Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

19.9.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1424 viiniä, 279 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


30.7.17

Maeloc Sidra Natural Ecológica

https://www.alko.fi/tuotteet/769277/
Maeloc Sidra Natural Ecológica
  • Valmistaja: Custom Drinks
  • Tyyppi: Siideri
  • Maa: Espanja
  • Alue: Galicia
  • Omenalajikkeet: Peró, Príncipe, Rabiosa, Raxó, Verdeña
  • Koko: 0,7
  • Hinta ostohetkellä: 6,98e (Huhtikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 6,98e (Heinäkuu 2017, Alko)

Galicialainen luomusiideri Maeloc Sidra Natural Ecológica on siideri, joka näyttää tulevan vastaani tasaisin väliajoin, eli noin vuoden välein. Ensimmäistä kertaa törmäsin tähän siideriin S-ryhmän oluthuoneiden siideriviikoilla alkukesästä 2015. Seuraavan kerran bongasin siiderin, kun se saapui Alkon valikoimaan kertaostona keväällä 2016. Nyt siideri näyttää palanneen uudelleen Alkon valikoimiin uutena kertaeränä. Tämä arvio on kirjoitettu viime vuonna Alkosta ostetun pullon perusteella, mutta koska siideri tuntui olevan tuolloin melko identtinen vuonna 2015 maistettuun nähden, voin kuvitella siiderin tyylin pysyvän enemmän tai vähemmän saman kaltaisena vuosikerrasta toiseen.

Maeloc-siiderit tulevat siis Galiciasta, joka on Espanjan luoteisnurkassa, aivan Portugalin pohjoispuolella sijaitseva alue. Tämä alue on juomapuolella tunnettu erityisesti rapsakoista valkoviineistään, mutta koska käytännössä koko Espanjan pohjoisraja on omenanviljelyaluetta, tulee alueelta myös runsaasti siidereitä. Espanjalainen Custom Drinks vaikuttaa tuntuvan joko osuuskunta- tai négociant-periaatteella, sillä näiden siidereiden omenoiden kerrotaan tulevan yli 1000 paikalliselta pienviljelijältä. Tuotteen nimestä voi päätellä sen, että se on rutikuiva ("natural", eli ei makeutettu) ja luomu ("ecológica").

Siiderillä on utuinen, kevyesti vihertävään taittuva vaaleankeltainen väri.

Lasista kohoaa siiderin raikas, kirpeänpuoleinen ja hennon rustiikkinen tuoksu, jossa tuntuu kypsää keltaista omenaa, kevyemmällä otteella rapsakkaa viheromenaa, hillittyä ylikypsän omenan tuomaa makeaa omenahilloa, hennosti rustiikkista nahkaisuutta ja maatalon takapihaa sekä ujoa, epämääräisen valkoviinillistä hedelmäisyyttä.

Suussa siideri on rutikuiva, kirpeän hapokas ja matalahiilihappoinen. Makua hallitsee tuore, vihertävä omenaisuus, joskin taustalla häilyy kevyttä nahkaisuutta ja ujoa lantaisuutta. Lisäksi siideristä erottuu ujoa, mukavan karheaa särmää tuovaa tanniinisuutta sekä aavistus kypsempää, hennosti makeampana tuntuvaa keltaista hedelmää.

Jälkimaku on kirpakka, kevyen nahkainen, ylikypsän omenainen, hennon maamainen ja ujosti tanniinisen karhea. Siideristä jää suuhun lyhyehkö, mutta mukavalla tavalla maalaisen vivahteikas jälkivaikutelma.

Tämä rutikuiva Maeloc on mainiota, maukkaalla tavalla kepeää ja raikasta tavaraa, josta löytyy sopivasti – muttei aivan överisti – funkahtavaa rustiikkisuutta. Kokonaisuus on tietyllä tavalla mutkaton, mutta syvyyttä löytyy riittävästi, että siideri ei tunnu millään tavalla tylsältä, vaikka parhaimpiin britti- ja ranskalaissiidereihin nähden onkin vähän simppelin tuntuinen.

Siiderin ehdottomasti parhaita puolia on sen rapsakka, viheromenainen hapokkuus. Kokonaisuus on niin matalahiilihappoinen, että herkemmät voisivat pitää siideriä jo täysin flättinä, mutta freesin happorakenteensa ansiosta siideri ei tunnu lainkaan laiskalta ja väsähtäneeltä, vaan yllättävän raikkaalta ja eloisalta. Suosittelen kuitenkin varautumaan siihen, ettei siideristä aivan kauheasti kuplaa löydy. Yleisesti tämä siideri kuitenkin tuntuu olevan ensisijaisesti näppärä ruokaviini esimerkiksi salaateille tai mereneläville, ei niinkään sellaisenaan kesäkuumalla hörsittävä tapaus. Tai kyllähän tämä sellaiseenkin hommaan sopii hyvin, mutta itse suosin siihen hommaan runsaampia ja pullokooltaan pienempiä tapauksia.

Baarissa tämä puteli maksoi 15,90€, mikä tuntui melko tyyriiltä tällaiselle juomalle, mutta Alkon vajaan seitsemän euron hinta on tasoltaan jo selkeästi tolkullisempi. Nyt kun siideriä saa taas handelin hyllyiltä, suosittelen nappaamaan putelin testiin palanpainikkeeksi kesäisille ruoille!

Lyhyesti: Maukasta ja raikasta tavaraa, joka saattaa rutikuivalla olemuksellaan, reippailla hapoillaan ja olemattomilla kuplillaan olla astetta haastavampi siideri haasteita etsivälle.

Arvio: Hyvä – selkeästi muhkeampia ja rustiikkisempia brittiläisiä ja ranskalaisia serkkujaan kepeämpi, hapokkaampi ja mutkattomampi siideri ilman jäännössokeria tai turhia krumeluureja.

Hinnan (6,98e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

27.7.17

Loxarel Brut Nature Reserva 2012

Loxarel Brut Nature Vintage Reserva 2012
  • Valmistaja: Loxarel Vins
  • Tyyppi: Kuohuviini, Vino Espumoso Clàssic Penedès
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Xarel•lo, Macabeo, Parellada
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 7,20e (Toukokuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Olen aikaisemminkin hehkuttanut Loxarelia, tuota ihastuttaviin ja tyyliltään varsin peukaloimattomiin viineihin erikoistunutta pientuottajaa Kataloniasta (esimerkiksi täällä). Lisäksi olen myös bongannut Alkon sivuilta, että Loxarelilla on myös vihdoinkin edustusta Suomessa (kiitos, AMKA), joten tässähän olisi varsin hyvät mahdollisuudet, että talon viinejä voisi lähitulevaisuudessa bongailla enemmänkin täältä kotopuolestakin!

Tuossa viime vuonna järjestin omaksi ilokseni (ja muutamien muidenkin ratoksi) semmoiset keskikokoiset synttärihipat, jonne hommasin myös meikäläisen makumieltymyksiin sopivia juotavia sekä viini- että olutpuolelta. Alkumaljaksi tulin hommanneeksi tätä Loxarelin perustason Cavaa; aiempia kokemuksia viinistä ei ollut, mutta hyvänä houkuttimena toimivat sekä viinin varsin huokea hinta että jo aiemmin talon korkeaksi todettu taso.

