulevaisuutta ajatellen piilevää potentiaalia vaikka pieneen pitäjään. Kyllä tästä vielä mainiota tavaraa tulee, kun jaksaa olla riittävän kärsivällinen – palataan siis asiaan reilun vuosikymmenen päästä!

Lyhyesti: Klassisen tyylipuhdas, erittäin rapsakka ja edelleen äärimmäisen nuorekas Hunter Valleyn Sémillon, joka rupeaa olemaan pikku hiljaa juomisikkunassaan, mutta kehittynee vielä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä.

Arvio: Erittäin hyvä – Hunter Valleyn Sémillonien hienous on yleensä niiden melko riisutussa ja minimalistisessa mutta varsin rakeinteikkaassa ilmaisussa, joka antaa hyvän tabula rasan iän mukanaan tuomille tertiäärisille piirteille, kunhan niitä alkaa ilmaantumaan. Tällaisessa intensiivistä neutraaliutta ilmaisevassa tyylissään tämä HVS on mitä mainioin esitys.

Hinnan (15,05€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

3.12.20

Bollinger R.D. Extra Brut 2002

Bollinger R.D. Extra Brut 2002
  • Valmistaja: Bollinger
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Pinot Noir (60%), Chardonnay (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~150€ (Syyskuu 2016)
  • Hinta nyt: ~215€ (Lokakuu 2020, wine-searcher.com)

 

kuva: bollinger

Vaikka shamppisten osalta makumieltymykseni usein vetävät enemmän kohti luonteikkaita ja omaperäisiä pientuottajia kuin tasalaatuisia ja perusvarmoja isoja taloja, on silti myönnettävä, että kun riittävän koviin (yleensä tämä tarkoittaa siis "riittävän hinnakkaisiin") prestiisikupliviin päästään, rupeaa monet isotkin talot tarjoamaan sellaista tykitystä, joihin monella pienemmällä viljelijällä on vaikeaa päästä kiinni, vaikka sitä kuinka panostaisi laatuun. Mutta vaikka blogissa jo moneen otteeseen käsitelty Bollinger ei millään tavalla kuulu pientuottajien kerhoon noin 2,5 miljoonan pullon vuosituotannollaan, onnistuu se usein hurmaamaan meikäläisen omalla, luonteikkaalla ja varsin viinillisellä tyylillään.

Shamppanjaan perehtymättömille kuohuviini on nyt vain kuohuviiniä, mutta jos aiheeseen ryhtyy perehtymään tarkemmin, huomaa melko pian useimpien talojen omaavan tietynlaisen tyylin, joka on läsnä lähes jokaisessa talon viinissä. Monilla isoilla Champagnen viinitaloilla saattaa tuo talon oma tyyli hukkua, kun metsästetään mahdollisimman moneen makuun kelpaavaa tyyliä, joka ei varmasti hierrä tai kierrä. Bollinger sen sijaan on jääräpäisesti pitänyt kiinni omaleimaisesta tyylistään, joka on vielä vajaa vuosisata sitten ollut enemmän linjassa alueen yleisen tyylin kanssa, mutta on nykyään selkeästi muista taloista erottuvampi ja alueen yleisestä tyylistä poikkeavampi.

Kun 1900-luvun jälkipuoliskolla modernisointiin viininvalmistusta, otettiin Champagnessa nykyaikaiset laitteet innolla käyttöön: vanhanaikaiset tammitynnyrit ja -sammiot heivattiin kierrätykseen ja tilalle otettiin suuret sementtisammiot tai uutuuttaan kiiltävät terästankit. Bollingerilla ei tällaisiin nykyaikaisiin kotkotuksiin lähdettä samalla innolla, vaan tammitynnyrit pidettiin edelleen käytössä. Terästankkeja otettiin käyttöön, mutta niitä käytetään vain lähinnä talon tuotannon "selkärangan" – Special Cuvéen – valmistuksessa. Kaikki muut talon viinit valmistetaan perinteiseen tyyliin, eli viinit sekä käyvät että kypsyvät vanhoissa tammitynnyreissä.

Tammitynnyreiden katkeamaton käyttö on ehdottomasti merkittävin tekijä talon tyylissä, sillä hyvin harva muu suuremman kaliiperin tuottaja käyttää tammitynnyreitä viininvalmistuksessa – etunenässä Krug, Henri Guiraud and Vilmart – ja näistä Bollinger lienee ainoa, jonka tuotanto pyörii seitsemännumeroisissa luvuissa, ollen täten peräti suurempi kuin kolmen muun edellämainitun tuottajan yhteenlaskettu tuotanto.

Toinen merkittävä tekijä Bollingerin tyylissä on vahva Pinot Noir -voittoisuus. Käytännössä jokainen talon viini on rypälepohjaltaan vähintään puolet punaista Pinot'ta, ja talon lippulaivaviini Vieilles Vignes Française on peräti 100% Pinot Noir. Talo ei ole juurikaan kasvattanut Chardonnayn osuutta viineissään, edes kepeämpiä ja raikkaampia kuplivia suosivana nykyaikana, eikä näin ollen näytä kovinkaan todennäköiseltä, että lähiaikoina tultaisiin lisäämään trendikäs Blanc de Blancs talon katalogin jatkeeksi. Joillekin tämmöinen jääräpäisesti trendejä vastaan kulkeminen voisi näyttäytyä lähinnä kaupalliselta itsemurhalta, mutta ainakin meikäläiseen tämmöinen perinteistä ja omannäköisestä tyylistä kiinni pitäminen pelkästään vetoaa.

Nyt arvioitava R.D. edustaa Bollingerin valikoiman huippupäätä, vain edellämainitun VVF:n ollessa laatuportaikossa yhtä askelmaa korkeammalla. Viini itsessään ei ole mitenkään erityinen tapaus, sillä se on käytännössä täysin identtinen talon vuosikertaviini La Grande Annéen kanssa. Näiden viinien erona on vain se, että LGA-nimen alla julkaistu viini saa kypsyä pulloissa noin 7 vuotta hiivasakan päällä ennen korkinvaihtoa, kun taas pieni osa näistä pulloista jätetään kypsymään hiivojen kanssa vielä pidemmäksi ajaksi ja julkaistaan myöhemmin nimellä R.D. eli récemment dégorgé tai recently disgorged, viitaten siihen, että korkinvaihto (dégorgement) on suoritettu viinin julkaisuajankohtaan nähden varsin hiljattain. R.D. yleensä julkaistaan monessa eri erässä, joten ei ole olemassa tiettyä aikaa, jonka viini makaa sakkojen päällä. Ensimmäinen R.D. 2002 jonka olen maistanut, on ollut loppuvuodesta 2015, joten viiniä todennäköisesti kypsytetään vähintään 5 vuotta pidempään kuin normaalia LGA:ta. Tämä nyt arvioitava viini on maistettu syyskuussa 2016, joten se on joko samaa erää kuin tuo vuonna 2015 maistamani tapaus, tai sitten viini on makoillut noin 13 vuotta sakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

R.D. 2002 on Bollingerille tyypillisesti Pinot Noir -vetoinen sekoitus Pinot Noiria ja Chardonnayta 23 eri kylän alueella sijaitsevilta tarhoilta. Lopullisesta rypälepohjasta 71% on tullut Grand Cru- ja 29% Premier Cru -luokitelluilta tarhoilta. Talon tyylille uskollisesti kaikki viinit on sekä käytetty ettäkypsytetty vanhoissa tammitynnyreissä ennen pullotusta. Korkinvaihdon yhteydessä dosage on antanut viinille 3 g/l jäännössokerin, eli luokitukseltaan viini on Extra Brut.

Viini on väriltään hieman ikää vihjailevasti vaalean oljenkeltainen.

Tuoksultaan viini on voimakas, vaikuttavan moniulotteinen ja hieman makeaan taittava. Tummanpuhuvasta ja melko viinillisestä aromimaailmasta erottuu kypsää sitrushedelmää, iästä kielivää karamellisuutta ja kevyttä voimaisuutta, hieman uuniomenaa, maltillisia autolyysin tuomia briossin piirteitä ja Bollingerin tammikypsytetyille viineille tyypillistä, hennon oksidatiivista pähkinäisyyttä.

Viinillä on suussa hyvin voimakas, täyteläinen ja konsentroitunut habitus, mutta viini ei siltikään tunnu raskastekoiselta – kiitos sen tuntuvan ja rakenteikkaan hapokkuuden. Makumaailma on Bollingerille tyypillisen runsas ja paahteinen, mutta silti makujen intensiteetti ja kompleksisuus jaksavat tulla joka siemauksella positiivisena yllätyksinä. Kielellä pyörii kypsiä punaisia omenoita, kalkkista mineraalisuutta ja oksidatiivisesta kypsytyksestä kielivää pähkinäisyyttä; taustalla komppia pyörittävät autolyysin tuoma paahteinen mokkaisuus, iän antamat sävyt mokkaisuudesta, uuniomenasta ja vaniljakreemistä sekä häivähdys keksitaikinaa. Kokonaisuutta sävyttää viehättävän silkkiseksi kehittynyt, kermainen mousse.

Viini jättää lopuksi erittäin pitkän, raikkaan rapsakan ja hyvin monisävyisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu kypsää sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, hieman kehittyneen voimaisia ja karamellisia piirteitä, kevyttä marsipaania, hentoa oksidatiivista pähkinää ja ujoa uuniomenaisuutta.