Loxarel kuuluu Raventòs i Blancin kanssa tähän Cava-tuottajien kaartiin, jonka tuotteista valtaosa kuuluisi helposti Cavan parhaimmistoon, mutta joita talo itse kutsuu mieluummin yksinkertaisesti "kuohuviineiksi". Tämä nyt arvioitava kuohuviini edustaa Loxarelin perustasoa, mutta jonka vähintään 28 kk kestävä pullokypsyminen ylittää lähes kaksinkertaisesti Reserva-tason Cavan vaatimukset (15 kk pullokypsytys). Tämä biodynaamisista rypäleistä valmistettu viini on valmistettu talon tyyliin hyvin minimaalisesti valmistusprosessiin puuttuen, eikä pullotuksen yhteydessä viiniin ole lisätty jäännössokeria antavaa dosagea tai sulfiitteja. Jos kuljetuskustannukset mukaan laskettuna kahdeksalla eurolla saa rutikuivaa natural-Cavaa, ei sitä yksinkertaisesti vain voi jättää ostamatta.

Viini on väriltään vaalea kellervä, hieman siis tavanomaista vaaleanvihertävää Cavaa syvempi.

Viini tuoksu on (erityisesti hintaluokka huomioon otettuna) hämmentävän rehevä ja kompleksinen; siinä tuntuu paahdettua pähkinää, mantelia, makean kermaisena tuntuvaa autolyysiä, kypsää omenaa, hentoa ruohoista vihertävyyttä ja ujoa savuisuutta.

Suussa viini tuntuu olevan kuiva, muttei kuitenkaan rutikuiva, kiitos sopivan kypsän hedelmäisyyden ja hieman makeaan taittuvan autolyyttisen vivahteikkuuden. Yleisilme on hapokas ja raikas, joskin myös ujosti vahamainen. Makumaailmasta erottuu sitruunaista sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, lähes ylikypsän makeaa nahistunutta omenaa ja kevyttä leipäistä ja makeamman karamellista autolyysiä, loppua kohti myös aavistus uunituoretta briossimaista leivonnaista. Kokonaisuus on vaikuttavan vivahteikas ja jopa ujosti kirpeyteen taittuvasta yleisilmeestään huolimatta ihastuttavan paahteinen.

Viinistä suuhun jäävä, raikkaan rapsakka jälkimaku on melko happovetoinen, mutta keskimaun tavoin miellyttävän moniulotteinen; kielellä pyörii sitruunavetoista sitrushedelmää, märän kivistä mineraalisuutta, kirpeää viheromenainen ja hentoa autolyysin paahdetta. Viinistä jää suuhun viipyilevä, suutapuhdistavan raikas, hennon paahteinen ja ujosti merellisen suolainen jälkivaikutelma.

Vaikka Loxarel oli vakuuttanut aiemmin tyylillään, ei viinistä mitään suuria odotuksia ollut – johtuen lähinnä sen kahdeksan euron hintalapusta. Viinin hämmentävän paahteinen, rehevä, vivahteikas ja rakenteeltaan uskomattoman tasapainoinen meininki onnistuikin iskemään kuin oikea suora päin pläsiä. Odotuksissa oli lähinnä mutkaton ja helppo perus-Cava, joka voisi hyvästä tuottajasta olla keskimääräistä hintaluokkansa edustajaa vakuuttavampi esitys, mutta viini tarjosikin sellaista meininkiä, mitä ei välttämättä osaa odottaa lainkaan 15–20 euron Cavalta! Puhumattakaan vastaavan hintaluokan shamppiksista; alle parilla kympillä voi Champagnesta odottaa lähinnä suoraviivaista, sitruksista happomehua ja näin vahvasti paahteiseen autolyysiin nojaavaa tyyliä rupeaa olla mahdotonta bongata alle 30 euron hintaluokasta.

Ellei nyt tässä vaiheessa tule selväksi, niin viini on Cavaksi yksinkertaisesti supermainio. Kuohuviineissä paahteisen autolyyttinen tyyli vetoaa meikäläiseen paljon ja Cava-osastolla tätä puolta on harmillisen vähän tarjolla, ellei siirrytä tuotteisiin, jotka kilpailevat Champagnen kuplivien kanssa. Siksi on aina ilahduttavaa löytää erittäin kohtuullisesti hinnoiteltu Brut Nature -Cava, jonka pääosassa ei ole sitruunainen hedelmä ja raa'ahko vihertävyys, vaan briossiin ja karamelliin taittuva paahteisuus. Toivottavasti tätä saataisiin lähitulevaisuudessa Suomesta (ja jollain lailla kohtuulliseen hintaan!)

Lyhyesti: Erittäin edulliseen hintaansa nähden supermainio, rehevän paahteinen ja vaikuttavan tasapainoinen Brut Nature Cava.

Arvio: Erinomainen – viini on ylisuoriutuja pelkästään omassa hintaluokassaan. TV-Shopin tapaan: Ei tässä vielä kaikki! Loxarel Brut Nature Reserva nimittäin tappelee kovaa myös korkeammissa hintaluokissa ja viini haastaa peräti valtaosan maistamistani alle 20€ Cavoista. Toivon vahvasti, ettei tämä 2012 ole ainoa tätä tyyliä edustava vuosikerta, vaan maistamani vuosikerta edustaa yleisesti tämän viinin tyyliä.

Hinnan (7,20e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

15.7.17

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic
  • Valmistaja: Caves Fèlix Massana Ràfols
  • Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Xarel•lo (65%), Macabeo (25%), Parellada (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 9,65e (Toukokuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vuosi sitten tilausta Decántaloon tehdessäni pistin mukaan kyytiin muutamia edukkaampia kuohuviinejä täyttämään kuljetuslaatikkoa sopivankokoiseksi satsiksi täydentääkseni. Yksi kupliva, joka osui silmiini oli Reserva-tasoinen luomu-Cava Ecològic melko tuoreelta viinitalo Fèlix Massana Ràfolsilta. Mutta vaikka tämä viinitalo on perustettu melko hiljattain, on talon taustavoimilla paljon kokemusta viininvalmistuksesta – kyseessä on perhetalo, joka viljelee 20 tarhahehtaariaan jo 4. sukupolvessa. Tämä luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä valmistettu viini käy ja kypsyy aluksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään hiivasakkojen päälle pulloihin. Cavan alueella Reserva tarkoittaa vähintään 15 kk pullokypsytystä, mutta Fèlix Massana kypsyttää viiniään yli kaksi kertaa pidempään, eli kolme vuotta – tällä kypsytysajalla viini voitaisiin luokitella jo Gran Reservaksi, mutta tämä korkeampi luokitus on varattu viineille, joita kypsytetään pulloissa vähintään neljä vuotta.

Viinillä on hailakka limetinvihertävä väri.

Tuoksultaan viini on raikas ja Cavalle tyypillisen hedelmäinen; nokkapuolelta löytyy kypsänmakeaa omenaa, hillittyä sitruksisuutta ja kevyesti reduktiivista kumisuutta ja hentoa savuisuutta.

Maultaan viini on Brut Nature -tyylille odotetusti kirpeä ja hyvin hyvin kuiva. Puhdaspiirteinen, mutta kohtalaisen hillitty makumaailma pistää melko ujoin ottein omenaisuutta, kevyttä kumimaisuutta ja hillittyä merellistä mineraalisuutta. Ryhdistä pitävän huolen niin kohtalaisen tuntuva hapokkuus kuin hieman hillitty, mutta kiitettävän kestävä, pienikokoinen mousse.

Lopuksi suuhun jää puhdaspiirteinen, raikas ja melko pitkäkestoinenkin jälkimaku, jossa tuntuu merellisen suolaista mineraalisuutta, sitruksisuutta ja kypsää keltaista omenaa.

Kokonaisuutena viini on mukavan tasapainoinen, ryhdikäs ja puhdaspiirteinen esitys, mutta loppupeleissä ei kovinkaan ihmeellinen. Kokonaisuudesta tunnistaa kyllä sen, että kyseessä on Cava, mutta mitään sellaista karaktääriä ei viinistä löydy, että se saisi itsensä erottautumaan miljoonasta muusta vastaavasta rutikuivasta Cavasta. Vastaavia esityksiä löytyy Alkonkin valikoimasta kourallinen, ja vaikka tämä olikin rahtikustannukset (0,94€) mukaan luettuna edullisempi kuin Alkon Cava Brut Naturet (edullisimmat 12–14€), ei euron parin säästö ollut tällä kertaa sen väärti, että viini olisi tuntunut kannattavalta ostokselta. Jos haluan simppeliä perustason Cava Brut Naturea, ei sillä ole väliä, maksaako se nyt kympin vai kaksitoista. Viinin voi siis sanoa olevan hintansa väärti ostos, mutta ei varsinaisesti sellainen, jota voisin erityisesti suositella hommaamaan Decántalosta – sikäli kun tämä fantastinen espanjalaisten viinien nettikauppa alkaisi taas toimittaa viinejä Suomeen.


Lyhyesti: Tyylipuhdas ja ryhdikäs, mutta loppupeleissä melko yksipuoliseksi, mutkattomaksi ja yllättömäksi jäävä rutikuiva luomu-Cava.

Arvio: Miellyttävä – simppeli skumppa joka sopii arkisiin tilanteisiin tai kesäkuumalle, mutta joka tarjoaa hyvin vähän mitään mielenkiintoa kutkuttavaa.

Hinnan (9,65e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

11.7.17

Founders Dark Penance

Founders Dark Penance Imperial Black India Pale Ale
  • Valmistaja: Founders Brewing Company
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Yhdysvallata
  • Alue: Michigan
  • Maltaat: Crystal, Midnight Wheat
  • Humala: Centennial, Chinook
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 5,70e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Arvioita Foundersin oluista näkyy täällä blogin puolella melko taajaan; tämä johtuu siitä, että meikäläisellä on tapana napata aina uusi Foundersin olut mukaani kun sellainen tulee vastaan. Ei ole siis syytä odottaa, että Founders-arviot loppuisivat ainakaan tähän olueen!

Lokakuussa 2014 lanseerattu ja Imperial Black India Pale Aleksi tituleerattu Dark Penance on Foundersin uusimpia lisäyksiä valikoimiinsa, joskin olut on tainnut jäädä kertaluontoiseksi tai lyhytaikaiseksi eräksi, sillä olutta ei löydy sen enempää Foundersin kuin Alkonkaan sivuilta. Pohjana oluessa on tuhti kristallimaltailla saatu, vahvuudeltaan 8,9% vahvuinen runko, johon on lisätty paahdettuja vehnämaltaita juuri sen verran, että olut on saatu väriltään mustaksi. Panimon mukaan katkeroita oluessa on 100 IBU ja tämän meikäläisen (viime keväänä nautitun) oluen parasta ennen -päiväys on 14.7.2016 – mitenkään erityisen tuoretta olut ei siis liene korkkaushetkellä ollut.

Väriltään olut on erittäin tumma, lähes läpinäkymättömän, mutta samalla kirkas mahonginruskea. Lasiin kaadettaessa oluelle muodostuu melko runsas, maitokahvinruskea ja kuohkea vaahtolakki, joka jättää tiivistä pitsiä lasin reunoille.

Tuoksun yleisvaikutelmassa on aromaattista IPA-humalointia kohtalaisen paahteisella pohjalla: nokkaosastolla tuntuu humalaista sitruksisuutta ja ruohoa, nallekarkkia, männynneulasta, kärähtänyttä tummaa mallasta, tummapaahtoista kahvia, kevyttä mämmiä ja hentoa maamaisuutta.

Suussa tämä täyteläinen olut on klassiseen IPA-henkeen tuntuvan katkeroinen, minkä lisäksi humala tuo kokonaisuuteen greippisyyttä ja kevyttä ruohoisuutta. Kokonaisuus on kuitenkin vähän vähemmän IPA-maiseen henkeen mausteisen maltainen, espressoinen, jälkiuunileipäinen ja kevyen salmiakkinen, minkä lisäksi kokonaisuudesta erottuu ujoa tunkkaista maamaisuutta. Yleisilmeestä erottuu myös makeampaa karamellista maltaisuutta, mutta tuntuva humalointi pitää kokonaisuuden hyvin kuivakan tuntuisena. Yleisilmettä sävyttää todella pieni ja pehmeän kermainen hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu espressoa, paahdettua jälkiuunileipää, kärtsäistä mallasta, hillittyä greipinlihaa, kevyttä pippurista mausteisuutta ja hentoa saippuaista humalointia. Oluesta jää suuhun melko lämmin ja voimakkaan paahteinen jälkivaikutelma, jossa kärtsäinen karvaus ja humaloinnin bitteri kantavat erittäin pitkään.

Black IPA -skenessä Dark Penance tuntuu olevan melko vahvasti paahteisen pään edustaja, mutta onneksi myös melko selvästi DIPA-settiä melko tuntuvan humalointinsa vuoksi, joten kaipa olut on ihan nimensä veroinen – Imperial Black IPA. Tällaisen tyylin faneille olut on varma nakki, sillä kyseessähän on Foundersin tyyliin kyllä oikein mainio ja hyvin tehty laatuolut, mutta itse en kuitenkaan oikein lämpeä tälle. Oluessa paahdetta on sen verran, että se tahtoo tuoda mieleen automaattisesti tummemmat stoutit ja portterit, ja Founders on yksinkertaisesti niin kova luu näiden oluttyylien tuottajana, ettei Dark Penancella ole oikein jakoa niitä vastaan. Tämä on kyllä vaikuttava, järeä tupla-Black IPA, mutta se ei onnistu oikein tyydyttämään meikäläisen tarvetta niin IPA:lle kuin paahteiselle tummalle oluellekaan.

Lyhyesti: Varsin järeä, voimakkaan paahteinen ja tuntuvan katkera tupla-Black IPA. Iso outolintu, joka on hieman turhan paahteinen Black IPA:ksi ja hieman turhan katkera jenkkiportteriksi.

Arvio: Hyvä – iso ja robusti esitys, joka on sellaisenaan varsin vaikuttava tapaus, mutta joka loppupeleissä ei onnistu vakuuttamaan aivan täysin meikäläistä Black IPA:na.

Hinnan (5,70e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

9.7.17

La Vizcaína Las Gundiñas Bierzo 2013

La Vizcaína Las Gundiñas Bierzo 2013
  • Valmistaja: La Vizcaína des Vinos
  • Tyyppi: Punaviini, DO Bierzo
  • Maa: Espanja
  • Alue: Castilla y León, Bierzo
  • Rypäleet: Mencía, Alicante Bouschet, Trousseau, Vinhão
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 19,50e (Joulukuu 2015, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Mencía on yksi Espanjan hienoimmista punaisista lajikkeista, sillä se kykenee tuottamaan upeita, miellyttävän kepeitä, hienoviritteisiä ja fokusoituneita punaviinejä, joista ei ole vaikea vetää yhdenmukaisuuksia mm. klassisiin Burgundin Pinot Noireihin. Lajikkeen suurin ongelma sen sijaan tuntuu olevan se, että suuren viiniyleisön keskuudessa Mencía yhdistetään vain ja ainoastaan Bierzon alueeseen. Onhan tämä ihan ymmärrettävää, sillä Bierzossa on sallittua viljellä lähinnä Mencíaa ja Mencíoistaan Bierzo on lähinnä tunnettu. Se ongelma tulee siitä, että Bierzo on keskimäärin lämpimämpää seutua kuin monet muut alueet, joissa Mencíaa tavataan ja tämän lisäksi monet Bierzon tuottajat tahtovat tuottaa keskimäärin tuhdimpaa, kypsempää ja tammivetoisempaa viiniä, mihin ainakin omasta mielestäni Mencía taittuu melko huonosti. Parhaimmat, korkealla sijaitsevien ja ikivanhojen tarhojen rypäleet voivat tuottaa viiniä, joka soveltuu tähän tyyliin melko uskottavasti, mutta valtaosa tällaisista Bierzon viineistä tehdään matalammilla (eli lämpimämmillä) alueilla sijaitsevien nuorempien tarhojen rypäleistä, jolloin viinit ovat mielestäni usein turhan kömpelöitä, laiskoja ja tasapainottomia. Tämän vuoksi hyvää Mencíaa etsiessäni suuntaan katseeni mieluummin Bierzosta länteen, viileämpään Galiciaan.