Pari kertaa viinin testattuaan on pakko todeta, että RD 2002 ei ole pelkästään yksi parhaista Bollingerin 2000-luvun julkaisuista, mutta järjestään myös yksi vaikuttavimpia Grande Marque -luokan talon kuplivista; viinin poikkeuksellinen intensiteetti, kompleksisuus ja kesto ovat aivan omassa luokassaan ja vain harva shamppanja kykenee saavuttamaan yhtä rehevää, viinillistä ilmaisua. Ymmärrettävästi tällainen muhkea, paahteinen ja hyvin synkkäsävyinen tyyli ei varmasti uppoa jokaisen makuun, etenkään jos omat mieltymykset suosivat esimerkiksi raikkaita, kepeitä ja mineraalivetoisia Blanc de Blancs -kuplivia, mutta meikäläisen suuhun tämä on Juuri Sitä Oikeaa tavaraa. Vaikka Bollingerin La Grande Année 2002 – johon tämä RD pohjautuu – olikin aikanaan jo erittäin vaikuttava esitys, on tämän viinin saama pidempi sakkakypsytys nostanut sen vielä kokonaan seuraavalle tasolle.

Verrattuna tätä arviota aikaisempaan maistokertaan (syyskuulta 2015), on viini tuntunut kehittäneen hieman kehittyneelle shamppanjalle tyypillisiä voimaisia piirteitä, mutta muuten kokonaisuus tuntuu pysyneen melko muuttumattomana. Näin pienen otoksen perusteella on vaikea sanoa, pitääkö viini vain kutinsa vai tuleeko se jatkamaan nousua ylöspäin seuraavat vuodet, mutta tämä ei loppupeleissä merkkaa kovinkaan paljoa, sillä tämä on poikkeuksellisen upea kuohuviini joka tapauksessa, millä tahansa mittarilla mitattuna.

Lyhyesti: Vaikuttavan suurikokoisista, paahteisista ja viinillisistä shamppanjoistaan tunnetun viinitalon huippuviini huippuvuosikerralta. Viini on juuri niin upea esitys kuin voi kuvitella.

Arvio: Täydellinen – Jos arvostaa runsasta, paahteista ja viinillistä ilmaisua kuohuviineissään, rupeaa olemaan jo melko vaikeaa kuvitella viiniä, joka pystyisi ohittamaan RD 2002:n laadussaan.

Hinnan (~150€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

13.10.20

Valentini Cerasuolo d'Abruzzo 2003

Valentini Cerasuolo Montepulciano d'Abruzzo 2003
  • Valmistaja: Azienda Agricola Valentini
  • Tyyppi: Roséeviini, DOC Cerasuolo d'Abruzzo
  • Maa: Italia
  • Alue: Abruzzo
  • Rypäleet: Montepulciano (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Tammikuu 2017)
  • Hinta nyt: n. 100€ (Lokakuu 2020, wine-searcher.com)

 

kuva: babo.wine

Adrianmeren rannalla, Italian "saappaan" puolessa välissä sijaitseva Abruzzo ei ole ikinä kerännyt mainetta maakuntana, jossa tehtäisiin millään tavalla merkittäviä laatuviinejä. Vaikka Abruzzosta löytyy lukuisia erilaisia viinityylejä, on valtaosa maakunnan valmistetusta viinistä mutkatonta ja edullista perusviiniä ja vain 20% tuotannosta on vähintään DOC-tasoista laatuviiniä. Suurimpina tekijöinä tässä on se, että maakunnassa on vain muutama hassu DOC-appellaatiota, ainoastaan kaksi DOCG-appellaatiota ja merkittävä osa tuotannosta on suurien, enemmän määrään kuin laatuun panostavien osuuskuntien harteilla. Nämä osuuskunnat voivat sitten todella panostaa määrään, sillä alueella sallitaan naurettavan korkeita satomääriä – esimerkiksi DOC-appellaatioissa jopa 10,000 litraa per hehtaari* – mikä ei missään nimessä ole omiaan nostamaan alueen laadullista profiilia.

* Esimerkiksi Toscanan edullisista perusviineistä vastaavalla Chiantin alueella maksimisatomäärä on 9 tonnia per hehtaari, mikä kääntyy noin 6,500 litraksi hehtaarilta.

Edellä kuvailtuun peilaten onkin hieman yllättävää että Azienda Agricola Valentini – tuottaja, jonka halutut viinit lukeutuvat Italian arvostetuimpiin ja hinnakkaimpiin – sijaitsee juuri mutkattomista ja edullisista viineistään tunnetussa Abruzzossa. Valentini on kuitenkin tullut tunnetuksi juuri tinkimättömästä laadustaan sekä äärimmäisen pienestä tuotannostaan, mitkä molemmat selittänevät viinien korkeanpuoleisen hintatason.

Valentinin suku on elänyt Abruzzossa viiniä viljellen jo ainakin 1600-luvulta, mutta viinitalo rupesi muotoutumaan nykyiseen muotoonsa vasta 1950-luvulla kun lakimiehestä viininviljelijäksi ryhtynyt Eduardo Valentini ryhtyi panostamaan niin viiniköynnösten viljelyyn kuin laatutuetoiseen viininvalmistukseen. Talo on aina keskittynyt vahvuuksiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että valikoimista ei löydy isoa valikoimaa erilaisia ja -laatuisia viinejä, vaan tarjolla on vain yksi punaviini, yksi valkoviini ja yksi roséeviini. Koska vuonna 2006 seitsemänkymppisenä edesmennyt Eduardo Valentini vältteli aktiivisesti julkisuutta eikä talo hyväksynyt niin mediaa kuin viinivierailuja tiloilleen, on tarkemmat tiedot talon viinintuotannosta melko lailla hämärän peitossa. Talon johdossa häärää nykyisin Valentinin poika, Francesco Paolo, joka on jatkanut isänsä jalanjäljissä niin viininvalmistuksen kuin median karttelemisen osalta. Valentinin tapauksessa tämä median karttelu tuntuu kuitenkin olevan jonkinlainen itseään syöttävä kehä: mitä enemmän Valentinilla vältellään mediaa ja huomiota, sitä enemmän palstatilaa nämä mystiset viinit tuntuvat saavan ja sitä hinnakkaammiksi ne tulevat.

Valentinin viinitarhat eivät sijaitse millään Abruzzon muutamasta oman appellaation saaneesta ala-alueesta, vaan viinit tuotetaan geneeristen, koko Abruzzon kattavien DOC-appellaatioiden alla. Punaviini Montepulciano d'Abruzzo tehdään Montepulciano-rypäleestä ja valkoviini Trebbiano d'Abruzzo tehdään Bombino Bianco -rypäleestä (joka on yksi rypälelajikkeista, jotka tunnetaan Abruzzossa nimellä Trebbiano d'Abruzzo). Nyt arvioitava Cerasuolo d'Abruzzo tehdään myös Montepulcianosta, mutta merkittävästi punaviiniversiota lyhyemmällä kuorikontaktilla. Cerasuolo lasketaan roséeviineiksi, mutta tyypillinen Cerasuolo d'Abruzzo näkee kuitenkin jonkin verran kuorimaseraatiota ja on siten usein tyylillisesti perinteistä roséeviiniä hieman tummempi, moniulotteisempi ja rakenteikkaampi, asettuen enemmän tavallisen roséeviinin ja kevyen punaviinin välimaastoon. Tässä suhteessa Valentinin Cerasuolo on hyvin tyypillinen tyylinsä edustaja. Mutta vaikka Cerasuolot saattavat olla tavallisia roséeviinejä hieman pitkäikäisempiä kellaripuolella, eroaa Valentini muista Cerasuoloista siinä, että sen viinit kuuluvat maailman pitkäikäisimpien roséeviinien joukkoon – ei ole mitenkään epätyypillistä, että pullo Valentinin Cerasuoloa saattaa kehittyä helposti toistakymmentä vuotta.

Jos valentini sitten tekee vain kolmea geneeristä alueen perustyyliä (Montepulciano d'Abruzzo, Trebbiano d'Abruzzo ja Cerasuolo d'Abruzzo), kuinka ne voivat olla niin paljon parempia kuin muiden alueen tuottajien? No, suurin syy lienee siinä, että muut laatutuottajat pyrkivät tekemään viineistään niin hyviä kuin mahdollista, kun taas Valentini valmistaa viinejä vain silloin, kun niistä saa riittävän hyviä. Valentinin viinitalolla on omistuksessaan valtavat 300 hehtaaria, joista yllättäen vain 80 hehtaaria on varattu viininviljelyyn: loput maa-alasta on istuttamatonta tai varattu oliivipuille – Valentini on nimittäin erikoistunut viinien ohella myös oliiviöljyn valmistukseen. Köynnöksiä leikataan ja satoa harvennetaan erittäin rankalla kädellä koko kasvukauden ajan, mikä on melko poikkeuksellista runsassatoisesta viljelystään tunnetussa Abruzzossa. Viiniä valmistetaan vain sellaisina vuosina, jolloin lopullisen viinin laatu koetaan riittävän korkeaksi – muuten joko rypäleet tai pullottamaton perusviini myydään eteenpäin. Talon merkittävin tekijä laadussa kuitenkin lienee se, että niinäkin vuosina, joina laatu koetaan riittävän hyväksi, valitaan vuosituotannosta vain noin 5-10% kokoinen osuus kaikkein huippulaatuisinta viiniä ja loppu myydään eteenpäin. Siinä missä tavallinen Abruzzon tuottaja voisi tuottaa 80 tarhahehtaarista jopa yli miljoona pulloa viiniä, on Valentinin keskimääräinen vuosituotanto korkeimmillaankin noin 50,000 pulloa.