Onneksi Bierzossa kuitenkin on myös niitä tuottajia, jotka eivät tee raskastekoisia, moderneja hirvityksiä, vaan pyrkivät viineissään Mencíalle tyypillisempään kepeään eleganssiin ja herkkyyteen. Bierzon lämpimämpi seutu (ja usein hyvin vanhat köynnökset) antavat monille tällaisille viineille selvää konsentraation tuntua, mutta ilman modernistiviinien raskassoutuisuutta. Yksi kovimpia Bierzon (ja samalla muutaman muun läheisen appellaation) tuottajia on valtavalla partapöheiköllä varustettu Raúl Pérez, joka tuottaa viinejä monella eri nimellä. Yksi hänen Bierzo-projekteistaan on La Vizcaína des Vinos, Pérezin ja hänen veljenpoikansa César Márquezin yhteistuumin luotsaama viinitalo, jonka varsin minimalistiseen peukalointiin perustuvat viinit ovat keränneet runsaasti positiivista hypeä.

Virallisesti tarhaviini Las Gundiñas on 100% Mencía, koska Bierzossa ainoat sallitut lajikkeet ovat Mencía ja Garnacha Tintorera eli Alicante Bouschet). Todellisuudessa tämä osittain jopa 120-vuotias, 2,2 hehtaarin kokoinen tarha on sekoitus eri lajikkeita – valtaosa köynnöksistä on Mencíaa, mutta seasta löytyy myös Garnacha Tintoreraa, Estaladiñaa (tunnetaan paremmin Juran Trousseau-lajikkeena) ja Sousónia (eli mm. Vinho Verden tummaa ja tanniinista Vinhãota). Viini käy ja maseroituu kokonaisina terttuina rypäleiden kuorien kanssa 40–60 päivää, lajikkeesta riippuen, avoimissa 5,000 litran tammisammioissa. Käymistä seuraa 12 kk kypsyminen vanhoissa 225 litran barrique-tynnyreissä ja lopuksi viini päätyy pulloihin ilman kirkastuksia tai suodatuksia. 2013 oli Bierzossa viileämpi vuosi, joten tämän vuosikerran tämän pitäisi olla hieman tyypillisempää Las Gundiñasia kepeämpi.

Ulkonäöltään viini ei ole merkittävän kepeä, vaan päin vastoin erittäin konsentroituneen ja läpinäkymättömän tumman kirsikkaisen värinen hennosti nuorekkaalla, mustaherukkaisella purppuraisuudella.

Viinillä on hyvin runsas, erittäin primäärinen ja melko makea tuoksu, jossa tuntuu tummaa, rypäleistä hedelmää, kypsää mustaherukkaa, hillittyä karhunvatukkaa, kevyttä auringonpaahtamaa hiekkamaata, hentoa ylikypsää luumua ja aavistus kirsikkahilloa. Varsinaisesti millään erityisen kuivalla tai kepeällä linjalla ei nyt olla ja viinin suoraviivainen, superaromaattinen yleisilme tuo mieleen enemmän jonkin Beaujolais Nouveaun ja uuden maailman Cabernet Sauvignonin risteytyksen – mutta tästä arveluttavan kuuloisesta kuvauksesta huolimatta viinin hyvin kypsä ja hedelmävetoinen tuoksu on hämmentävän kiehtova ja hurmaava!

Suussa viini edustaa enemmän jo sitä klassista, "burgundiaanista" tyylisuuntaa kuin nokkapuoli: viinillä on keskitäyteläinen, tuntuvan hapokas ja kaikin puolin eloisa yleishabitus, mitä makumaailman pippurinen mausteisuus, tuore ja hieman hapahko luumuisuus, napakka punamarjaisuus ja kevyt vihertävyys sekä hento, puiseva alavire komppaavat. Viini on – kuten parhaimmat Bierzon Mencíat ovat – yhtä aikaa kepeä ja leikkisä mutta silti varsin vakavan ja konsentroituneen oloinen. Happorakenteen lisäksi myös tanniinit antavat viinille ryhtiä; vaikka viiniä voisi luonnehtia korkeintaan keskitanniiniseksi, on tanniineissa mukana mukavasti ikeniin tarraavaa puruotetta.

Suuhun jäävä pitkä jälkimaku on freesi, napakka ja ihastuttavan puhdaspiirteinen happamilla tummilla marjoillaan, särmikkään pippuriseksi taittuvassa mausteisuudellaan, ujosti tuoreella tummalla luumuisuudellaan ja hennoilla kypsänmakeiden mustaherukoiden sävyillään. Tanniinit antavat jälkivaikutelmaan mukavaa särmää ja tiiviyden tuntua.

Vaikka viini on vajaan kolmen vuoden iästään (tuli korkattua vuosi sitten, alkukesästä 2016) vielä erittäin primäärinen, osoittaa Las Gundiñas erittäin vakuuttavalla tavalla sen, miksi a) Mencía on myös Bierzossa parhaimmillaan todella vaikuttavaa mutta samalla ihastuttavan kepeää tavaraa, b) Raúl Pérez on kyllä kova luu näissä hommissa.

Vaikka viinin tuoksu on varsin hurmaava, se ei tunnu olevaan lainkaan samalla aallonpituudella muun viinin kanssa ja voin kuvitella viinin hyvin nuorekkaan ja tuntuvasti makean herukkaisen tuoksun olevan joillekin jopa häiritsevä elementti; tämän vuoksi suosittelenkin lämpimästi antamaan viinille vielä joitain vuosia lisää, jolloin tuoksuun voisi saada pintaan vähän enemmän syvyyttä. Kuten Burgundin Pinot Noirit, myös Mencíat voivat olla kepeydestään huolimatta hyvin kypsytyskestäviä, minkä vuoksi veikkaan näiden Vizcaínan tarha-Mencíoiden olevan parhaimmillaan vähintään tuplasti vanhempina, noin 6–8 vuoden iässä. Viinissä kyllä tapahtuu paljon kaikkea, mutta pieni kehittynyt vivahteikkuus kaiken primäärisen hedelmän keskellä ei kyllä mielestäni olisi yhtään paha juttu.

Ja jos ruoka-viini-parituksia mietitään, meikäläinen nakkasi tämän viinin kumppaniksi Putte's Pizzasta noudetun känkyn varsin onnistunein lopputuloksin.

Lyhyesti: Espanjalaisen kulttituottajan erittäin primäärisellä ja hämmentävän herukkaisella tuoksulla varustettu upean hienostunut, freesi ja eloisa Bierzon Mencía.

Arvio: Erinomainen – hurmaava punaviini, jossa yhdistyy Bierzon lämmin ja konsentroitunut olemus Galician alueiden (Ribeira Sacra, Valdeorras) kepeämpään ja leikkisämpään ilmaisuun. Viini joka perustelee sen, miksi monet kutsuvat Bierzoa Espanjan Burgundiksi.