Koska niin Eduardo Valentini kuin Francesco Paolo eivät ole juuri avanneet viininvalmistustaan, on viinien tarkat speksit melko hämärän peitossa. Internetissä eri lähteet kertovat hieman eri asioita, mutta niistä saa koostettua jotakuinkin sellaisen kuvan, että viinit käytetään spontaanisti villihiivoilla suurissa sementtisammioissa, minkä jälkeen ne siirretään kypsymään valtaviin, slavonialaisesta tammesta valmistettuihin botti-tammisammioihin. Valentini ei tyypillisesti pullota viinejä tietyn kypsymisajan jälkeen, vaan viiniä pullotetaan sitä mukaa, kun niitä myydään – minkä vuoksi yksi pullo tiettyä vuosikertaa voi ollakin hieman erilainen kuin toinen, eri aikaan pullotettu pullo samaa vuosikertaa. Tämän nyt arvioidun pullon pullotusajankohdasta ei ole hajua, mutta se on vuosikerralta 2003, joka on yksi Italian (ja koko Euroopan) historian kuumimpia vuosikertoja – minkä ei olettaisi olevan lähtökohtaisesti mitenkään hyvä asia roséeviinille. Kuumasta vuosikerrasta huolimatta alkoholia viinissä on melko maltilliset 13%. Tämä kyseinen viini tuli arvioitua osana suurempaa Valentinin Cerasuolojen vertikaalia, joten viiniä on helppo tässä verrata muihin vuosikertoihin.

Nuorempiin Valentinin Cerasuoloihin verrattuna tämä vuosikerta on väriltään hämmentävän hailakka ja ohut – Valentini-vertikaalissa tämä kyseinen viini oli ylivoimaisesti illan vaalein Cerasuolo. Ulkonäöltään viini on lasin keskiosista syvän ja kohtalaisen kehittyneen, meripihkan värinen, taittuen tasaisesti punervan oranssin kautta täysin värittömään reunaan.

Viinin tuoksu on – ei mitenkään yllättävästi – melko kypsän tuntuinen ja sitä sävyttää ikääntyneemmille Valentinin Cerasuoloille tyypillinen savuisuus. Tämän lisäksi aromimaailmasta löytyy makeaa omenaisuutta, aromaattisia punaisia hedelmia, hillittyä nahistunutta persikkaa, hentoa punaista karviaista ja yllättävä – muttei häiritsevä – aavistus järvikalaa. Tai jotain sellaista epämääräistä, joka tuo vahvat mielikuvat kalastelusta järven rannalla.

Suussa viini on leveä ja täyteläinen, olemukseltaan yhtä aikaa sekä silkkinen että voimakkaan lihaksikas ja makumaailmaltaan uskomattoman moniulotteinen. Kielellä pyörii sävyjä niin tummemmista metsämarjoista kuin punasävytteisemmistä metsämansikoista ja ruusunmarjoista; hedelmäisten sävyjen alta löytyy suolaista mineraalisuutta, hieman eksoottista mausteisuutta, hentoa kehittynyttä kuivahedelmäisyyttä ja aavistus iästä kielivää paahteista mokkaisuutta. Hapokkuus on varsin korkea – suorastaan yllättävän korkea kuuman vuosikerran huomioon ottaen – mikä antaa viinille vaikuttavaa rakenteikkuutta ja intensiteettiä.

Pitkäkestoinen, kypsä jälkimaku jättää jälkeensä kehittyneitä ja hieman makeaan taittuvia kuivahtaneiden punaisten hedelmien ja mehukkaiden mansikoiden sävyjä, kevyttä suolaisuutta, hieman kypsää kriikunaa, hentoa pistävää mausteisuutta ja ujosti kulmikasta, kivistä mineraalisuutta.

Pakko myöntää, etteivät odotukseni vuoden 2003 roséeviiniä kohtaan olleet kovinkaan korkeat, mutta kokonaisuutena Valentinin Cerasuolo 2003 on uskomattoman nätti, moniulotteinen ja kaikin puolin herkullinen esitys, joka oli kaikkea muuta, mitä osasin odottaa. Vielä lasiin kaatuessa odotin viinin olevan sen ohkaisesta, kehittyneestä väristä päätellen jo huippunsa ohittanutta, väsynyttä ja hapoiltaan pehmoista tavaraa. Kuin pilkaten ennakko-odotuksiani, viini olikin käsittämättömän raikas, ryhdikäs ja niin aromi- kuin makumaailmaltaan suorastaan hämmentävän moniulotteinen esitys, jonka nuorekkuus ja intensiivisyys ei mitenkään vastannut viinin kehittynyttä ulkonäköä. Maistelun vanhimpana roséeviininä odotin tämän vuosikerran olevan jo iän myötä kyykähtänyt, mutta kaikkea muuta – tämä paljastuikin helposti koko illan vaikuttavimmaksi viiniksi!

Vaikka tämä (maisteluhetkellä 13-vuotias) roséeviini rupeaa jo osoittamaan jonkinlaisia ikääntymisen merkkejä, on viini silti ikäisekseen edelleen hämmentävän nuorekas ja vielä matkalla ylöspäin. Näin ollen viini helposti todistaa oikeaksi väitteet Valentinin viinien poikkeuksellisesta kypsytyskestävyydestä. En ole varma, onko tämä paras koskaan maistamani rosée, mutta nyt ollaan helposti top 3 -kategoriassa ja kertoimet puhuisivat sen puolesta, että jonkinlainen huippu on tässä saavutettu – siitä huolimatta, että tämä viini ei edes vielä tunnu olevan huipullaan. Huh heijaa. Jos siis joskus saat jostain Valentinin viinejä hommattua kellariin, muista yksi asia: niiden kanssa ei ole mitään kiirettä. Hintaahan Valentineilla on, mutta usein ne myös onnistuvat vastaamaan hinnan lataamiin odotuksiin.

Lyhyesti: Abruzzon kulttituottajan uskomattoman vaikuttava, rakenteikas ja todistettavasti myös hämmentävän pitkäikäinen roséeviini, jossa koko ja massa pysyttelevät syrjässä, antaen tilaa intensiteetille, syvyydelle ja vivahteikkuudelle.

Arvio: Täydellinen – helposti yksi parhaimpia roséeviinejä, joita olen maistanut, ellei jopa paras. Edes yleisesti hyvin raskassoutuisista ja tasapainottomista viineistä tunnettu vuosikerta 2003 ole onnistunut vähentämään tämän viinin vaikuttavuutta.

Hinnan (n. 100€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

3.10.20

Georges Vernay Condrieu Coteau de Vernon 2004

Domaine Georges Vernay Condrieu Coteau de Vernon 2004
  • Valmistaja: Domaine Georges Vernay
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Condrieu
  • Maa: Ranska
  • Alue: Rhône, Pohjois-Rhône, Condrieu
  • Rypäleet: Viognier (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Helmikuu 2020)

 

kuva: winebid

Pohjois-Rhône on tullut tunnetuksi lähinnä punaviineistään, mutta alueella viljellään myös pieniä määriä valkoviinejä. Näistä arvostetuimpia ja kalleimpia ovat järjestelmällisesti valkoiset Hermitaget ja yksinomaan Viognierista valmistetut Condrieut (sekä toki Condrieun keskeltä löytyvät Château-Grillet't). Siinä missä valkoinen Hermitage ja Château-Grillet ovat tunnetusti hyvin ikää kestäviä valkoviinejä, on Condrieu kerännyt mainetta siitä harvinaisena arvoviininä, että viinien sanotaan olevan parhaimmillaan melko nuorina eikä useimmat kestä muutamia vuosia pidempään. Merkittävin tekijä tässä lienee Viognierin luontaisesti matala hapokkuus ja usein melko korkea pH, sillä hapot ja matala pH ovat usein hyvin tärkeässä viinien kypsytyskestävyydessä. Lisäksi usein tammitynnyrikypsytys auttaa viiniä kestämään kellarissa, kun taas monet Condrieun tuottajat valmistavat valkoviininsä terästankissa – Viognier kun jää helposti tammen jyräämäksi, sillä lajikkeen herkät, aromaattiset piirteet katoavat hyvin helposti tammisten sävyjen alle.

Koska Condrieu ei viininä nauti erityisen kellaroitavasta maineesta, on vanhempien Condrieun viinien löytyminen melko harvinainen ilmiö. Tästä syystä olin erityisen innoissani, kun tämän vuoden alussa kokoonnuimme pienellä viinifiilistelijäporukalla testailemaan sekä nuorempia että ikääntyneempiä Condrieun viinejä. Vaikka monissa viineissä pääosassa oli varsin muhkea ja melko öljymäinenkin runsaus, todella kypsä hedelmä ja paikoin suht tuntuvakin alkoholi, oli viinien yleinen taso silti erittäin korkea ja rehevistä olemuksistaan huolimatta monet viinit olivat suorastaan hämmentävän freesin tuntuisia. Tästä kovasta kattauksesta ylitse muiden nousi Georges Vernayn Coteau de Vernon 2004, joka ei ollut pelkästään illan paras viini, mutta samalla kenties paras koskaan maistamani Viognier sekä heittämällä yksi parhaista vuosikerran 2004 viineistä, mitä vastaani on tullut.