Hinnan (19,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

8.7.17

Bryggeri Sofia Imperial Stout

https://www.alko.fi/tuotteet/761724/
Bryggeri Sofia Imperial Stout
  • Valmistaja: Bryggeri Helsinki
  • Tyyppi: Olut, Stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Maltaat: Kristalli-, musta-, münchener-, pale ale-; paahdettu ohra ja speltti
  • Humala: Challenger, East Kent Golding, Magnum
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,96e (Maaliskuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 5,96e (Heinäkuu 2017, Alko)

Aivan pääkaupunkimme "ison kirkon" edustalla lymyävä Bryggeri on vakiintunut mielikuvissani luotettavaksi, laadukkaita perusoluita tuottavaksi pienpanimoksi. Suuria ylläreitä harvemmin on tiedossa (no, Bryggeri Rosé hieman rikkoo tuota kaavaa), mutta oluet ovat usein mukavan tasokkaita ja tyylipuhtaita esityksiä. Tästä syystä meikäläisellä ei ollut juurikaan syitä olla ottamatta testiin panimon Sofia Imperial Stoutia testiin kun se saapui puolisentoista vuotta sitten Alkoon erikoiseränä.

Oluesta pitäisi löytyä humalaa panimon mukaan reippaat 65 IBUa (ACL:n analyysien mukaan peräti 84 EBU!) ja alkoholia 9,0%. Pullon parasta ennen -päiväys 08/03/2018, mikä on hyvä, sillä olutta näyttää olevan Alkon valikoimissa vieläkin joitain yksittäisiä pulloja.

Pullosta kaatuu lasiin öljyisellä viskositeetilla varustettua, väriltään läpinäkymättömän mustaa lientä. Melko tummaa ja hennosti punertavaa, kermaista vaahtoa ei tahdo yrittämälläkään muodostua kuin millin parin patja oluen ylle.

Sofialla on hieman hillitty ja kuivakanpuoleinen tuoksu, josta erottuu makeaa lakritsia, puisevuutta, paahtuneita maltaita ja maitokahvia.

Suussa oluella on täyteläinen, runsas ja hieman makeaan taittuva yleisvaikutelma. Makumaailmassa tuntuu paahteista maltaisuutta, lakritsia, mämmiä, puisevuutta, kevyttä mausteisuutta, hillittyä salmiakkista suolaisuutta ja hennosti bitteristä tummaa suklaata. Oluella on öljyinen, raskaanpuoleinen suutuntuma, mitä lähes olematon hiilihappo vain korostaa. Katkeroisuus on varsin maltillista (mikä tuntuu kyllä varsin hämmentävältä suhteessa oluen 84 EBU:n katkeroon!).

Jälkimaku on jonkin verran keskimakua kuivakampi ja katkeroisempi. Suuhun jää lakritsia, yrttiä, puisevuutta, paahteisuutta ja hentoa tuhkaisuutta. Olut jättää kielelle melko pitkän ja voimakkaan paahteisen jälkivaikutelman.

Bryggeri jatkaa luotettavien laatuoluiden linjalla: Sofia on oikein maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa. Ei se kaikkein päräyttävin tai muistettavin esitys tyylilajissaan, mutta kokonaisuus on hiottu niin tappiinsa, ettei heikkoja kohtia yksinkertaisest tahdo löytyä. Suosittelenkin vahvasti metsästämään käsiin ne viimeiset muutamat pullot, joita Alkon hyllyiltä vielä löytyy!

Lyhyesti: Maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa.

Arvio: Erinomainen – tasaisen laadukas ja varma tekele Bryggeriltä. Panimon näkemykset "tylsemmistä" oluttyyleistä voivat olla turhankin yllätyksettömiä ja yhdentekeviä, mutta panimon kyky paneutua kunkin oluttyylin vahvuuksiin tekee erityisesti näistä astetta järeämpien tyylien panoista vallan mainioita.

Hinnan (5,96e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

7.7.17

Teliani Valley Ojaleshi 2013

Teliani Valley Ojaleshi 2013
  • Valmistaja: Teliani Valley
  • Tyyppi: Punaviini, Ojaleshi
  • Maa: Georgia
  • Alue: Racha-Lechkumi, Tsageri, Orbeli
  • Rypäleet: Ojaleshi (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 11,99e (Joulukuu 2015, Kaubamaja, Tartu)
  • Hinta nyt: (ei Alkon valikoimissa)


Georgia on pikku hiljaa saamassa sille kuuluvaa kunnioitusta ympäri maailmaa pienien maahantuojien ja sommelierien löytäessä maan persoonallisia viinejä, mutta Suomessa maan viinit ovat edelleen varsin tuntemattomia. Yhtenä syynä tälle voi varmasti pitää Alkoa, jolla ei ikuisuuksiin ollut yhtään georgialaista viiniä ja kun lopulta semmoinen saatiin, on valikoima pidetty tiukasti yhdessä viinissä. Esimerkiksi aivan naapurissamme Virossa, jossa on varsin merkittävä venäläinen vähemmistö, on georgialaisten viinien saatavuus ollut merkittävästi suurempi ja mielenkiintoisempi.

Valtaosa maailman mielenkiinnosta on keskittynyt lähinnä itäisen Georgian kuiviin puna- ja valkoviineihin, mutta todellisuudessa yksi maan merkittävimmistä viinityyleistä onkin puolimakeat punaviinit. Vaikka nämä hieman makeammat punaviinit ovat noita perinteisiä, kuivia punaviinejä tuoreempi tulokas maan viinintuotannon kentällä, on näitäkin viinejä valmistettu maassa vuosisatoja ja erityisesti niitä on historiallisesti pidetty hyvin suuressa arvossa erityisesti Venäjällä (ja Neuvostoliitossa), minkä vuoksi veli Venäjä on ollut Georgian merkittävin vientimarkkina.

Keskivertokuluttajalle puolimakea punaviini tuo automaattisesti mieleen Alkon halvat ja kehnolaatuiset bulkkiviinit, joissa on hirveä määrä jäännössokeria lähinnä peittämässä viinien virhemakuja. Nämä viinit eivät voisi olla kauempana parhaista georgialaisista puolimakeista punaviineistä – kyllähän Georgiassa tehdään myös halpaa bulkkia, mutta monet maan viiniappellaatioista ovat keskittyneet tekemään juuri näitä makeampia punaviinejä ja monesti eri alueiden parhaat, arvostetuimmat ja hinnakkaimmat viinit ovat juurikin puolimakeita punaviinejä. Nämä ovat viinejä, jotka on alusta asti valmistettu kantamaan jäännössokerinsa ja joita kannattaakin lähestyä tyylillisesti ennemmin kevyinä ja matala-alkoholisina portviineinä kuin tavallisina punaviineinä.

Ojaleshi, jonka nimi tarkoittaa "puissa kasvavaa" on lajike Georgian itäosista – joskin lajike on sukua monelle turkkilaiselle rypälelajikkeelle, minkä vuoksi sen epäillään olevan turkkilaista alkuperää. Tätä lajiketta viljeltiin historiallisesti antamalla sen kasvaa puihin, mutta tätä nykyä sitä viljellään aivan normaalisti viinitarhoilla. Lajiketta viljellään ensisijaisesti aivan Georgian länsirannikolla, Samegrelon alueella, Mustanmeren rannalla, mutta monien mukaan lajike tuottaa parhaimmat viinit hieman idempänä, Racha-Lechkumin alueen kuivemmalla ja viileämmällä Orbelin alueella.