Domaine Georges Vernay on tullut tunnetuksi erityisesti yhtenä parhaista Condrieun tuottajista – ellei jopa parhaana – ja talon viinit ovat usein hämmentävän pitkäikäisiä Viogniereiksi. Talon on alunperin perustanut Francis Vernay vuonna 1937 Condrieun alueelle, jolloin hän istutti sittemmin hyvin arvostetuksi tulleen Coteau de Vernon -viinitarhan. Talon ensimmäinen vuosikerta oli 1940, joka valmistettiin tarhan ensimmäisestä sadosta (viiniköynnös kun alkaa tuottaa rypäleitä vasta kolmantena vuotenaan). Tila sai nykyisen nimensä, kun Francis Vernayn poika Georges Vernay siirtyi talon johtoon vuonna 1956. Uransa aikana Georges opittiin tuntemaan kaiken Condrieusta ja Viognieristä tuntevana viljelijänä, ja häntä on suurelta osin kiittäminen siitä, että sukupuuton partaalla käynyt Viognier ei 1960-luvulla hävinnyt kokonaan maailmasta. Georges'n johdollaan talo nousi nykyiseen arvostukseensa ja hän oli tilan johdossa täydet 40 vuotta, aina vuoteen 1996, jolloin talo tila siirtyi 3. sukupolven johdettavaksi, kun Georges'n tytär Christine Vernay astui puikkoihin. Hänen johdollaan talo on pysynyt Pohjois-Rhônen arvostetuimpien valkoviinitalojen joukossa samalla kun talo on viljelyssään siirtynyt sertifioituun luomuviljelyyn ja yhä minimalistisempaan tyyliin viininvalmistuksessa.

ypäleet Vernayn Coteau de Vernoniin tulevat samannimiseltä viinitarhalta, jonka köynnösten keski-ikä tällä hetkellä pyörii jossain 50 ja 80 vuoden välillä. Tämä luonnonmukaisesti viljelty 2,5 hehtaarin tarha sijaitsee aivan alkuperäisen Condrieun appellaation ytimessä ja on niin jyrkkä, että sekä sen hoito että sadonkorjuut on hoidettava täysin käsipelillä. Rypäleet murskataan kokonaisina terttuina ja niistä saatu mehu siirretään suoraan tammitynnyreihin käymään. Käymisen jälkeen viini kypsyy vuosikerrasta riippuen 12–18 kuukautta 225 litran barrique-tynnyreissä, joista 25% on uusia. Tämän viinin kypsyttelyajasta ei ole tarkempaa kuvaa, mutta etiketin mukaan alkoholia löytyy Viognierille tyypilliseen tapaan melko runsaanpuoleiset 14%.

Lasissa viinillä on syvä ja kohtalaisen kehittynyt, pronssiin taittuva tumman keltainen väri.

Tuoksu on kehittynyt, kuivakka ja aivan naurettavan moniulotteinen. Lasista ensimmäiseksi tervehtii yhdistelmä sahramia, olkia ja nahistuneita punaisia omenoita. Näiden alta rupeaa löytymään kevyitä, hieman makeampia sävyjä kypsistä valkoisista persikoista ja mehiläisvahasta, parfyymisiä omenankukan vivahteita, iästä kielivää hentoa mantelivetoista pähkinäisyyttä ja Fino-Sherryä muistuttava aavistus viheromenaista aldehydisyyttä.

Suussa viinillä on kypsä, tiivis ja hyvin konsentroitunut yleisolemus, vaikka rungoltaan viini on ennemmin keskitäyteläinen kuin täyteläinen. Todella moniulotteisesta ja kohtalaisen intensiivisestäkin makumaailmasta löytyy kypsiä persikoiden ja aprikoosien piirteitä, tammitynnyristä kielivää kermaisuutta, maltillista kehittynyttä pähkinäisyyttä, hillittyä kivistä mineraalisuutta ja hentoa marsipaania. Suussa viiniä pyöritellessään rupeaa myös erottumaan jo tuoksussa esitelty aldehydisyys, joskin taittuen enemmän curryyn ja särmikkäänä tuntuvaan suolaisuuteen. Jälkimakua kohti edetessä rupeaa nousemaan esille makeampia keitettyjen päärynoiden sävyjä. Kokonaisuutena viini on mitä vaikuttavin yhdistelmä tiivistä ja öljyistä suutuntumaa, kohtalaisen tuntuvaa konsentraation tuntua ja kokonaisuutta hienosti raikastavaa, Viognierille jopa yllättävän korkeaa hapokkuutta.

Suuhun jää lopuksi varsin pitkä, monisyinen ja kohtalaisen tertiäärinen jälkimaku, jossa tuntuu kohtalaisen voimakkaana kypsää aprikoosia ja nahistunutta persikkaa, hieman kehittynyttä pähkinäisyyttä, kevyttä mutta kohtalaisen napakkaa suolaisuutta, hentoa viheromenaisuutta, ujoja sahramivetoisia mausteisuuden sävyjä ja tamminen aavistus kermaisuutta, jonka ikä taittaa pannacottamaiseksi keitetyksi kermaisuudeksi.

Kokonaisuutena viini ei ole pelkästään maistelun paras viini, mutta kertaheitolla paras maistamani Viognier ja yksi vaikuttavimmista valkoviineistä, mitä olen maistanut. Sanotaan Viognierin kypsymispotentiaalista mitä tahansa, on tämä viini kehittynyt todella mallikkaasti 15 vuoden ajan – puheet Vernayn viinien pitkäikäisyydestä eivät ole siis aivan tuulesta temmattuja. Kokonaisuutena viini on varsin kehittynyt ja menossa melko tertiääriseen suuntaan, muttei kuitenkaan ole millään tavalla liian vanhan tuntuinen. Yleisilmeeltään viini on vaikuttavan moniulotteinen ja sen kerroksellisesti avautuvat, kuivakan kehittyneet piirteet saavat hienosti vastapalloon runsaalta, kypsänmakealta hedelmältä. Viini tuntuu olevan huipullaan juuri nyt, ja vaikka voin kuvitella sen pysyvän hyvässä tikissä vielä joidenkin vuosien ajan, en usko lisäkellaroinnin enää hyödyttävän viiniä.

Joten jos jotain opin tästä viinistä sekä Condrieu-maistelustamme noin yleensä, niin sen, että hyvä Viognier on kyllä hyvää – ja parhaimmillaan kestää kellarissa vaikuttavan pitkään. Yleisesti Viognier ei koskaan ole ollut oma juttuni, sillä oma makumieltymykseni suosii raikkaita, kepeitä ja happovetoisia valkoviinejä, kun taas Viognier on lähtökohtaisesti hyvin runsas, täyteläinen – jopa läski – ja hapoiltaan melko poikkeuksetta suht maltillinen. Kyllä maistamamme Condrieut olivat näiltä osin stereotyyppisiä Viognierejä, mutta toisin kuin monet muut Viognierit, olivat maistamme viinit melko poikkeuksetta hämmentävän tasapainoisia, hapoiltaan usein yllättävän ryhdikkäitä ja maun intensiteetillä hyvin runsauden tuomaa raskautta tasapainottavia. Pakko myöntää, että tämän Vernayn kaltaiselle erittäin runsaalle, monisyiselle ja öljyiselle viinille voi olla vaikeaa löytää sitä passeleinta paritusta ruokapuolelta, mutta onneksi viini on itsessään niin vaikuttava, että tällainen menee todella vaivatta ihan sellaisenaan, hyvässä seurassa jaettuna.

Lyhyesti: Uskomattoman hienosti ikää kestänyt ja todella vaikuttavaksi kehittynyt Condrieu, joka on huipullaan juuri nyt. Tuhti, mutta erittäin tasapainoinen ja moniulotteinen esitys.

Arvio: Täydellinen – enpä olisi kuvitellut hehkuttavani Viognieria näin paljon, mutta tässä sitä ollaan. Jos tämä ei edusta sitä huippua, jonka taiten tehty Viognier voi saavuttaa, niin en tiedä mikä sitten.

30.9.20

Château Musar 2005

Château Musar 2005
  • Valmistaja: Château Musar
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Libanon
  • Alue: Beqaa
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (1/3), Carignan (1/3), Cinsaut (1/3)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 35,90€ (Alko, tilausvalikoima, Tammikuu 2015)
  • Hinta nyt: 39,99€ (Alko, Syyskuu 2020)

 

Tässä on tullut jokunen Château Musarin viini maisteltua (Cellartrackerin mukaan arvio löytyy noin sadasta Musarin valmistamasta viinistä), joten sitä rupeaa itselle pikku hiljaa hahmottumaan kuva talon viinien vuosikerroista, niiden välisistä eroista ja jokaisen vuosikerran omasta luonteesta. Alun perin vuonna 2013 julkaistu vuosikerta 2005 vakuutti meikäläisen jo ensimaistolla noin viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen tämä viini on pitänyt tiukasti pintansa kerta toisensa jälkeen erittäin kovalaatuisena esityksenä. Useamman eri yksilön perusteella lieneekin ihan perusteltua julistaa 2005 Musarin parhaaksi vuosikerraksi 00-luvulla.

Jos meikäläisen suuresta Musar-innostuksesta huolimatta löytyy lukijoita, joilla ei ole käryä siitä, mistä tässä viinissä on kyse, lienee tässä hyvä spotti kerrata hieman asioita. Libanonissa sijaitseva Château Musar on aloittanut toimintansa vuonna 1930 maan pääkaupunki Beirutin lähistöllä 1700-luvulta peräisin Mzarin linnassa ja lienee tätä nykyä Lähi-Idän tunnetuin viinitalo. Talon perustaneen Gaston Hocharin poika, (vuonna 2014 menehtynyt) Serge Hochar siirtyi talon johtoon vuonna 1959 ja hänen johdollaan talo myöhemmin nousi kansainväliseen maineeseen: vuonna 1979 Michael Broadbent, yksi maailman suurista viiniauktoriteeteista, herätti huomiota ilmoittaessaan Chateau Musar 1967:n olevan Bristolin viinimessujen suurin löytö, mistä viinitalon kansainvälinen maine lähti kasvuun. Samoihin aikoihin Serge Hochar alkoi muuttaa Musarin totuttua suuntaa: viinien annettiin käydä ja kypsyä yhä enemmän omalla painollaan, ilman lisättyjä hiivoja tai merkittäviä sulfiittilisäyksiä. Näin ollen Château Musarin voidaan sanoa olleen natural-viini jo 1970-luvun lopulta, peräti vuosikymmeniä ennen suurta natuviinitrendin räjähtämistä!

Vaikka yleensä monet natural-viinien kriitikot sanovat natuviinien kestävän huonosti kypsymistä ja olevan juomakelpoisia korkeintaan hyvin pian pullotuksesta, Château Musar on aina poikennut tästä merkittävästi: talon viinit julkaistaan aina useiden vuosien kypsyttelyn jälkeen ja ne ovat tunnettuja siitä, että ne kestävät kypsyttelyä kellarissa vuosikymmenien ajan. Omakohtaisten kokemusten perusteella voin sanoa, että jopa vuosikerta 1979 on edelleen loistavassa tikissä siitä huolimatta, että se on natural-viini.

Tämän talon ykköspunaviinin reseptiikka ei hirveästi muutu vuosien välillä: rypälepohjana toimivat ranskalaislajikkeet Cabernet Sauvignon, Carignan ja Cinsaut, joita tyypillisesti sekoitetaan keskenään tasaisessa suhteessa, eli kolmannes kutakin. Serge Hocharin oman kuvailun mukaan Cabernet Sauvignon antaa viinille ryhdin ja rungon, Carignan lihakset ja voiman ja Cinsaut aromaattisuuden ja herkkyyden. Rypäleet murskataan ja siirretään suuriin betonitankkeihin, joissa viinin annetaan käydä spontaanisti villihiivoilla. Viini maseroituu kuorien kanssa tyypillisesti 3–5 viikkoa, minkä jälkeen viini lapotaan kuorien päältä pois ja siirretään vanhoihin tammitynnyreihin kypsymään. Viinin annetaan kypsyä tammitynnyreissä noin 12–14 kuukauden ajan, minkä jälkeen eri rypälelajikkeista valmistetut viinit sekoitetaan keskenään takaisin betonitankkeihin lopulliseksi sekoitukseksi. Viinin annetaan asettua betonitankeissa noin vuoden ajan, minkä jälkeen viinit pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina sekä joko ilman sulfiitteja tai pienen sulfiittilisäyksen kanssa. Viinien annetaan tyypillisesti kypsyä pulloissa vielä noin 4 vuoden ajan ja viinit julkaistaan keskimäärin noin 7 vuotta vuosikerrasta, mutta tässä on jonkin verran vaihtelua – Serge Hocharin mukaan viinit julkaistaan, kun he kokevat viinin olevan valmis julkaistavaksi. Yleisesti viinien valmistuksesta hän on maininnut, että hän haluaa pitää viinejään tammitynnyreissä niin kauan, että tammi rupeaa erottumaan, minkä jälkeen hän haluaa kypsyttää viinejään niin kauan, että tammi katoaa. Poikkeuksellisina vuosina Chateau Musar saatetaan julkaista merkittävästi tavanomaista myöhemmin, eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että jotkut vuosikerrat eivät saavu markkinoille kronologisessa järjestyksessä.

Tämän kyseisen vuosikerran olen testannut useita kertoja, mutta tämänkertainen arvioni perustuu viimeisimpään maistooni lokakuulta 2019. Voltteja viinistä löytyy 14% ja happoja 5,3 g/l. Viini on dekantoitu muutamaa tuntia ennen maistohetkeä.

Väriltään viini on kohtalaisen läpinäkyvä ja hieman jo kehittynyt verenpunainen, jolla on hennosti ruosteisen rusehtava sävy ja ohkainen, hailakka reuna.

Rehevä tuoksu on melko synkkäsävytteinen mutta samalla selkeän kypsänmakea. Hyvin houkuttelevasta aromimaailmasta löytyy kirsikkahilloa, hieman kuivahtaneita tummia hedelmiä, maltillista pölyistä maamaisuutta, hentoa nahkasatulaa, ujoa lihaisuutta, hienoväräinen aavistus kuivakukkia ja häivähdys makean balsamicomaista volaa. Huolimatta aurinkoisen kypsästä ja makeaan taittuvasta olemuksestaan, tuoksu on silti suorastaan häkellyttävän freesi ja puhdaspiirteinen.

Suussa viinillä on kypsä, täyteläinen ja suutuntumaltaan ihastuttavan silkkinen yleisolemus. Monisyisessä, kerroksittain avautuvassa makumaailmassa tuntuu mehukasta mansikkaa ja kypsiä punaisia luumuja, pippurista mausteisuutta, hieman ruusunmarjakeittoa, freesimpänä tuntuvaa kevyttä karpaloisuutta, hentoa eksoottista mausteisuutta ja aavistus kuivattuja tummia hedelmiä. Silkkisestä suutuntumastaan huolimatta viini on varsin tiivisluontoinen ja rakenteikas, kiitos napakan hapokkuuden ja tekstuuriltaan suht puuteristen tanniinien, jotka hiljalleen tarraavat ikeniin.

Viinistä jää lopuksi melko tuhti, mausteisenpuoleinen ja kohtalaisen innokkaasti ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Erittäin pitkässä ja kompleksisessa jälkimaussa tuntuu kypsiä tummia hedelmiä, hieman makeaa mansikkaisuutta, maltillisia maanläheisiä sävyjä, kevyttä hapankirsikan karvautta, hentoa hilloista tummaa marjaa ja aavistus rustiikkista maatalon funkia.

Kuten jo aikaisemmin totesin, Musar 2005 on ollut vaikuttava esitys jo julkaisunsa jälkeen ja tämän kokemuksen perusteella se on sitä edelleen – ja tulee myös olemaan monien vuosien ajan. Tämän poikkeuksellisen vuosikerran myötä Musarit (mukaanlukien valkoinen Musar) ovat vaikuttavan moniulotteisia, vivahteikkaita ja aromimaailmaltaan vastaansanomattoman intensiivisiä.

Tämä viini tuli maistettua osana suurempaa Musar-vertikaalia ja tässä maistelussa muihin vuosikertoihin verratessa oli helppo todeta, että Musar 2005 on todella valloittavassa kunnossa juuri nyt, mutta samalla se lupailee merkittävää kellarointipotentiaalia. Tämän perusteella voi helposti sanoa tästä vuosikerrasta, että sen voi yhtä lailla korkata jo nyt tai jättää kellariin kypsymään; viini kun tarjoaa oppikirjaesimerkin Musarista jo nyt, mutta se tullee saavuttamaan huippunsa vasta useiden vuosien päästä ja pysyvän hienossa kunnossa vielä vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Vaikuttavan runsas, rakenteikas ja moniulotteinen libanonilainen punaviini ja mahdollisesti paras viini, jota Lähi-Idässä on tuotettu 2000-luvulla. Erinomaisessa tikissä nyt, 15 vuoden iässä, ja kehittynee hienosti vielä vuosia, ellei vuosikymmeniä.

Arvio: Täydellinen – viini on verrattain nuoreksi Musariksi uskomattoman hieno esitys, enkä usko että tilanne tulee muuta kuin paranemaan vielä vuosien ajan.

Hinnan (35,90€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

21.9.20

Thörle Saulheimer Spätburgunder Kalkstein 2016

Thörle Saulheim Spätburgunder Kalkstein 2016

  • Valmistaja: Weingut Thörle
  • Tyyppi: Punaviini, Qualitätswein Rheinhessen
  • Maa: Saksa
  • Alue: Rheinhessen
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 20,00€ (Elokuu 2020, Alko)
  • Hinta nyt: 20,00€ (Syyskuu 2020, Alko)

 

Olen kirjoittanut Rheinhessenissa sijaitsevasta viinitalo Thörlestä muutamaan otteeseen aiemminkin ja esimerkiksi Württemberg-Rheinhessen-pressimatkan yhteydessä järjestetyllä vierailulla viinitalolle erityisesti tämä talon Spätburgunder Kalkstein onnistui tekemään suuren vaikutuksen. Olen vierailuni jälkeen maistanut useampaan otteeseen tämän viinin eri vuosikertoja, ja jokaisella kerralla olen todennut viinin olevan erittäin kovatasoista tavaraa. Siksi olinkin erittäin positiivisesti yllättynyt kun viime vuodenvaihteessa Vinetum sai iskettyä kyseisen viinin Alkon valikoimiin – ja vieläpä varsin siedettävään hintapisteeseen (vertailun vuoksi vuosikerran 2014 viini maksoi viinitilalla 15€ ja nettikaupoissa tätä vuosikertaa näkee tyypillisesti 17–18€ hintaan).