Viinin on tuottanut vuonna 1997 toimintansa aloittanut Teliani Valley, joka on erikoistunut tuottamaan lähinnä moderneja puna- ja valkoviinejä lähes kaikilta merkittäviltä Georgian viinialueilta. Viinistä löytyy 12% alkoholia, eli sokeria on ehkäpä semmoiset 30-50 g/l. Koska tyypillinen Ojaleshin vahvuus on 10–12% ja tässä viinissä alkoholi asettuu haarukan yläpäähän, voisin veikata sokeripitoisuuden olevan vastaavasti haarukan alapäässä, eli noin 30 g/l.

Viinillä on hyvin hailakka, läpinäkyvän vadelmanpunainen väri. Totta puhuen tämä menisi ulkonäkönsä puolesta meikäläiselle aivan täydestä klassisena Pinot Noirina, jos viiniä sellaisena minulle tarjottaisiin.

Tuoksu taasen ei ole Pinot Noiria nähnytkään: aromipuolelta löytyy ilmaisuvoimaista sekamarja-Mehukattia, palvikinkkuista ja hennon tervaista savuisuutta, kevyesti tuoreen vadelmaista marjaisuutta, hillittyä cocktailkirsikkaa ja hentoa, etäisesti Gewürztramineria muistuttavaa ruusuisuutta. Tuoksu on kaikkinensa erittäin erikoinen, mutta erityisesti tuo palvikinkkuisen savuinen juonne kaiken keskellä hämmentää enemmän kuin tarpeeksi.

Suussa viini on puolimakea, mutta ilahduttavasti myös erittäin tuntuvan ja eloisan hapokas, minkä vuoksi kokonaisuus on melko runsaasta jäännössokeristaan huolimatta yllättävän kepeä eli suutuntumaltaan korkeintaan keskitäyteläinen. Sokeri kuitenkin tuo yleisolemukseen miellyttävää pehmeyttä ja lempeyttä, eli reilusta hapokkuudestaan huolimatta viini ei vaikuta kireältä. Makupuolelta löytyy ylikypsää kirsikkaa, vadelmaa, mansikkahilloa, happojen esiin nostama ujo happaman puolukkainen juonne, pippurirouheista mausteisuutta ja jälleen hennosti, mutta tunnistettavasti palvikinkkuista savuisuutta. Hapot pitävät viinin rakenteen kasassa käytännössä yksinään, sillä tanniinit ovat viinissä hyvin hennot ja vain ujosti ikeniä pyyhkivät.

Suuhun jää miellyttävästi makean marjamehuinen jälkivaikutelma, jossa häilyy keskipitkästi tummaa ja lähes ylikypsää kirsikkaa, mehukasta vadelmaa, rouhittua pippuria, kevyttä ruusuista parfyymisyyttä ja hentoa nuotiosavua.

Kokonaisuutena tämä ensikosketus Ojalershiin on varsin hämmentävä ja erikoinen, mutta kunhan viinin persoonalliseen ilmaisuun tottuu, on se varsin miellyttävä ja ihastuttavan tasapainoinen tuttavuus. Olen aikaisemmin kokeillut yhdistää makeampia georgialaisviinejä arkiruoille, mutta vaikka viinit itsessään ovat olleet mielenkiintoisia ja tasapainoisia, ei yhdistelmät ole olleet yleensä kovinkaan kummoisia. Tämän vuoksi looginen veto olikin iskeä viinipullo palan painikkeeksi muutamalle juustolle. Perstuntuma onnistui tällä(kin) kertaa osumaan oikeaan ja tämä persoonallinen, makeahko, savuinen ja hillityn kukkainen punaviini paljastui oikein mainio kumppaniksi Briestä ja parista vanhemmasta, kovemmasta juustosta koostuneelle juustolautaselle.

Vaikka yleensä suosittelen pysymään kaukana punaviineistä, joissa jäännössokeripitoisuus litraa kohti kasvaa yhtään muutamaa jäännössokerigrammaa korkeammaksi, suosittelen myös tekemään niissä poikkeuksen georgialaisten punaviinien kohdalla. Jos etiketissä lukee "Georgian Semi-Sweet Red Wine", ei se automaattisesti tarkoita juomakelvotonta tekelettä – varsin usein jopa päin vastoin. Toki tällaiseen viinityyliin totuttelu voi kuiviin punaviineihin tottuneelta viedä hetken, mutta kun asennoituu viiniin kepeänä portviininä, on sellaiseen paljon helpompi päästä sisälle.

Lyhyesti: Varsin persoonallinen, kiehtova ja ihastuttavan tasapainoinen puolimakea punaviini, josta löytyy niin makean mehukasta marjaisuutta, palvikinkkuista savua kuin hentoa ruusuisuuttakin.

Arvio: Hyvä – oikein mainio, jännittävä ja harmoninen esitys. Voisin kuitenkin veikata, että Teliani Valleyn kaltaisen suuremman tuottajan viini edustaa vielä melko simppeliä päätä, joten olisi varsin mielenkiintoista päästä testaamaan vastaavaa viiniä joltain pieneltä paikallistuottajalta!

Hinnan (11,99e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

6.7.17

Omnipollo Magic Number III Protein Shake IIPA

Omnipollo Magic Number III Protein Shake Imperial IPA
  • Valmistaja: Omnipollo
  • Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale / Erikoisuus, maustettu olut
  • Maa: Ruotsi
  • Alue: Tukholma
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,40e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta: Omnipollo nimittäin on kaikista maailman pienpanimoista kyllä yksi käsittämätön outolintu. Panimolta tulee vähän väliä ulos toinen toistaan käsittämättömämpiä erikoisoluita, joissa yhdistellään täysin olueen liittymättömiä raaka-aineista mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla ja – toisin kuin niin monella muulla pienpanimolla – nämä oluet toimivat erittäin usein hämmentävän hyvin! Olen jo pikku hiljaa hyväksynyt sen, että voin hommata käytännössä minkä tahansa Omnipollon ilman suurta pelkoa siitä, että olut olisi katastrofi. Tästä syystä en miettinyt silmänräpäystä kauempaa, kun Saveur Bière -nettikaupassa vastaani tuli Omnipollon "proteiinipirtelö-DIPA". Jahas, vai että sellaista, ostoskoriin vaan.

Kyseessä on siis Double IPA tai Imperial IPA, kumpaa termiä haluaakaan käyttää, jonka mallaspohjasta löytyy ohraa, vehnää ja kauraa (näistä jälkimmäisin hieman harvinaisempi IPA-puolella). Oluen tekee "proteiinipirtelöksi" se, että oluen sekaan on heitetty sekaan reippaasti heraproteiinia. Tottakai.

Tämä meikäläisen pullo tuli testattua keväällä 2016 ja parasta ennen -päiväys oli 10.11.2016, eli vielä kohtalaisen tuoretta tavaraa oli arviohetkellä.

Oluella on samean utuinen, harmaan kellervä väri – nyt ei voida puhua mitenkään erityisen houkuttelevan näköisestä tuotteesta. Kaadon myötä oluen ylle kohoaa melko runsas mutta suht nopeasti laskeutuva vitivalkoinen vaahto, joka jättää reilusti pitsiä lasin reunoille.

Makeanpuoleisessa tuoksussa tuntuu kypsän sitruksista IPA-humalointia, makean leivonnaismaisena tuoksuvaa maltaisuutta ja vähän imelänä tuoksuvaa kermaista laktoosisuutta. Toisaalta tuoksusta tunnistaa heti, että kyseessä on IPA, mutta toisaalta tuoksu on varsin erikoinen.