Alun perin Spätburgunder Kalkstein 2016 saapui Alkoon viime joulun alla (todennäköisesti "kinkkuviiniksi"), mutta tässä kuluneen vuoden aikana viini onnistui nousemaan ihan Alkon vakiovalikoimiin, minkä seurauksena meikäläiselle toimitettiin vielä näytepullo arviointia varten. Ihan mukavaa, ettei joutunut tässä korkkaamaan vielä yhtään omilla rahoilla kellariin hommattua pulloa!

Tarkempia speksejä viinitalosta kaipaava voi lukaista tämän reissuraporttini vierailusta Thörlelle. Tässä kuitenkin lyhyesti referoituna pääpointit: Thörlen suku on viljellyt viiniä Rheinhessenissä jo 1600-luvulta, mutta omalla nimellään talo on tuottanut viinejä vuodesta 1985, jolloin tuotanto vaihdettiin sekamaataloudesta ja geneerisestä paikallisviinien valmistuksesta yksinomaan laatuviinien tuotantoon. Viinit valmistetaan tätä nykyä luomuna ja osittain biodynaamisia periaatteita mukaillen, mutta ilman sertifikaatteja. Viininvalmistus pohjautuu hands off -filosofiaan, eli viinien annetaan valmistua omalla painollaan ja mahdollisimman vähän prosessiin puuttuen. Tammea käytetään, mutta talon parhaita viinejä lukuun ottamatta painopiste on vanhoissa, neutraaleissa tammitynnyreissä.

Tämä nyt arvioitu Pinot Noir on noin 35-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistettu kylätason viini. Käymisen yhteydessä viinin annetaan maseroitua kuorien kanssa poikkeuksellisen pitkään, peräti 40 päivän ajan. Kypsyminen tapahtuu barrique-tynnyreissä, joista vajaa 20% on uusia. Happoja on 5,6 g/l, alkoholia 13%.

Lasissa viinillä on melko tumma mutta Pinot Noirille tyypillisen läpinäkyvähkö tumman rubiininpunainen väri, joka taittuu hieman kehittyneen punaruskeaan sävyyn.

Lasista kohoaa viileä mutta mehukkaan metsämarjainen tuoksu, josta erottuu mustaa vadelmaa ja kevyttä kirsikkaa, hieman pippurista mausteisuutta, maltillista maanläheistä pinositeettia, ujoa kurkumaista mausteisuutta ja aavistus punaista luumua.

Viini on suussa kuiva, napakan hapokas ja yleisolemukseltaan mukavan särmikäs. Makumaailmassa tuntuu paljon tuoksusta tuttuja elementtejä: kypsää tummaa vadelmaa, hieman kivistä mineraalia, hillittyä makeaa kirsikkaisuutta, kevyttä punaherukkaa, hentoa kuivakkaa mausteisuutta ja aavistus happovetoista puolukkaa. Tammikypsytys sävyttää kokonaisuutta ujolla paahteisella puisevuudella, joka pysyy alusta loppuun hyvin aisoissa. Kokonaisuutena viini on mukavan rakennevetoinen ja jopa särmikkäänpuoleinen, kiitos sen korkean hapokkuuden ja mukavan teksturaalisten mutta silti kivasti tarraavien tanniinien.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on kuiva, kevyesti ikeniin tarraava ja mehukas. Jälkimaussa tuntuu tuoretta tummaa vadelmaa, kevyttä punaherukkaa, hillittyä hapankirsikkaista bitteriä, hentoa kivistä mineraalia, ujoa puolukkaista hapahkoa marjaisuutta ja aavistus Pinot Noirin maanläheisyyttä.

Kokonaisuutena Thörlen Saulheimer Spätburgunder Kalkstein on ihastuttavan freesi, kuivakka ja mukavan rakennevetoinen Pinot Noir hyvällä fokuksella ja puhdaspiirteisellä hedelmällä. Pakko kuitenkin myöntää, että aivan kahden edellisen vuosikerran tasolle se ei yllä: viileä, fokusoitunut ja vaikuttavan rakennevetoinen 2014 oli intensiteetillään ja yllättävän tanniinivetoisella särmikkyydellään täydellisesti juuri sitä, mitä meikäläinen voi saksalaiselta Spätburgunderilta odottaa. Tyylillisesti tämä 2016 onkin lähempänä vuosikertaa 2015, mutta tuon vuosikerran yhdistelmä lämpimämpiä päiviä ja viileitä öitä tuotti tyylillisesti suurikokoisempia ja intensiivisempiä viinejä – tämä 2016 tuntuukin hieman hillitymmältä versiolta vuoden 2015 tekeleestä.

Tästä huolimatta nämä vuosikerrat edustavat kuitenkin kaikki samaa tyyliä ja erot niiden välillä ovat loppupeleissä kohtalaisen pieniä. Tämä 2016 ei kenties tule olemaan yhtä pitkäikäinen kellarissa kuin kaksi edellistä vuosikertaa, mutta toisaalta tämä taas on nyt vallan erinomaisessa tikissä nyt juotavaksi. Ja vaikka viini tuskin olemaan merkittävän pitkäikäinen, voin helposti povata sen silti kehittyvän suotuisasti vähintään joitakin vuosia suotuisissa kellariolosuhteissa.

Lyhyesti: Thörlen Saulheimer Spätburbunder Kalkstein on hintaluokassaan yksi kovatasoisimpia ja tasapainoisimpia saksalaisia Pinot Noireja mitä tiedän, vuodesta toiseen, eikä tämä vuosikerta pääse pettämään.

Arvio: Erinomainen – tämä vuosikerta ei kenties yllä intensiteetiltään ja rakenteeltaan aivan aikaisemmin maistamieni 2014:n ja 2015:n tasolle, mutta viinistä silti helposti havaitsee, että se on samasta puusta veistetty. Kaikin puolin tasapainoinen, tyylipuhdas ja maukas esitys.

Hinnan (20,00€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

19.9.20

Ganevat Les Vignes de Mon Père 2006

Jean-François Ganevat Côtes du Jura Les Vignes de Mon Père 2006 

  • Valmistaja: Jean-François Ganevat
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Côtes du Jura
  • Maa: Ranska 
  • Alue: Jura
  • Rypäleet: Savagnin (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2017)
  • Hinta nyt: 198,00€ (Syyskuu 2020) 
 

Juraa on povattu jo hyvän aikaa "seuraavaksi isoksi jutuksi" viinimaailmassa, mikä joltain osin kyllä pitääkin paikkansa; monet viiniharrastajat ovat nimittäin sekä löytäneet Juran että innostuneet alueen viineistä, mikä rupeaa näkymään alueen parhaiden tuottajien viinien hinnoissa. Sen sijaan suuret massat eivät ole vieläkään joko löytäneet Juraa tai ottaneet sitä omakseen, minkä vuoksi alueen viinejä näkee syyrennassa mittakaavassa edelleen harmillisen vähän juuri missään. Asian kääntöpuolena voinee kuitenkin sanoa monien hienojen Juran viinien olevan varsin huokeita laatuunsa nähden. Samaa ei kyllä voi sanoa tästä nyt arvioitavasta Ganevat'n viinistä: se kyllä on ehdottoman laadukas, mutta se myös näkyy viinin hinnassa.
 
Jean-François Ganevat on tuottaja, joka kuuluu ehdottomasti Juran kärkikaartiin sellaisten nimien kuin Pierre Overnoy, Jacques Puffeney, Jean Bourdy ja Domaine Tissot kanssa. Ja toisin kuin suuremmilla ja laajempaa arvostusta nauttivilla viinialueilla (esimerkiksi Bordeaux, Burgundi, Champagne), kaikkien edellämainittujen tuottajien tyyli on hyvin natural-henkinen ja viinit on tyypillisesti tehty hyvin pitkälti prosessiin puuttumatta, antaen viinien "tehdä itse itsensä". Paikoin jopa todelliseen äärinaturalismiin nojaava Ganevat ei ole mitenkään maltillisen pään edustaja Juran jo valmiiksi hyvin natu-henkisessä ilmapiirissä, mutta toisin kuin monella muulla samanlaista filosofiaa edustavalla paikallisella tuottajalla, Ganevat'n viinit ovat tyypillisesti erittäin hillittyjä ja klassisia, ei merkittävän villejä tai omituisia.
 
Ganevat'n suvun historia Juran alueella menee ainakin 1600-luvulle ja viiniköynnöksiä on viljelty käytännössä aina. Jean-François siirtyi suvun viinitalon johtoon vuonna 1998 ja jo vuonna 1999 viljely ja viinien valmistus muutettiin biodynaamiseksi. Viinit on valmistettu vuodesta 2006 eteenpäin täysin ilman sulfiitteja ja tyypillisesti vain valkoviinit saattavat saada pienen sulfiittilisäyksen pullotuksen yhteydessä. Viinit kypsyvät järjestään erittäin pitkään ennen pullotusta – yleensä tammessa – mutta koska Jean-François ei halua viineistään tammisia, käyttää hän vain käytettyjä 600-litraisia demi-muid-tynnyreitä, vanhoja ja suurikokoisia tammisammioita ja saviamforoita kypsyttelyyn. Toisin kuin monet muut Juran tuottajat, Jean-François ei suuremmin tunnu välittävän Juran perinteisestä, voile-hiivahunnun alla kypsyneistä, oksidatiivisista viineistä, joten käytännössä kaikki talon viinit (naurettavan harvinaisia Vin Jauneja lukuunottamatta) valmistetaan ouillé-tyyliin, eli tynnyreitä täytetään sitä mukaa, kun viiniä haihtuu niistä.
 
Omien viinien lisäksi Ganevat tuottaa myös ostorypäleistä valmistettuja viinejä (ns. négociant-viinejä) siskonsa kanssa nimellä Anne et Jean-François Ganevat. Näistä ostorypäleviineistä Juran alueen viinit valmistetaan käytännössä täysin samalla tavalla kuten Jean-François'n omat viinit, mutta Anne ja Jean-François ostavat rypäleitä myös Juran ulkopuolelta, ja vaikka nämäkin viinit tehdään myös varsin natural-henkeen, on niiden sekä valmistusprosessit että tyylit selkeästi paljon vaihtelevammat kuin Juran viineissä.
 
Ganevat'n Les Vignes de Mon Père on talon lippulaivaviini, joka on valmistettu moderniin ouillé-tyyliin, mutta tyylillisesti viini silti asettuu jonnekin modernin ja perinteisemmän, oksidatiivisen Juran viinin välimaastoon. Viini valmistetaan vuonna 1930 istutetun Savagnin-tarhan rypäleistä, joista saadun viinin annetaan kypsyä käsittämättömät 130 kuukautta (eli yli 10 vuotta!) vanhoissa demi-muid-tynnyreissä. Tynnyreitä joudutaan täyttämään aika ajoin, sillä vuosien aikana viini menettää peräti 50% kokonaistilavuudestaan haihtumalla. Kypsyessään tynnyreissä viini hiljalleen sekä oksidoituu (jatkuvasta täyttelystä huolimatta) että konsentroituu (sillä haihtumisen yhteydessä viini menettää vain vettä, ei esimerkiksi happoja tai maku- tai aromiyhdisteitä). Valmistuksen, kypsytyksen tai pullotuksen yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sulfiitteja. Alkoholia viinistä löytyy 12,5%.
 
Väriltään viini on intensiivisen sitruunankeltainen. Ei varsinaisesti enää nuorelle Savagninille tyypillisen hailakka vaaleanvihreä, muttei myöskään näytä olevan niin syvä ja kehittynyt miltä 10 vuotta tynnyrissä viettäneen viinin voisi kuvitella näyttävän. 
 
Viinin tuoksu on suorastaan käsittämättömän muhkea, intensiivinen ja voimakas. Erittäin moniulotteisessa aromimaailmassa tuntuu kuivahtaneita persikoita, voita ja keitettyä kermaa, hieman eksoottista mausteisuutta, kevyttä reduktion tuomaa savuisuutta ja hentoa oksidatiivista pähkinäisyyttä. Yleisolemus yllättää olemalla yhtä aikaa sekä hennosti reduktiivinen että oksidatiivisuuteen taittuva.
 
Suussa viinillä on leveä, melko täyteläinen ja suorastaan poskettoman moniulotteinen yleisolemus; makumaailmasta tuntuu nousevan uusia piirteitä ei vain joka hörpyllä vaan lähes joka hetki. Yleisolemusta sävyttää ouillé-Savagninille tyypillinen teräksinen mineraalisuus ja lähes kirpeänä tuntuva sitruunainen hedelmä, mutta viinin hienous on siinä, mitä tapahtuu taustalla. Selvimpien pääpiirteiden taustalla häilyy lähes loppumaton kirjo makuja makeista hedelmistä kuivakkaan mausteisuuteen: nahistuneita persikoita ja kuivattuja aprikooseja, paahdettuja pähkinöitä, hieman ruutisavua, kevyttä uuniomenaisuutta kanelilla, hentoa ruskistettua voita, ujoa vanhat Champagnet mieleen tuovaa karamellisuutta ja häivähdys bitterisyyteen taittuvaa kivistä mineraalisuutta. Vaikka viini on Juran valkoiseksi hämmentävän suurikokoinen, on se samalla uskomattoman raikas, ryhdikäs ja eloisa, kiitos uskomattoman runsaan ja todella napakkana tuntuvan hapokkuuden.
 
Lopuksi viinistä jää suuhun uskomattoman pitkä, voimakas ja moniulotteinen jälkivaikutelma. Kerroksellisessa ja jatkuvasti muotoaan muuttavassa jälkimaussa tuntuu kivistä mineraalia ja lähes kiniinistä bitterisyyttä, hieman läpileikkaavaa teräksisyyttä, kirpakkaa sitruunaista hedelmäisyyttä, kevyttä ruskistettua voita, hentoa paahdettua kastanjaa, ujoa marsipaania ja pienin aavistus Fino Sherryn mieleen tuovaa aldehydistä suolaisuutta.
 
Herran pieksut mikä viini tämä onkaan! Maistohetkelläni tämä ei ollut vain paras Savagnin, jonka olin maistanut, mutta myös yksi ylivoimaisesti parhaista maistamistani valkoviineistä. Nyt, reilu kolme vuotta myöhemmin, viini on näitä molempia edelleen – enkä odota tähän tilanteeseen muutosta lähiaikoina. Viinin syvyys, voima ja moniulotteisuus ovat yksinkertaisesti mahdottomia sanallistaa täydellisesti.
 
Runsaudestaan ja konsentraation tunteestaan huolimatta tämä Les Vignes de Mon Père ei tunnu erityisen suurikokoiselta tai raskastekoiselta viiniltä – kiitos sen tuntuvan hapokkuuden ja voimakkaan mineraalisuuden – mutta samalla sen voima, intensiteetti ja moniulotteisuus tuntuvan suuremmilta mikä olisi edes mahdollista tämän mittakaavan viinille. Kokonaisuutena tämä viini on jotain hyvin erilaista, mitä on tottunut saamaan Juran – tai edes Ganevat'n – viineiltä, mutta tämä on yhtä lailla hyvin erilaista mihinkään hyvin pitkään tammitynnyreissä kypsytettyihin valkoviineihin (mieleen tulevat muutamat Riojan tuottajat) verrattuna. Kaiken kaikkiaan tämä on millä tahansa mittapuulla mitattuna uskomatonta tavaraa – mitä tukevat myös monet muut internetistä löytyvät arviot, jotka hehkuttavat viinin maasta taivaisiin – ja on niin vaikuttavuudellaan kuin olemattomalla saatavuudellaan oikeutettu kantamaan unicorn winen titteliä. Kypsyttelyn osalta on melko vaikea sanoa, miten viini tästä kehittyy; en usko sen menevän palasiksi vielä lähiaikoina, mutta toisaalta viini on jo niin uskomattoman vaikuttava jo nyt, että varsinaisesti lisäkypsyttelyä se ei tunnu kaipaavan. On kyllä melko vaikeaa keksiä, minkälaiselle ruoalle näin intensiivisen viinin voisi parittaa, minkä vuoksi paras paikka lieneekin sille laadukkaita ja luonteikkaita viinejä arvostava seura, jossa viinin voi nauttia antaen sen olla ansaitusti pääosassa.
 
Lyhyesti: 10 vuotta vanhoissa tammitynnyreissä kypsynyt, kehittynyt ja konsentroitunut valkoviini, joka olisi varmasti ollut uskomattoman vaikuttava jo tavanomaisen vuoden tai parin kypsyttelyn jälkeen. Sen sijaan 10 vuotta vartomista on tehnyt tästä viinistä jotain aivan poikkeuksellista, minkä kuvailuun eivät tahdo sanat enää riittää.
 
Arvio: Täydellinen – helposti yksi vaikuttavimpia, intensiivisimpiä ja moniulotteisimpia valkoviinejä, joita olen koskaan maistanut. Äärimmäisen päräyttävää tavaraa.
 
Hinnan (198,00€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

12.8.20

Giani Boner Completer 2007

Giani Boner Malanser Completer 2007
  • Valmistaja: Weinkellerei Giani Boner
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Graubünden
  • Maa: Sveitsi
  • Alue: Grisons (Graubünden), Landquart, Malans
  • Rypäleet: Completer (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 90 CHF (~80€; Joulukuu 2018)



Viinimaailmasta uusia tuttavuuksia etsivälle Sveitsi on yksi loputon aarreaitta. Koska maa juo itse yli 98% omasta viinintuotannostaan, aniharva viinipullo pääsee poistumaan Sveitsin rajojen ulkopuolelle – ja nämäkin viinit tuppaavat järjestään olemaan tutuista ja tunnetuista lajikkeista (lähinnä Chasselas, Gamay, Pinot Noir, Savagnin) valmistettuja.

Vaikka näitä neljää edellämainittua rypälelajiketta viljellään Sveitsissä hyvin laajalti, löytyy maasta kuitenkin kymmeniä lajikkeita, joita ei viljellä missään Sveitsin ulkopuolella, sekä näiden lisäksi muutama tusina lajikkeita, joita saattaa löytyä esimerkiksi naapurimaa Italian puolelta, mutta lähinnä muutamien yksittäisten tuottajien tarhoilta. Yksi mielenkiintoisimpia vastaani tulleita sveitsiläislajikkeita on valkoinen Completer, jota viljellään vain Sveitsin itärajalla Grisonsin eli Graubündenin kantonissa, lähinnä Malansin kylän alueella (minkä vuoksi lajike tunnetaan paikallisesti myös nimellä Malanstraube). Lajikkeen tekee erikoiseksi se, että virallisesti sitä viljellään koko Sveitsin alueella yhteensä noin kolmen hehtaarin alueella, mutta sen vuosittainen tuotanto saattaa kasvaa tarhattuja määriä isommaksi – lajike nimittäin kasvaa alueella villinä ja osa tuottajista valmistaa viinejään myös näistä villeinä kasvavien köynnösten rypäleistä.