Suussa oluella on täyteläinen, kohtalaisen makea ja runsas yleisolemus. Makumaailmassa tuntuu olevan paljon kaikkea, eikä pelkästään ihan tyypillisimpiä oluen aromeita: erikoista keltaista hedelmämössöä, puuroisuutta, herajuomaa, kermaa, jauhoista leivonnaismaisuutta, kevyttä aprikoosia, hennosti makeaa sitrushedelmämarmeladia ja ujon tunkkaista hiivaisuutta. Kokonaisuutta sävyttää hyvin hento ja pehmoinen, jopa puoliolematon hiilihappo, sekä melko maltillinen katkero. Oluella on suorastaan muhkea ja samettisen pehmeä suutuntuma.

Makeahkossa jälkimaussa tuntuu kohtalaista katkeroa, kermaleivosta, appelsiinia, heraa, melko runsasta hiivaisuutta, kevyttä papaijaa ja aavistus alkoholin (8%) makua. Suuhun jää varsin pitkä, makeaan taittuva, pehmeähkö ja moniulotteinen jälkivaikutelma.

Oluesta jää kokonaisuutena todella hämmentävä fiilis. En ole kyllä varma tällä kertaa siitä, että tykkäänkö. Elämyksenä olut on kyllä mielenkiintoinen, mutta loppupeleissä olut ihan rehellisesti tuntuu juuri siltä, mitä se onkin: herajuoman ja DIPA:n epäpyhä ristisiitos. Molemmat tuntuvat kokonaisuudessa melko selvästi, eivätkä ne tunnu aivan sopivan yhteen – vähän kuin ajatus ruispuurosta ja hernekeitosta sekaisin. Olut on, kuten Omnipollon oluet hyvin usein, varsin erikoinen ja omintakeinen, mutta tällä kertaa ei niin onnistunut. Näköjään se on sittenkin mahdollista, että Omnipollokin joskus epäonnistuu. Mutta nostan hattua panimon kavereille ennakkoluulottomasta toiminnasta!

Ja kukaties tämmöinen DIPA-herajuoma-blendi voi jopa maistua jollekin raavaalle punttisalihenkilölle, jonka on käytävä nostamassa rautaa vielä perjantai-iltana töiden jälkeen mutta päästävä silti vielä punttisalifiiliksiin treenin jälkeen?

Lyhyesti: Herajuoman ja DIPA:n yhdistelmä, joka maistuu yhtä kummalliselta kuin se ajatuksen tasolla tuntuukin. Ei niitä Omnipollon onnistuneimpia tuotoksia.

Arvio: OK – olut ei varsinaisesti ole huono tai pahanmakuinen, joten negatiivista arvosanaa se ei mielestäni ansaitse. Se on vain niin erikoinen, että tällä kertaa nautittavuus tai juotavuus ovat jääneet erikoisuudentavoittelun jalkoihin.

Hinnan (5,40e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

4.7.17

Heid Fellbacher Lämmler Trollinger 2014

Heid Fellbacher Lämmler Trollinger Trocken 2014
  • Valmistaja: Weingut Heid
  • Tyyppi: Punaviini, Qualitätswein (QbA) Württemberg
  • Maa: Saksa
  • Alue: Württemberg
  • Rypäleet: Schiava Grossa (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 9,50e (Toukokuu 2016, Weingut Heid)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Trollinger on eteläsaksalainen erikoisuus, jota württembergiläiset rakastavat, muut saksalaiset karsastavat ja josta Saksan ulkopuoliset viininystävät ovat tuskin kuulleetkaan.

Vuosi takaperin olin muutaman päivän pressireissulla, jossa pääsimme tutustumaan Württembergissä ja Rheinhessenissa sijaitseviin viinintuottajiin. Vaikka olinkin alun perin maistanut muutamia Trollingereita, pääsin vasta tuolla reissulla kunnolla perille siitä, mistä Trollingerissa oikeasti on kyse.

Alun perin Trollinger on kotoisin jostain Italian ja Itävallan välimaastosta, Tirolista, jossa lajiketta viljellään nimellä Schiava. Südtirol-Alto Adigen alueella viljellään lukuisia eri Schiavan klooneja (jotkut ovat jopa eri lajikkeiksi laskettavia), joista yksi on Schiava Grossa – lajike, joka tuottaa suurikokoisimpia rypäleitä ja josta tehtyjä viinejä pidetään muita Schiava-viinejä heikkotasoisempina. Jostain syystä juuri tämä lajike kulkeutui Etelä-Saksaan, Württembergiin, jossa sitä alettiin viljellä nimellä Tirolinger, "tirolilainen", mikä myöhemmin vääntyi nykyiseen muotoon Trollinger.

Schiava eli Trollinger tuottaa tyypillisesti kepeitä ja marjaisia viinejä, joissa hapokkuus on tyypillisesti korkeintaan kohtalaista ja tanniineja ei tahdo löytyä yrittämälläkään. Trollingerista on käytännössä mahdotonta tehdä laatuviiniä, mutta se ei ole estänyt paikallisia rakastamasta tätä heidän omaa erikoisuuttaan. Perinteisesti Württembergissä Trollingeristä on valmistettu simppeleitä, puolimakeita punaviinejä, joita myydään litran pulloissa ja joiden sekaan monet tuottajat lisäävät tummempaa Lembergeriä tuomaan väriä ja makua. Kuivat Trollingerit ovat saapuneet vasta hiljattain markkinoille ja ajatus laadukkaasta Trollingerista on monelle tuottajalle käytännössä älytön.

Stuttgartin keskustasta vain n. 10 km päässä sijaitseva Weingut Heid oli ehdottomasti pressireissumme vakuuttavimpia – ellei vakuuttavin viinitalo, joka oli myös ainoa viinitalo, joka selkeästi pyrki tuottamaan Trollingerista jotain parempaa, mihin muualla olimme tottuneet. Taloa luotsaavan Markus Heidin sanojen mukaan hän itse havaitsi köynnöstensä tuottavan paljon korkealaatuisempaa hedelmää heidän siirryttyä luomuviljelyyn, mikä kannusti heitä sekä sertifioimaan kaikki tarhansa luomutarhoiksi että panostamaan enemmän laadukkaan Trollingerin tuotantoon.

Heidin Fellbacher Lämmler Trollinger on ainoa yhden tarhan Trollinger, minkä maistoimme pressireissullamme, sekä myöskin ainoa tarha-Trollinger minkä ylipäänsä olen koskaan maistanut. Fellbachissa sijaitseva Lämmler-tarha on VDP-luokiteltu Große Lage -tarha, eli tasoltaan suurin piirtein Ranskan Grand Cru -luokkaan verrattava tarha, jolle Heid on poikkeuksellisesti suonut palstatilaa myös Trollingerille. Koska Trollingeria ei olla hyväksytty laaturypäleeksi, ei tätä viiniä saa kuitenkaan markkinoida GG-tasoisena huippuviininä. Viiniä on kypsytetty 6–8 kk 600 litran tammitynnyreissä. Jäännsokeria viinissä on 1 g/l, happoja 5,1 g/l ja alkoholia lajikkeelle tyypillisen maltillisesti 12,6%.

Viinillä on hohtava, läpinäkyvän tumman kirsikanpunainen väri, joka tuo vaistomaisesti mieleen Pinot Noirin ja muut vastaavat, kepeämmät viinit.

Hieman pidättelevässä, mutta kaikin puolin vivahteikkaassa aromimaailmassa tuntuu pinnassa punasävytteistä vadelmaisuutta, tummaa kirsikkaa ja metsämansikkaa, taustalla hieman makeampaa kirsikkalikööriä ja häivähdys mustikkaisuutta.