Completer on erittäin vanha lajike, josta on mainintoja jo 1300-luvulta Malansin viineihin liittyvissä vanhoissa dokumenteissa. Completerin uskottiin pitkään olevan Graubündenissa luonnostaan villinä kasvava lajike, jonka paikalliset viljelijät ovat jossain välissä domestikoineet käyttöönsä, mutta hiljattaiset tutkimukset ovat osoittaneet lajikkeen olevan todellisuudessa kohtalaisen läheistä sukua Alto Adigen muutamille rypälelajikkeille – esimerkiksi punaisen Marzeminon uskotaan olevan erittäin läheistä sukua Completerille – joten todennäköisimmin Completer on alun perin Alto Adigessa tavattu lajike, joka on sieltä sittemmin kuollut sukupuuttoon. Se on kuitenkin kulkeutunut arviolta noin tuhatkunta vuotta sitten Sveitsiin muuttaneiden munkkien mukana sikäläisten luostareiden viinitarhoille, mistä siitä on saatu valmistettua viiniä munkkien tarpeisiin. Lajikkeen nimen uskotaankin tulevan sanasta completorium, joka tarkoittaa sitä illan hetkeä, kun munkit saavat juoda lasillisen viiniä hartaasti hiljaisuudessa pohdiskellen.

Toisin kuin monet muut Alpeilla viljellyt valkoiset lajikkeet, jotka yleensä tuppaavat tuottamaan hyvin kepeitä ja neutraaleja – "alppimaisia" – viinejä, on Completerista tuotetut viinit yleensä hyvin toisenlaisia. Completer tyypillisesti kykenee saavuttamaan varsin korkean potentiaalialkoholin, mutta se kykenee samalla säilyttämään kypsänäkin ryhdikkään hapokkuutensa hämmentävän hyvin. Lajike on myös hyvin altis oksidaatiolle, mutta ei niinkään niin, että viini latistuisi ja kuolisi pois helposti, vaan niin, että viini kykenee säilyttämään lajiketyypilliset piirteensä poikkeuksellisen hyvin. Tästä syystä tuottajat valmistivat viininsä Malansissa perinteisellä, hieman oksidatiivisella tyylillä, jolla oli tarkoitus pehmittää ja tasapainottaa Completerille ominaista, napakkaa hapokkuutta.

Viininviljelijä-isänsä Adolf Bonerin jalanjälkiä seuraava Giani Boner on yksi Graubündenin arvostetuimpia tuottajia, sillä hän on yksi harvoista – ellei tätä nykyä peräti ainut – tuottaja, joka edelleen valmistaa Completerinsa Malansin perinteisellä, oksidatiivisella tyylillä. Rypäleistä puristettu viini saa aluksi käydä hiljaa syksyn ja jopa talven yli kuivaksi, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään vanhoihin, neutraaleihin barrique-tynnyreihin. Viinin annetaan kypsyä näissä tynnyreissä niin kauan, kunnes se on valmista nautittavaksi. Tyypillisesti viini pullotetaan 8 vuoden kypsyttelyn jälkeen, mutta huippuvuosikerrat saattavat kypsyä tynnyreissä jopa 10–12 vuotta ennen pullotusta. Tämä nyt arvioitava vuosikerta 2007 on melko tuore julkaisu, sillä tällä hetkellä nuorin markkinoilla oleva Bonerin Completer on vuosikertaa 2011. Tarkempia speksejä viinin valmistuksesta en löytänyt, mutta sen verran etiketti viitsi paljastaa, että viinissä on alkoholia 14%.

Viini on väriltään melko syvän oljenkeltainen.

Aromimaailma on uskomattoman vaikuttava jo ensimmäisellä nuuhkaisulla, eikä vaikutelma laimene seuraavilla: lasista kohoaa jatkuvasti muotoaan muuttava kattaus pannacottamaista kermaisuutta, makeita hunajan ja karamellin piirteitä, hieman sultana-rusinaa, kevyttä aprikoosia, maltillista mandariinimarmeladia, hillityn savuisia popcornin sävyjä, papaija- ja ananasvetoista hentoa eksoottista hedelmää, ujoa oksidatiivista pähkinäisyyttä ja aavistus vaniljaa. Tällaista tuoksua voisi nuuhkia lasista päivät pitkät kyllästymättä!

Suussa viini on täyteläinen, vaikuttavan konsentroitunut ja suutuntumaltaan kohtalaisen öljyinen. Makumaailma on sekä uskomattoman kompleksinen että ujosti makea, taittuen hieman jo puolikuivan suuntaan. Kielellä pyörii toistensa lomassa kivistä mineraalia, sitruunamarmeladia, hieman mantelivetoista pähkinäisyyttä, hieman kypsää aprikoosia, kevyttä ananaksisuutta, hentoa karamellia ja ujoa iän tuomaa makeaa, oksidatiivista toffeisuutta. Huolimatta viinin rehevästä ja viskositeetiltaan melko runsaasta suutuntumasta, yleisilme on hämmentävän harmoninen ja tasapainoinen, kiitos viinin kohtalaisen korkean hapokkuuden, joka pitää makeimmat sävyt hyvin aisoissa ja tuo kokonaisuuteen mukavaa rakenteen tuntua.

Suuhun jää viinistä erittäin runsas, mehukas ja vaikuttavan pitkäkestoinen jälkivaikutelma. Kielelle jää pyörimään jälkimaussa intensiivisiä kypsän aprikoosin, karamellin ja tuoreen ananaksen sävyjä, joitä sävyttävät hennommat paahdettujen manteleiden, keitetyn kerman, poltetun sokerin ja vaniljan vivahteet.

Kokonaisuutena tämä Bonerin Completer on valloittava, uskomattoman konsentroitunut ja hämmentävän tasapainoinen esitys, joka on jotain aivan muuta, mitä on tottunut valkoviineiltä saamaan. Viinin perinteitä huokuva, pitkästä kypsyttelystä tuleva oksidatiivinen tyyli vie ajatukset enemmän R. López de Heredian pitkään kypsytettyihin valkoviineihin kuin tuntuvasti oksidatiivisempiin ja aldehydisempiin Sherryihin tai Juran Château-Chalonin viineihin, joskin tämän Completerin poikkeuksellinen runsaus ja intensiteetti hakee vertaistaan lähinnä parhaista huippuvuosikertojen Château-Chaloneista. Todennäköisesti viinin oksidatiivinen alavire antaa sille myös edellämainittujen viinien kaltaisen suojan erittäin pitkää kellarointia ajatellen, eli lienee hyvin mahdollista, että tämä Completer kykenee kestämään kellaripuolella vielä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä.

Yleisilmeeltään viini vaikuttaa siltä, ettei se ole täysin rutikuiva, vaan seassa on pienin aavistus jäännössokeria korostamassa viinin konsentroitunutta hedelmää – joskin on mahdollista, että tuo makeus on vain illuusio, joka syntyy yhdistelmästä hyvin kypsää hedelmää, öljyiseksi konsentroitunutta suutuntumaa ja oksidatiivisia piirteitä. Tämä ei kuitenkaan tunnu missään nimessä mitenkään häiritsevänä, vaan korkeintaan auttaa viinin hedelmäisiä piirteitä ja oksidatiivisempia sävyjä sulautumaan keskenään yhteen entistä paremmin. On hieman hankalaa koettaa keksiä, minkä ruoan kanssa näin runsas ja ainutlaatuisen moniulotteinen viini sopisi, mutta toisaalta viini on jo niin uskomattoman vaikuttava jo nyt, joten ehkä sitä on turha edes yrittää naittaa minkään kumppaniksi – tämä viini sopii mainiosti sellaisenaan nautittavaksi illan kohokohdaksi. Vajaan satasen hinnalla viini on melko tyyris esitys valkoviiniksi, mutta toisaalta se on samalla kaikin puolin ainutlaatuinen tapaus, jolle ei tahdo löytyä kilpailijoita genrestään. Lisäksi viini on kokonaisuutena yksinkertaisesti niin pysäyttävä – jopa näin enemmän viinejä harrastaneelle – että sen voinee kyllä sanoa antavan rahoille ihan hyvin vastinetta.

Lyhyesti: Äärimmäisen harvinaisesta sveitsiläisestä lajikkeesta tehty ja hyvin pitkään tammitynnyreissä kypsyttämällä oksidatiivisesti valmistettu valkoviini, jossa yhdistyy ryhdikäs rakenne, todella vaikuttava konsentraation tuntu ja uskomattoman moniulotteinen makumaailma.

Arvio: Täydellinen – kun nykyaikaiset valkoviinit huipuista matalimpaan tasoon ovat tänä päivänä kaikki valmistettu enemmän tai vähemmän samaan henkeen, on tällaisten historiallisia tyylejä henkivien viinien maistaminen aina hieman kuin yhtäkkiä pystyisi näkemään miten värejä tai ulottuvuuksia onkin enemmän mitä silmä havaitsee. Fantastista tavaraa.

Hinnan (~80€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.