Suussa viini on lajikkeelle tyypilliseen tapaan kepeä, eloisa ja happovetoinen, mutta siinä on myös sellaista intensiivisyyden ja konsentraation tuntua, mitä en ole koskaan aiemmin Trollingerissa tavannut. Kuivassa ja mehukkaassa makumaailmassa tuntuu kypsiä tummia metsämarjoja, mansikkaa, vadelmaa, hieman hapankirsikkaista karvautta, hentoa ylikypsän tumman kirsikan makeutta ja ujoa karpaloista eloisuutta. Viini ei ole Trollingerille ominaisen pehmeä, vaan rakenteesta pitävät huolen niin eloisa hapokkuus kuin ujo tanniininen ote ikenistä.

Keskimaku taittuu kuivaan, pitkäkestoiseen, eloisan hapokkaaseen ja jopa ujosti tanniineillaan tarraavaan jälkimakuun, jossa tuntuu vadelmavetoisesti kypsiä, mutta mukavan hapokkaita, niin tummien kuin punaistenkin metsämarjojen piirteitä. Jälkivaikutelman voi helposti summata englanninkieliseen termiin crunchy.

Kokonaisuutena Heidin Fellbacher Lämmler Trollinger on todella vaikuttava ja fiini Trollinger, helposti paras koskaan maistamastani esitys kyseisestä lajikkeesta. Rehellisesti sanottuna viini ei ole tyylillisesti kovinkaan kaukana keveämmän pään Cru Beaujolais -punaviinistä ja sokkona tarjoiltuna viini menisi sellaisesta ainakin meikäläiselle suorastaan pelottavan helposti.

Kun tietää, kuinka helppoja ja mutkattomia Trollingerit tyypillisesti ovat, on tämä Heidin vakavahenkinen mutta uskomattoman hörpittävä näkemys aiheesta aivan omassa luokassaan. Näin kepeä ja freesi punaviini on sopivasti viilennettynä loistava tapaus aivan sellaisenaan, mutta näin hienoviritteinen viini on myös mitä helpoin naitettava hyvin monille erilaisille ruoille.

Lyhyesti: Heid Fellbach Lämmler Trollinger on ehdottomasti yksi markkinoiden parhaista Trollingereista, ellei jopa paras. Takuuvarma hitti Gamayn, Poulsardin ja vastaavien lajikkeiden ystäville.

Arvio: Erinomainen – hyvin vakuuttava esimerkki siitä, miten yleensä vaatimattomasta ja mitäänsanomattomasta lajikkeesta on mahdollista tehdä huipputasoista viiniä, kunhan raaka-aineisiin muistetaan panostaa riittävästi.

Hinnan (9,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

2.7.17

Thornbridge St. Petersburg

https://www.alko.fi/tuotteet/915496/
Thornbridge St. Petersburg Imperial Russian Stout
  • Valmistaja: Thornbridge
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Englanti
  • Alue: East Midlands, Derbyshire
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 5,99e (Helmikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 5,99e (Kesäkuu 2017, Alko, tilausvalikoima)

Jos pari takuuvarmaa luottopanimoa Brittein saarilta pitäisi nimetä, tulisivat varmasti mieleeni ensiksi Thornbridgen ja Fuller'sin nimet. Nämä panimot eivät yleensä tee maailman persoonallisimpia ja erikoisimpia oluita, vaan keskittyvät ennemmin tuottamaan luotettavia, tasapainoisia ja kovatasoisia perusoluita – sellaisia, joita ei ehkä ajattele ensimmäiseksi silloin, kun etsii jotain erikoisempaa, mutta joihin voi luottavaisin mielin turvautua, kun tarvitaan jotain takuuvarmasti laadukasta ja maukasta tavaraa.

St. Petersburg on Thornbridgen Imperial Stout, jota on saanut Suomesta vuosikausia hyvinvarustettujen kaljakuppiloiden kaapeista, mutta jonka päätymistä Alkon valikoimiin ja kotioloissa nautiskeluun saatiin odottaa aina vuoden 2016 alkuun asti. Meikäläisen pullo (joka tuli testattua noin vuosi sitten, keväällä 2016) oli parasta ennen -päiväykseltään 18.11.2017, eli vielä kirjoitushetkelläkin oluella olisi ollut reilusti käyttöikää jäljellä. Ja kun imperial stouteista on kyse, ovat nuo parin vuoden päiväykset vielä melko konservatiivisia arvioita – parhaat kun kykenevät säilymään hyvin säilytettyinä kellarissa vielä tuplasti kauemminkin! Vääntöä volttipuolella tästä oluesta löytyy 7,4%, mikä on loppupeleissä melko maltillisesti IRS-tyyliä edustavalle oluelle.

Ulkonäöltään olut on hyvin tumman, käytännössä läpinäkymättömän punaruskea. Sen vaalean harmaanbeige vaahtolakki on pitkäkestoinen, melko runsas ja jättää kevyesti pitsiä lasin reunoille.

Varsin paahteisessa tuoksussa tuntuu mämmiä, paahteista mallasta, kevyttä pähkinäisyyttä, hentoa kahvinporoa ja ujoa lakritsia.

Suussa olut on täyteläinen, muttei mitenkään massiivinen tai erityisen makea, mikä ei ole aina itsestään selvää imperial russian stout -nimen alla kulkeville oluille. Suht kuivakassa makumaailmassa tuntuu päällimmäisinä piirteinä tuhkaisuutta, paahteista marrasta, maustepippuria ja kevyttä lakritsia, taustalle jättäytyy hentoa jälkiuunileipää, maltillista ja yrttisen karvasta katkerohumalaa, hentoa sitruksisuutta ja aavistus palvikinkkuista savuisuutta.

Kuivakka ja katkera jälkimaku on keskimakua selvemmin humalavoittoisempi: yleisilme on melko voimakkaan greippinen, paahteinen ja katkeroyrttinen, taustalla tuntuu myls hillittyä jälkiuunileipäisyyttä ja hentoa tuhkaisuutta.

Pähkinänkuoressa Thornbridgen St. Petersburg on suht anteeksipyytelemätön, tiukahko, kuivakka ja paikoin jopa aavistuksen IPA-mainen imperial stout, joka ei lämmetessäänkään sorru pehmeään makeuteen, vaan murjoo varsin ronskein ottein menemään paahteista turpasaunaa. Vaikka oluessa on reilummin katkerohumalaa, ei se silti myöskään päädy edustamaan modernia, humalavetoista American Porter -skeneä, vaan tässä mennään silti selkeästi mallas edellä – sitä on vain sen verran reilusti oluessa, että se kantaa myös tuhdimman humalakattauksen.

Yleisesti St. Petersburg on siis tyypillistä tyylilajin edustajaa kuivempi, kevyempi ja jopa positiivisesti ikävämpi tapaus: se ei ole varsinaisesti "kiva" olut, minkä vuoksi se onkin varsin kiva. Tämä olut siis ei ole kiltti eikä se kosiskele, mutta tarjoaa varsin mukavasti nautiskeltavaa hieman armottomampien, kärtsäisempien ja robustimpien stoutien ystäville.

Lyhyesti: Muhkeampia ja makeampia imperial russian stouteja tiukempi, kärtsäisempi ja kuivakampi esitys mukavan rujolla ja särmikkäämmällä otteella.

Arvio: Tyylikäs – mukava, robusti tapaus, joka kuitenkin muistuttaa tyyliltään enemmän klassista paahteista portteria kuin tyypillisesti vahvempia ja rehevämpiä imperial russian stouteja. Ei ehkä kaikkein tyylipuhtain lajinsa edustaja, mutta kelpo mörssäri joka tapauksessa.

Hinnan (5,99e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.